Minä en ole fitnessurheilija

Kolumni | torstai 16. toukokuuta 2013

En ole , en ole, en ole! Joskus tätä hokemaa saa hakata päähän peilin edessä. En valehtele, se joskus on useamman kerran viikossa. Mikä minä olen? Juoksija. Tätä samaista johtopäätöstä saa takoa sen samaisen peilin edessä sinne pääkoppaan, joka aikoinaan tuntuu olevan täynnä jotain aivan muuta kuin järkeä.  Minnehän ne aivosolut aina varoittamatta karkaavat? Meno on hyvin omavaltaista, ne tulevat ja menevät mielensä mukaan ja sitä saa itse jäädä painimaan oman peilikuvan, sekä omien järjettömien odotusten kanssa. 
Joskus sitä kyllä hartaasti toivoo, että kromosomeissa olisi XY sen XX:n tilalla. Elämä voisi olla monin verroin yksinkertaisempaa. Eikös suuri osa miehistä ole Jumalan lahjoja niin naisille kuin myös maailmalle?
Miksi minäkin en voi näyttää aina, tai edes suurinta osaa ajasta tältä?
Lähde Eevsku´s life
 
Ai niin, minun ei kuulu näyttää tuolta… Mutta miksi ei?!?  Olen enemmän kuin kerran saanut erittäin pahoja mulkauksia kavereiltani, kun olen huomauttanut, että täytyy saada vähän rasvoja pois. He katsovat minua kuin hullua ja varmasti pidättävät nyrkin iskua. Nämä kaverit tulevat urheilun ulkopuolelta. Urheilun sisällä tämän kommentin jälkeen, usein joku yhtyy samaan valitukseen, että hänkin on aivan liian painava, tai sitten saattaa katsoa samalla tavalla kuin nuo ei-urheilevat kaverit, mutta ymmärtää siitä huolimatta, mitä ajan takaa.
Sitten ensimmäinen lukija saattaa tässä vaiheessa ajatella, että tuo tyttö ja hänen sekopää kaverinsa täytyy saada äkkiä terapeutille! Ei, minulla ei ole minkäänlaisia anorektisia taipumuksia tai muitakaan syömishäiriöitä, vaikka näihin voisi todella helposti lähteä mukaan.
Kentällä mennään pienissä vaatteissa, monien silmäparien seuratessa. Kyllähän sitä melko itsetietoiseksi menee. Tämä itsetietoisuus lisääntyy, jos viereisellä radalla menee tyttö, jolla on saman verran rasvaa koko kropassa, mitä itsellä on takapuolessa yksinään. Joku katsomosta tuijottaa pidempään, samoin kentällä oleva urheilija. Katsovatkohan he jenkkakahvojani? Se sisään rakennettu perfektionismi ei silloin kyllä auta. Täytyy tehdä kaikki täydellisesti, treenata joka päivä täysiä, sekä moitteettoman hyvin, kouluttautua ammattiin urheilun ohella, näyttää samalta kuin Anna Virmajoki, sekä tietenkin juosta pirun kovaa. Näin sen on mentävä. Näinhän se kaikilla muillakin menee, eikö? Leirillä tuntematon valmentaja katsoo lautastani ja toteaa, että meinaatkos kaiken tuon tosiaan kuluttaa? Sitä seuraakin useampikin hetki peilin edessä tehden tätä:
 

 

 
Miksi siis en voisi näyttää fitnessurheilijalta? Koska en voi. Sitä joskus unohtaa, että yleisurheilu ei ole aivan sama asia kuin kehonrakennus, tai fitness. Vaikka olisin kuinka kuivassa kunnossa tahansa ja näyttäisin täydelliseltä urheilupuvussa, se ei takaa tuloksia lajissani. Päinvastoin, se jopa saattaa haitata niitä. Ikävä kyllä sitä rasvaakin on oltava, vaikka itsekin haaveilen rasvaprosentista joka pyörisi siellä 10–13% hujakoilla. Mutta vaikka sen sinne saisin, en tule näyttämään tältä:
Lähde Eevskus’s life

 

 
Ja miksi en tule näyttämään tältä? Koska itselleni siinä ei ole järkeä.  Niin ja siihen päälle, että kaikille se täydellinen sikspäkki ei yksinkertaisesti tule näkyviin. Itse olen yksi niistä onnellisista, jolla asia on enemmän tai vähemmän niin. Toisten kropat vain luonnostaan näyttävät paremmilta kuin toisten, oli rasvaprosentti mikä tahansa. Toki voisin pumpata niitä lihaksia mahdollisimman erottuviksi ja isoiksi, mutta ai niin, se ei ole omassa lajissani millään tavalla oleellista. Suhteellisen voiman on oltava huipussaan, eli kropassa on oltava paljon voimaa ja tehoja optimaalisella painolla. Kun tätä tavoitellaan, niin se ulkonäkö usein on melko erilainen kuin se oma unelmakroppa siellä takaraivossa. *Koputan nyrkillä päätäni ja hoen, Muista se! Muista se! Muista se!
Ruokaa on saatava mieluummin hieman liikaa kuin liian vähän. Tällä siis tarkoitan terveellistä kunnon ruokaa, en herkkuja. Tehot ovat todella kovat, lihakset ja kroppa joutuvat kestämään monen vuoden ajan rääkkiä ja jänteet, sekä polvilumpiot huutavat useammankin kerran Hoosiannaa, unohtamatta kipeitä penikoita ja särkeviä nikamia. Näin se menee välillä. Tehoja ja tunteja tulee paljon viikossa useiden vuosien ajan. Oma kisasuoritus kestää lähestulkoon minuutin ja siinä on kropassa oltava voimaa, tehoja ja energiaa kuin pienessä kylässä. Säästöliekillä sitä ei tulla saavuttamaan. Laji on eri. Se, näytänkö fitnessurheilijalta kentällä, on aivan toisarvoinen asia. Minun ei kuulu näyttää siltä.
Tämä todellakin veteen piirretty viiva unohtuu monesti suurelta osalta urheilijoista, etenkin naisista. Se järki karkaa liian usein, kun katsoo peiliin itseään. Lähenevä kilpailukausi ei ainakaan hermoja rauhoita, sen voin luvata. Ruoan kanssa tasapainoilu sekä sen oman peilikuvan katsominen objektiivisesti on nuoralla tanssia, jossa monesti putoaa pää edellä asfalttiin.  Mutta kun muut ovat niin paljon kovemmassa kunnossa ja tiukempia kuin minä! Epäreilua, minäkin tahdon samanlaiset vatsalihakset kuin tuolla toisella! Isinbajevakin on tiukassa kunnossa, samoin kaikki muut venäläiset, unohtamatta kaikkia muita finaaliviivalla olevia juoksijoita. Niinpä niin.
Kuten sanottu, kova kunto sekä peilikuva eivät aina kävele käsi kädessä yleisurheilussa. Jos mennään pienillä rasvoilla vuosien ajan, keho ei sitä tule kestämään montaa vuotta putkeen. Kyllä kunnossa ulkonäöllisesti saa ja on toivottavaakin olla, mutta syömisen kustannuksella se ei saa tapahtua. Vaikka se sotii myös omia ajatuksiani vastaan, niin hitaasti hyvä tulee ja järki täytyy pitää mukana. Tämä tarkoittaa sitä, että syömällä laihdutetaan, ei syömättömyydellä.

Miksi siis tälläiset angstit iskevät ja vieläpä juuri nyt? Ehkä se johtuu lähenevästä kisakaudesta, ehkä se antibioottikuurin jälkeinen ylimäärinen 1.5 kiloa vaivaa edelleen, tai ehkä tuolla Portugalin kentällä pyöriminen todellakin tiukassa kunnossa olevien juoksijoiden kanssa on saanut pään rakoilemaan. Tai sitten se 4% pudotus rasvoissa kolmessa kuukaudessa syömällä todella paljon ja samalla itselleni oikealla tavalla sai odotukseni liian koviksi. Nyt kun tahti yllättäen ei ole samaa luokkaa alkaa pää käymään malttamattomaksi ja tässä vaiheessa olisi todella helppo tehdä tyhmiä päätöksiä, jotta saisin edelleen nopeita tuloksia. Mutta miksi niitä pitäisi edes saada? Ehkä se on joku näistä, ehkä ei.  Maltti on kuitenkin valttia eikä ruualla saisi koskaan pelleillä.
Mutta silti en voi olla ajattelematta: Ruoka! Mikä ihana tekosyy.

Avainsanat: ,

Saatat myös pitää

Matka kauteen 2018 on…

ma 6.11.2017

Treeeeeeeeeniä! Se kuvailee vallan mainiosti tätä kauden alkuani… Lue koko kirjoitus

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus