Money talks

Kolumni | sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Syksy on ikävä kyllä virallisesti saapunut ja kuten tavallista, tämäkin syksy tuo mukanaan ah aina niin ihanat rahapuheet. Jokavuotinen soittelu- ja sähköpostikierros on jo aloitettukin ja se jatkuu vielä pitkään. Pelonsekaisin tuntein saa tuloksia odotella. Ehkä tänä vuonna mennään vain 3-numeroisia summia miinukselle.
Tähän niin kovasti huudeltuun ja konflikteja aiheuttavaan aiheeseen inspiraatiota toi mm. seuraava ilmoitus.
”Virkeä on VVO:n ja tulevaisuuden urheilijalupausten välinen yhteistyöohjelma, joka tukee rahallisesti nuoria lahjakkuuksia heidän matkallaan kohti menestystä. Ohjelmaan haetaan nuoria urheilijoita, joilla on lahjoja ja asennetta nousta aivan maailman huipulle.”

Ensimmäinen itselleni herännyt kysymys oli, että olenko nuori urheilijalupaus? Itsekseni pääsin lopputulokseen: Ei, en ole. Ainakaan tuohon konseptiin sopivassa mielessä, joten hakulomakkeet jäivät täyttämättä. Ja siis urheilijalupaushan koen olevani, mutta tuo sana ”nuori” tuo niitä ongelmia. Ikävä kyllä, kun sponsoroitavia urheilijoita yritykset tai jotkin muut yhtymät hakevat, on tuo nuori aina ehtona ja nuorella tarkoitetaan aivan liian usein alle 20-vuotiaita.

On aivan loistavaa, että yleisurheilua ja urheilua yleensäkin tuetaan. Se on hienoa, että sitä tukea tulee, MUTTA ainakin yleisurheilussa jää aivan liian iso porukka kaiken tuen ulkopuolelle. Yrityksiä harvemmin kiinnosta tukea +22-vuotiaita urheilijoita, jotka tavoittelevat pääsyään kansainvälisille estradeille. Tarkemmin sanottuna; he eivät sellaisia urheilijoita hae sivuillaan tai lehdissä. Yrityksille pitää mennä urheilijan itse vääntämään rautalangasta syyt, miksi juuri häntä kannattaa tukea. Liian usein tulokseksi jää kohtelias ”kiitos ei”. Tämä koko yhtälö voisi olla suhteellisen siedettävä ratkaisu, mutta kun myös lajiliitto on ottanut samaa linjaa.

Maajoukkue lopetettiin viime vuonna, joten käytännössä tukea saivat arvokisoissa kilpailleet tai ainakin todella lähellä olevat ja nuoret. Urheilijoille, joilla ei ole omia sponsoreita on liiton tuki ainoa tapa saada sitä rahaa urheiluun. Mitäs sitten kun sitä tukea ei heru? Liian monet 22-vuotiaat ja sitä vanhemmat urheilijat jäivät ilman mitään tukea vaikka sieltä Kalevan kisoista tulee niitä mitaleja. Miten tästä voi ponnistaa maailman huipulle? Vaikka tahtoa ja halua löytyisi kuinka paljon tahansa, ei sitä kuitenkaan ihmeitä saada aikaan. Ei ainakaan jokainen tämän joukon urheilija.

Tämä parikymppisten ja sitä vanhempien ryhmä on juuri se porukka, jonne tukea pitäisi mennä. Tässä iässä suurin osa asuu omillaan, joten vanhemmat eivät enää ole maksumiehiä ruoassa ja asumisessa. Suurin osa on koulussa, jotta edes jostain rahaa tulisi. Monet tekevät myös tähän päälle jotain pätkätöitä, unohtamatta sitä treenaamista. Ja jälleen kerran kysyn: ”Miten täältä voi tulla niitä maailman luokan urheilijoita?”. Joku voi sanoa, että jyvät erotellaan akanoista. Itse en asiaa aivan näin mustavalkoisena näe. Sitten kun se yksi tästä porukasta raivaa tiensä sinne huipun tuntumaan alkavat rahahanat aueta. Silloin kun se pahin työ, raataminen ja kituuttaminen ovat jo takana, silloin sitä tukea saa. Onkohan tässä yhtälössä jotain väärää?

Tietenkin menestyviä urheilijoita on tuettava, jotta he vastaisuudessakin siellä huipulla pysyvät, mutta samaan aikaan on melko mieletöntä olettaa, että heille tulee paikkaajia jos tukea on lähes mahdotonta saada kun olet 22-30-vuotias. Nyt myös sanon suoraan, että itse kuuluin viime kaudella tähän onnekkaaseen ryhmään, joka sai liitolta tukea. Tosin ensin tietenkin syksyllä minut pudotettiin ryhmistä pois, koska olin loukkaantunut kesällä, mutta hyvin menneen hallikauden jälkeen minut nostettiin maaliskuussa takaisin tuen piiriin. Se liiton noin 1000€ tuki tuli tarpeeseen.

Nämä toimet yhdessä aiheuttavat sen, että urheilija on itse vastuussa omista sponsoreistaan. Itse olen siinä onnekkaassa asemassa, että tulen pieneltä paikkakunnalta, joilta on helpompi tukea lähteä hakemaan. Ei ole jääkiekkoseuroja, pesäpallojoukkueita ja vain yksi jalkapallojoukkue, jonka kanssa kilpailla tukijoista. Suuremmissa kaupungeissa tukijoiden saati sponsoreiden saanti on verrattavissa pieneen lottovoittoon. Puhumattakaan, että monella ei ole halua eikä osaamista lähteä hakemaan sponsoreita. Urheilijat ovat urheilijoita, eivät myyjiä. Jos yritysten johdossa ei ole tuttuja tai jonkinlaisia muita suhteita yrityksiin ei ole, on sponsoreiden saaminen todella vaikeaa. Urheilumanagerointia tarjoavia firmoja on, mutta niistä saadut konkreettiset sopimukset ovat todella harvinaisia.

Ikäväkseni joudun kuitenkin sanomaan, että tämäkin keskustelu on pohjaton kaivo ja kuten niin monessa muussakin asiassa, täytyy sitä olla itse se oman onnensa seppä. Siispä loppuun vielä hieman tuota sponsorien hakua Toivon mukaan helpottavia vinkkejä. Ensinnäkin löysin ihan kohtuullisen hyvän dokumentin asiaa koskien. Lisäksi aiheesta hyvän kirjan on kirjoittanut Erkki Alaja ja kirjan nimi; Summapeliä, Sponsorointiyhteistyönkäsikirja. Ainakin Tampereen kirjastoista löytyy. Kirja on hieman vanhempi teos, mutta se on helppolukuinen ja tarjoaa ihan hyviä vinkkejä siihen kuinka hakea sponsoreita ja mitä tulisi pitää mielessä hakuvaiheessa.

Lopetettava kuitenkin siihen TÄRKEIMPÄÄN asiaan. Huomenna alkaa kunnon treenaaminen! Maanantai-illan iloksi tämä plikka menee vetämään määräintervalleja Toivottavasti miljoonia kappaleita pururadalle. Elämä siis hymyilee.

Muistoja viime kaudelta <3

Avainsanat:

Saatat myös pitää

Tough love

ti 14.10.2014

Tänään ajattelin vaihteeksi kirjoittaa oikein kunnon… Lue koko kirjoitus

TeamUp

ma 19.5.2014

Voi vitsit millaset pari päivää ollut! On pienen ihmisen kyllä… Lue koko kirjoitus

Urheilua ei tarvitse…

ti 11.3.2014

Olen pohtinut tämän tekstin kirjoittamista jo jonkin aikaa, mutta… Lue koko kirjoitus