Angstia

Kolumni | keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Jälleen on se aika vuodesta, nimittäin kisakauden alku. Kuin kellon lyömänä nousevat ah ne niin ihanat epävarmat ajatukset. Mikähän siinä on, että tuo pää alkaa reistailemaan joka vuosi samaan aikaan? Kaikki mietteet ja omat pohdinnat alkavat: ”Mitä jos..?” ja aivan liian usein loppuvat negatiivisiin ajatuksiin.

Tätä paria kolmea viikkoa ennen kisakautta kuvaa loistavasti tuo sana angsti. Etenkin kun nämä kisakautta edeltävät pari viikkoa ovat värittyneet erilaisilla ongelmilla. Voin sanoa, että helppoa ei aina ole omistaa tuota urheilijan psyykettä… ja vielä pahempaa on, kun siihen lisätään se naisurheilijan psyyke. Lopputulos on enemmän tai vähemmän infernaalinen.

Luonnollisesti ensin kaikki alkaa tällä:

Tosin omassa tapauksessa loma-ajalla tarkoitetaan sitä 2-3 viikkoa ennen kisoja. Olo on samaa luokkaa, kuin kuvassa, vaikka todellisuus ei niin olisi. Sellaista ylimääräistä löysää löytyy joka puolelta ja sitä ”rasvaa” löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista. Ihoa tulee peilin edessä venyteltyä ja samalla kirottua, miksi ei ole keksitty laihistavia urheilupukuja. Ei voi sanoa kuin; Huoh, naiset.

Toinen hieno tuntemus tuleekin treeneissä. Olo on.. noh samapa se millainen se on, koska yhdetkin huonosti, tai ei täydellisesti menneet harjoitukset pistävät pääkopan heittämään sellaista volttia, että monet Särkänniemen laitteet jäävät komeasti taakse. Parhaimmillaan vaikka treenit menisivätkin hyvin, niin silti siellä takaraivossa kuuluu: ”Mutta mitä jos kisoissa ei kuljekaan? Mitä jos epäonnistun? Mitäs sitten jos hapot iskevät ja hyydyn? Mitä jos aidat eivät kulje?” Mitä jos, mitä jos, mitä jos. Tuntuu, että se jossain kohtaa melko hyväksikin hiottu koneisto, muuttuu silmänräpäyksessä täksi:

Vielä jos tuolle etanalle saisi peukun suuhun, niin kuva olisi loistava kuvaamaan sitä olotilaa, johon pahimmillaan siellä pimeinä iltoina yksin kotona sohvalla istuessa saa itselleen aiheutetuksi.

Epävarmuus, ahdistus ja pelko. Pahimmillaan se on juuri näitä sanoja. Mieletön määrä työtä, kaikki annettu tälle hommalle. Mitä jos se ei näy mitenkään tuloksissa? Mitä jos jokaisen kisan jälkeen fiilis on tämä:


Epäonnistumisen pelko. Se on myrkkyä.

Mutta! Ja niin ihana mutta, että ei ole toista. Tässäkin asiassa on se toinen puoli. Se on uskomatonta, kuinka helposti itsevarmuus horjuu, mutta se toimii myös toisinpäin. Pari onnistunutta treeniä, ehkä yksi tai kaksi ennätystä puntilla tai harjoituksissa ja on kelkka jo kääntynyt. Parhaimmillaan ainoa sana kuvaamaan sitä fiilistä on euforia.

Sanotaan, että kokemus tuo varmuutta. Tämä pitää ja ei pidä paikkaansa. Itse olen harrastanut yleisurheilua jo yli 10 vuotta. Edelleen melkoista vuoristorataa tämä kisakauden alku on. Kuitenkin kun se ensimmäinen kisa on takana ja saatu ”korkki auki” helpottaa se koko homma. Onnistumiset tuovat sitä varmuutta ja kun niitä onnistumisia tulee tarpeeksi, vaatii se jo useamman epäonnistumisen, että se varmuus murenee.

Onnekseni tiedän, että en ole yksin näiden angstien kanssa. Tätä samaa ilmiötä näkee muilla naisurheilijoilla päivittäin… ja etenkin kuulee. Nämä tuntemukset ovat kuitenkin vain pieni osa sitä tekemistä ja mikä tärkeämpää, ne ovat vain väliaikaisia. Ehkä jopa iän myötä ne katoavat kokonaan… ehkä eivät. Saattavat vain kuulua tähän pakettiin, jota kutsutaan urheiluksi.

Parhaimmillaan se on kuitenkin jotain uskomatonta. Kentällä olet voittaja, kuningas. Sen pienen hetken, kun onnistut ja kaikki osuu kohdalleen, olet maailman huipulla ja voittamaton. Aina väliin se koko homma tuntuu tältä:

Ja muistakaa, noinhan niihin telineisiinkin täytyy mennä.

Avainsanat: , ,

Saatat myös pitää

Matka kauteen 2018 on…

ma 6.11.2017

Treeeeeeeeeniä! Se kuvailee vallan mainiosti tätä kauden alkuani… Lue koko kirjoitus

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus