Kun lapsi vaatii liikaa

Kolumni | maanantai 19. elokuuta 2013

Olin eilen juoksemassa Turussa 400m aitojen kisan. Mukaan matkaan tuli myös isäpuoleni/valmentajani Robin sekä äitini. Oli ihanaa, että vanhempani tulivat mukaan ja matka kisoihin sekä kisoista pois, toi mieleen paljon muistoja lapsuudesta kaikilta niiltä kisareissuilta, joissa kävimme melkeinpä koko perheen voimin. ABC:lla syödessä muisteltiin sitä, kuinka lapsena käytiin ensin juoksemassa kisa, jonka jälkeen oli pakko päästä järveen uimaan ja riehumaan ja matka siitä jatkui, useammin kuin tahdon myöntää, Hesburgerin kautta kotiin.  Oi niitä aikoja!
 
Tiedättekö mikä tai kuka on jokaisen huippu-urheilijan taustalla? Vanhempi. Useimmiten tämä vanhempi on oma äiti, isä, isäpuoli tai äitipuoli. Joskus se vanhempi voi olla valmentaja, sukulainen tai joku muu. Vanhempi siellä taustalla kuitenkin on.
 
Muistan ne lukemattomat kerrat, kun isäpuoleni vei minut sekä kaksoseni Nellin ja siskopuoleni Emman harjoituksiin tai kisoihin pitkin Suomea. Autolla kuljettuja kilometrejä tuli tuhansia ja taas tuhansia. Talvisin kuljettiin Toijalasta Pirkkahalliin parhaimmillaan 6 kertaa viikossa ja siihen päälle tulivat vielä kisamatkat, jotka saattoivat viedä koko viikonlopun. Aikaa niihin omiin lapsiin sekä heidän harrastuksiinsa sijoitettiin satoja ja taas satoja tunteja samalla, kun molemmat tekivät kolmivuorotyötä tehtaassa.
 
Eikä se panostus jäänyt yksinään siihen kuljettamiseen ympäri Suomea. Toijalassa oli melko huono tilanne yleisurheiluvalmentajien suhteen, joten isäpuoleni otti myös tämän työn hoitaakseen. Me muodostimmekin perheemme kesken pienen tiimin. Harjoituksia tehtiin mielettömällä innolla ja energialla. Uudet piikkarit hankittiin, jotta pystyttiin tekemään kunnolla treenit ja kisat. Lisäksi kaikki leirit maksettiin sekä treenivaatteet ostettiin. Rahaa kului todella paljon, kaikki hankinnat täytyi kuitenkin kertoa aina kolmella. En uskalla edes ajatella sitä määrää rahaa, mikä minun ja siskojeni harrastuksiin on kulunut, puhumattakaan siitä energiasta ja ajasta, joka on käytetty meidän harrastamiseemme.
 
En usko, että silloin 12 vuotta sitten kumpikaan vanhemmistani ajatteli, että heidän lapsistaan tulisi juurikaan minkään tason urheilijoita. Miten niin olisi voinut olla? Valmentajana oli itseoppinut syntyperältään Englannista kotoisin oleva mies, jolla ei ollut taustaa yleisurheilusta. Me ”urheilijat” muistutimme enemmänkin marakatteja, jotka oli höystetty ekstaasilla ja treenaaminen oli lähinnä päätöntä juoksua, hyppelyä ja yleistä kaaosta pitkin kenttää sekä lenkkipolkuja ympäri pientä kaupunkia nimeltä Toijala.
 
Silloin nimenomaan harrastettiin. Harrastettiin, koska me lapset pidimme siitä ja se piti meidät poissa niiltä pahoilta teiltä. Tehtiin yhdessä, liikuttiin ja pidettiin hauskaa. Treenit ja kisat menivät jo aikaisessa vaiheessa kylillä hengailun edelle.  Kentällä oli ne parhaat ja pahimmat hetket, naurettiin ja itkettiin yhdessä. Kilpailtiin, kannustettiin, opittiin häviämään sekä voittamaan, tekemään työtä ja yrittämään parhaansa. Siitä se kaikki alkoi. 
 
Sisarkolmikollemme on tähän asti kertynyt pitkälti yli toistasataa SM-mitalia. Kaksi kolmesta on juossut jo arvokisoissa ja jokainen on kisannut Pohjoismaiden mestaruuskisoissa sekä Suomi-Ruotsi – maaottelussa.  Tämän saavutti ne kolme marakattia, jotka pieninä malttoivat hädin tuskin pysyä viittä sekuntia paikallaan, saatikka hiljaa, treenien aikana, kisoissa tai kotonakaan.
 
Tiedättekö, mikä asia yhdisti näitä kolmea pientä marakattia? Vanhemmat. Vanhemmat, jotka panostivat todella paljon lapsiinsa sekä heidän harrastuksiin. Vanhemmat, jotka jaksoivat kuljettaa, valmentaa, rahoittaa sekä kannustaa harrastamaan. Toki nämä kolme marakattia olivat myös lahjoilla, kovalla halulla sekä todella kovalla päällä varustettuja, mutta uskallan kyllä sanoa ainakin omalla kohdallani, että ilman vanhempieni panostusta, en olisi tässä pisteessä.
 
En koskaan pysty maksamaan edes murto-osaa siitä rahallisesta panostuksesta vanhemmilleni takaisin, jonka he ovat minuun ja harrastukseeni sijoittaneet. En koskaan pysty antamaan takaisin niitä menetettyjä tunteja, jotka vietettiin katsomossa istuen tai kentällä valmentaen. En tiedä pystynkö koskaan osoittamaan heille sitä, kuinka suurta osaa he ovat pelanneet siinä, missä olen nyt. En voi olla kuin onnellinen, että en voi olla tarpeeksi kiitollinen heille. He ovat mahdollistaneet sen, että unelma olympialaisista on muuttunut tavoitteeksi ja toivon mukaan muutaman vuoden kuluttua todellisuudeksi.
 
He eivät koskaan ajatelleet, että minä vaadin liikoja.  

 

Avainsanat: ,

Uudempi

Saatat myös pitää

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus

Työ tulosten takana

to 15.6.2017

Yksi suurimmista tavoitteistani täällä blogissa on tuoda… Lue koko kirjoitus