Kuolemanpelkoa

Arki | tiistai 15. lokakuuta 2013

Vihdoin ja viimein, eilen oli eka treeni! O.K  hädin tuskin voin sanoo sitä treeniks, koska kesto oli tunnin ja melkoista höntsäilyä se oli, mutta kuitenkin. Jee! Hölkkäsin pari kilsaa, tein vähän hyppelyitä ja henkseleitä ja loppuun kunnon venyttelyt.  Tuli kyllä mielettömän hyvä fiilis heti kun pääsi taas sorvin ääreen!
 
 
Toki, koska tämä viikko on sekotus omaa ohjelmaa ja valmentajan tekemään ohjelmaa, niin päätin myös laajentaa omaa liikuntaskaalaa. Täällä on ihan mielettömän hyvät mahdollisuudet tehdä oikeestaan mitä vaan, joten meikä meni kiipeileen ekaa kertaa elämässäni. Olen ennen kyllä boulderoinu, mutta valjailla en ole koskaan kiivennyt.
 
Oli kohtuullisen mukavaa huomata ekalla kiipeilykerralla puolessa välissä ”vuorta”, että mitä ilmeisimmin, mulla on ei niin pienehkö korkeenpaikankammo.  Siinä ei ollu paniikkikohtaus kaukana. Jäädyin aivan täysin. Alas oli miljoonien kilometrien pudotus ja olin kohtuullisen varma, että ei ne valjaat jaksa mua kannatella. Enkä ollu valmis ottaa sitä riskiä, että juuri mun kohdalla ne varmasti katkee/hajoo tai muuten vaan livahdan jotenkin niiden välistä kuolemaani.
 
 
Siinä sitten kädet hikisenä ja täristen elämä alko viliseen silmien edessä. ”Mä oon liian nuori kuoleen! En oo kerenny vielä tekeen kaikkee mitä tahdon! En mä tahdo kuolla Amerikassa. Mulla on äitiä ikävä.” Tässä kohtaa alko kyynelkanavatkin heräileen ja kädet täriseen ihan tosissaan. Ylös meneminen ei ollut vaihtoehto ja alas mennään vaan ryminällä. Parasta tässä kaikessa oli se, että siinä oli muutamia Emman kavereita kattomassa, kun hänen siskonsa kiipee ekan kerran. Sitten alkokin Emman kanssa väittely siitä, että voinko varmasti irrottaa otteeni. ”Voinko mä pudottautua? Ootko sä aivan varma, että nää valjaat kestää? Oothan sä valmis? Emma pidäthän sä valjaista kiinni? Onhan sulla varmasti hyvä ote? Emma, EMMA pidäthän sä kiinni??? Noni mä tuun nyt, Emma?! Ootko valmis?” Sitten vaihtukin mieli lennossa: ”Ei, ei käy, mä jään tänne. Kyllä mä jaksan tästä pitää kiinni. En mä tahdo kuolla näin. Emma mä vihaan sua!”  No sitten noin tunnilta tuntuneen ajan jälkeen sain jotenkin keräiltyä itteni ja päästin irti seinästä samalla raivoisasti tarraten turvaköyteen. Noin sekunnin sadasosan olin varma, että nyt putoon ja samalla alko Isä meidän rukouksen hoilaaminen päässä. ”Noni nyt se on menoo, tässä tää oli. Näinkö tää elämä loppuu? Taivaaseen ei oo asiaa, voi ei, olis pitäny käydä enemmän kirkossa ja antaa rahaa pelastusarmeijalle. Miten se rukous menikään? Jep, mä meen suoraan helvettiin.” Tätä hetkee kesti onneksi vaan sen sekunnin sadaosan. Huomattavan helpotuksen kera tajusin jossain kohtaa omien ajatusten lomasta, että hei, tää köysihän kestää. Tosin Emman mielestä oli hyvä idea jättää mut hetkeks roikkuun sinne ylös, joten sain sitten huutaa sille, että ”Päästä mut nyt PRKL alas!”. Emmalla oli hyvin hauskaa ja voin kuvitella, että ympärillä olevat ihmiset oli kohtuu huvittuneina vaikka ei mitään ymmärtänytkään. Tulin sitten alas jalat täristen, kädet hiessä ja kipeinä lievä mutru suussa ja viittä vaille itku kurkussa. Hetken siinä tärisin hiljaa ja kattelin maahan ja jossain kohtaa sain suuni auki: ”Mulla on ilmeisesti vähän korkeenpaikankammo. Niin ja btw kiipeily on perseestä.” Tämä koko episodihan kesti noin 2 minuuttia todellisuudessa. Emman kaveri sano, että ainakin pääsin nopeeta siihen puoleen väliin, ei lohduttanut.

Noh siinä sitten keräilin itteeni ja Emma vannotti mut, että ne köydet kestää, joten sain itteni vielä kokeileen. Ensin tosin pudottauduin noin 2 metrin korkeudesta köysien varaan, koska en uskonu edelleenkään, että se lastenhyppynarulta näyttävä ”turvaköysi” kestää oikeesti. Kyllä se kesti. Loppupeileissä kiipeilin yhteensä hurjat 5 kertaa. Pakko sanoa, että melkonen voittajafiilis oli sen loputtua ja 400m juoksijana voin sanoa, että se meinaa kyllä jotain.
 
Että sellanen eka kerta! Loppu peleissä kiipeily oli yllättävän hauskaa. Voin sanoa, että on ollut hetki, että oon tollasen tunneskaalan kokenu viiteen minuuttiin. Viimeksi sama fiilis taisi olla silloin, kun juoksin ekan kerran elämässäni 400m aidat. Tosin sitä oltiin harjoteltu, kiipeileen mentiin kylmiltään. Vinkkinä kuitenkin jos joku tahtoo mennä kiipeileen, niin kannattanee tehdä sen verran itsetutkiskelua ennen kokeilua, että onko sitä korkeenpaikankammoo vai ei. Voin sanoa, että huomattavasti mukavampi käydä se paniikki ”Mä kuolen” olotila maassa kuin siellä 6-7 metrin korkeudessa.
 
Tosta olikin hyvä jatkaa altaalle harjotteleen hallittua hukkumista! 
 
 
 
En tiedä tuleeko sitten erilaisia kriisejä tänään, koska ollaan Emman kanssa menossa Zumba tunnille. Saa nähdä miten sen kanssa käy!

Avainsanat: , ,

Uudempi

Vanhempi

Saatat myös pitää

Treeniä, vatsatauti ja…

la 8.4.2017

Suomessa! Tuolla juoksijan paratiisissa lusittiin 4 viikkoa enemmän… Lue koko kirjoitus

Pohdintaa motivaatiosta

su 26.3.2017

Tutustuin yhtenä päivänä täällä Potchefstroomissa muutaman… Lue koko kirjoitus

Gepardina Potchefstroomissa

su 19.3.2017

Se olisi sellainen juttu, että kaksi viikkoa Etelä-Afrikan… Lue koko kirjoitus