Se on vain urheilua

Kolumni | lauantai 3. elokuuta 2013

Nuorempana kuulin huhuja tuosta kuuluisasta sanonnasta ”Se on vain urheilua”. Nyt vanhemmiten olen kuullut sen sanottavan ympärilläni ääneen ja viime vuosina tämä kommentti on sanottu jopa suoraan päin naamaa. Sanojat ovat vaihdelleet valmentajista, sukulaisiin sekä entisiin kovan tason urheilijoihin. ”Se on vain urheilua.”
 
Miten niin vain urheilua?! Eihän noin voi sanoa? Sama kuin joku sanoisi: ”Se on vain happea. Se on vain elämää”. Uskomatonta. Pelkkä ajatuskin on täydellisen absurdi. Eihän urheilua suurempaa asiaa ole. Se on se elämä, se on se kaikki. Kaikki, millä on merkitystä ja kaikki, mitä olen. Minä olen urheilija, minä olen tulokseni. Se, kuinka arvokas olen, on verrattavissa siihen, mitä sekuntikello tai mittanauha näyttää. Suoritukseni ja tulokseni määrittelevät minut, minä olen yhtä hyvä tai huono kuin tulokseni.
 
Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat ne kaksi vaihtoehtoa. Eihän muulla oikeastaan ole väliä. Onnistuessani tarpeeksi monta kertaa olen hyvä ihminen: minulla on merkitystä. Olen jotain hyvää, ehkä jopa arvokasta. Elämäni sujuu ja sen onnistumisen ja sujumisen mitta on urheilu. Olen juuri niin hyvä ihminen kuin tulokseni ovat.
 
Epäonnistuminen. Ei, sellaista ei saa tapahtua. Tämä ei ole vain urheilua. Tämä on jotain suurempaa. Se olen minä. Jos en onnistu, en ole hyvä ihminen. En osaa mitään, en ansaitse mitään. En ole tehnyt asioita tarpeeksi hyvin, en antanut kaikkeani, en ansainnut menestystä. En ole hyvä, en pärjää koulussa, en töissä, parisuhde ei suju, ystäviä ei ole. Koko elämä murenee. Olen lihava, laiska, turha ja arvoton. Miksi olen turha ja arvoton? Koska olen tulokseni, olen urani ja urheilu on kaikkeni. Minä olen urheiluni.
 
 Tämäkö on sitä ”vain urheilua”?
 
Entä jos? Voisinko olla jotain muutakin? Voisiko elämässä tulla vielä jotain suurempaa? Voisinko minä olla myös jotain muuta kuin urheiluni? 
 
En tietenkään voi olla. Tätä olen ollut jo puolet elämästäni. Urheilu on määritellyt elämäni, sanellut kaiken ja pyörittänyt kaikkia rattaita. Urheilu on määritellyt unelmani ja tavoitteeni yli vuosikymmenen ajan. Urheilun mukaan on suunniteltu, oltu ja eletty. Tätä minä teen, tämä minä olen. Olen urheilija ja siksipä olen tulokseni.
 
Mitä jos…. Mitä jos en olekaan tulokseni? Entä jos sekuntikello ei määrittelekään sitä, kuinka hyvä tai huono ihminen olen? Mitä jos elämäni ei ole urheilu-urani? Ehkä tämä ei ole se kaikki?
 
Voisiko tämä olla vain urheilua?
 
Ehkä elämässä voi olla jotain suurempaa, ehkä jopa minunkin elämässäni voi olla joskus jotakin suurempaa kuin urheilu-urani? Voisiko se olla niin, että se on tosiaankin vain urheilua? Ehkä urheilu-urani on ohikiitävä hetki elämässä. Se on jotain, mitä joukko onnekkaita ihmisiä pystyy tekemään. Se on asia, josta tulisi nauttia. Se on upea tilaisuus, hetki tehdä sitä, mitä rakastaa. Mahdollisuus antaa kaikkensa ja yrittää parhaansa. Se on mahdollisuus heittäytyä ja nauttia hetkestä.
 
Heinäkuun alussa surkeasti menneiden kisojen jälkeen pääsin takaisin mökin turvaan. Istuin yksin laiturin reunassa ja liuottelin varpaitani järvessä. Oli uskomattoman hieno kesäilta. Aurinko oli laskemassa, järvi oli peilityyni ja jossain ulapalla huusi lokki. Maisema oli kuin taideteos. Itse katsoin järvelle näkemättä mitään merkityksellistä. Kaikki oli harmaata. Olin epäonnistunut ja vain epäonnistuminen oli mielessäni. Elämä oli surkeaa niin kuin suorituksenikin. Kalat alkoivat näykkiä järven pinnasta hyttysiä ja silkkiuikku ui 20 metrin päässä laiturista. En huomannut niistä mitään. Päässäni pyöri vain tulokseni ja epäonnistumiseni. Sillä hetkellä millään muulla ei ollut väliä, ei maisemilla, ei aikaisemmilla onnistumisilla, ei perheellä tai ympärillä olevilla ystävillä, eikä minulla. Urheiluni on ainoa asia, jolla on oikeasti väliä.
 
Hetken istuttuani itselläni heräsi kuitenkin ajatus. 5, 10 tai 15 vuoden päästä kun ajattelen tätä samaa hetkeä, mitä silloin ajattelisin? Miettisinkö, että olen hullu, että annan yhden kisan tai muutaman epäonnistumisen pilata päiviä, viikkoja jopa kuukausia elämästäni. Annan sellaisen asian kuin urheilu määritellä minut ja koko elämäni sekä arvoni ihmisenä. Urheilun takia unohdan kaiken muun, unohdan kaiken hyvän, mitä elämässäni on. Unohdan olla onnellinen, unohdan elää ja nauttia kaikesta muusta. Onko tosiaan sekuntikello se asia, joka määrittelee minut ja elämäni?
 
Voisiko se sittenkin olla vain urheilua?
 
 

Tweet

Avainsanat: , ,

Saatat myös pitää

Matka kauteen 2018 on…

ma 6.11.2017

Treeeeeeeeeniä! Se kuvailee vallan mainiosti tätä kauden alkuani… Lue koko kirjoitus

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus