Aamulehti 15.8.2012 Mielipide

Kolumni | keskiviikko 15. elokuuta 2012

Surkeaa, naurettavaa, huonoa, epäonnistujia, turisteja, sisuttomuutta, selkärangattomuutta ja tahdon puutetta. Nämä ovat muutamia niitä sanoja, joilla on kuvattu suurta osaa Suomen olympiaurheilijoista.  Rumempiakin kuvauksia löytyy, mutta jätän ne nyt kirjoittamatta.

 

Olen naisyleisurheilija Pirkanmaalta. Olympialaiset ovat olleet unelmani jo lähes kaksikymmentä vuotta. Jo pienenä tyttönä seurasin urheilijoita, jotka kisasivat olympialaisissa ja toivoin, että joskus pääsisin sinne itsekin.  Treenitunteja minulle kertyy viikossa se 10–24 tuntia ja tuo 10 -tuntinen viikko on melkeinpä jo lomaa, koska treenejä on niin vähän. Urheilun rinnalla on aina tullut koulu tai työt. Viimeisin vuosi hommaa on tehty samalla, kun olen opiskellut ammattikorkeakoulussa ja normaaliin viikkoon kuuluu 25–35 tuntia koulua ja jo nuo yllä mainitut 10-24 tuntia treeniä. Koulussa tai töissä on käytävä, koska ruoka on jostain saatava pöytään. Alkoholia en käytä, karkit, suklaat ja muut herkut jäävät syömättä. Näen kavereitani ehkä kerran kuukaudessa jos ehdin ja ulkona en juuri käy. Unta on saatava se 9 tuntia ja rytmin on pysyttävä hyvänä, koska muuten tätä ei pysty tekemään. Erilaiset hulluttelut ja riehumiset on jätettävä, koska loukkaantumisen riski on liian suuri.

 

Tämä on omaa arkeani, ollut jo useamman vuoden. Tavoitteeni on tänä vuonna saada ihka ensimmäinen Kalevan kisojen mitali ja tietenkin paikka Suomi – Ruotsi -maaottelussa. Unelmani on päästä olympialaisiin Rio de Janeiroon. Jos kaikki menee täydellisesti, välieräpaikka siellä olisi mahtava ja unelmien todellinen täyttymys olisi finaali, joka vaatisi jo pienen ihmeen. Mitalia en kuitenkaan tule koskaan näkemään. Lajissani on yksinkertaisesti liian kova taso ja nuo suurten maiden koneistot hoitavat mitalit itselleen.

 

Kukaan urheilija ei urheile epäonnistuakseen. Tätä elämää ei jaksa sisuton ja surkea ihminen. Ei edes minun tasollani, puhumattakaan olympiatason urheilijoista. Kukaan ei mene tarkoituksella alisuorittamaan mihinkään kisoihin. Kyllä kaikki urheilijat tietävät kun he ovat epäonnistuneet. Urheilijat ovat niitä itsensä kovimpia ruoskijoita ja epäonnistumisen anteeksiantaminen itselleen on vaikeaa. Se on kuitenkin tehtävä.

 

Seurattuani näitä kisoja en voi olla kun surullinen. En urheilijoiden takia, sillä he ovat kaikki osaltaan voittajia. Treenaamaan olen aina jaksanut mennä niin räntäsateella kuin pakkasellakin. Vaikka treeniolosuhteet eivät parhaat ole olleet, treenit on tehty ja kaikki menty urheilun ehdoilla. Joskus tämä homma on melko yksinäistä, mutta valmentaja, perhe ja ystävät auttavat jaksamaan.  Näiden julkisten lynkkauksien jälkeen on kuitenkin kysyttävä: Uskallanko kohta edes yrittää toteuttaa unelmaani? Tahdonko joutua mahdollisesti kisoihin päästyäni haukuttavaksi ja pilkattavaksi, jos en ylisuorita tai pääse omalle ennätystasolleni. Jos tuo YKSI päivä elämäni 27 375:sta päivästä epäonnistuu, olen roskaa. Se määrittelee minut urheilijana ja sen mukaan olen surkea, sisuton, epäonnistuja ja turisti.

 

Kaikesta huolimatta aion kuitenkin yrittää. Urheilu on elämäni rakkaus. Se on se asia, joka tuo suurimmat surut ja ilot elämääni. Olen urheilija, suomalainen urheilija.

 

Noora Toivo
400m aitajuoksu
Toijalan Vauhti
Finland

Avainsanat: ,

Saatat myös pitää

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus

Työ tulosten takana

to 15.6.2017

Yksi suurimmista tavoitteistani täällä blogissa on tuoda… Lue koko kirjoitus