Mitä me tehdään väärin?

Kolumni | sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Pääsin tuolla Los Angelesin leirilläni tutustumaan kohtuullisen läheltä yhden amerikkalaisen yliopiston harjoittelutyyliin. Oli todella mielenkiintoista seurata, miten he treenasivat siellä ja verrata sitä harjoitteluun Suomessa. Alkoi väkisinkin mietityttään, että mitä me voisimme sitten tehdä paremmin näissä asioissa? Miten Suomesta saataisiin vielä enemmän porukkaa sinne huipulle?

No ensimmäiset varmasti tässä kohtaa sanovat (ja itsellenikin se ensimmäisten joukossa tulee mieleen), että Amerikassa on noita ihmisiä muutama enemmän kuin täällä. Se ei kuitenkaan ole se ainoa, eikä välttämättä edes tärkein asia, mikä sen vaa’an kallistaa heidän puolelleen. Ei Jamaikallakaan ole kuin 2.7 miljoonaa asukasta. Toki jos mediaa on kuunteleminen, niin sukujuuret siellä ehkä ovat jalommat tuohon juoksemiseen, mutta silti. Ruotsissakin tuo yleisurheilu kulki muutaman vuoden melkoisen komeasti ja siellä se geeniperimä ei varmasti yleisurheiluun ole optimaalisesti jalostunut.

Yhden todella suuren eron tekee tietenkin ilmasto. Suomi ei ikävä kyllä ole kesälajien tekijöille paras mahdollinen maa. Kesälläkään emme aina pääse samoihin olosuhteisiin, missä osa kilpakumppaneista treenaa niinä ”huonoina” aikoina. Tähän lisätään vielä se, että osassa sisähalleista tupataan säästämään niistä oikeista paikoista: halleja ei lämmitetä, kuin pienen osan päivästä. Näissä ”hyvissä” sisähallien tarjoamissa olosuhteissa pääsee tekemään maksimaalisia juoksuja parhaimmillaan noin 14-15 asteessa, joka ei lihaksille mitään herkkua ole. Loukkaantumisen mahdollisuus kasvaa todella paljon.  Lisäksi, ikävä kyllä, hallien käyttöä ei ole optimoitu niille huipulle tähtääville, ainakaan Tampereella. Treeniajoista tulee täysin päättömät. Aamulla, aamupäivällä ja päivällä ei voi mennä, koska 90%:lla urheilijoista on koulua tai töitä. Iltapäivästä hallit ovat täynnä tulevaisuuden huippu-urheilijoita (noin 7-14 vuotiaita), mikä tietenkin on mielettömän hienoa, mutta meille ”isommille” se tekee harjoittelusta haastava. Sinne sekaan heitetään muutama hölkkääjä ja parikymmentä kävelijää, niin tavoitteellinen huipulle tähtäävä harjoittelu on lähestulkoon mahdotonta. Tämä aiheuttaa sen, että harjoittelu tapahtuu kello 19.00 eteenpäin ja loppuu välillä 21 – 22.00. Siitä kotiin, syömään, suihkuun ehkä venyttelyt jos kerkeää ja noin 7 tunnin yöunille, että pääsee kello 8.00 kouluun. Uni tulee hyvällä tuurilla 23.00 aikoihin jos kroppa on rauhoittunut, mutta suurella todennäköisyydellä sen verran ylikierroksilla mennään, etenkin kovien treenien jälkeen, että todellisuudessa uni tulee 24.00 aikoihin. Haastava on lievä termi kuvaamaan tilannetta. Amerikassa siellä urheilukentällä ykkösenä ovat luonnollisesti ne yleisurheilijat, joten sinne ei muilla lajeilla ole samaan aikaan asiaa ja tärkeysjärjestyksessä ovat ne aikuiset eli 18 vuotta ja ylöspäin. Muut harjoittelevat silloin, kun kentällä on tyhjää. Onhan se selvää, että tuo asenne niitä tuloksia paremmin tuo.

Siellä oli myös palautuminen, lihashuolto ja vammojen ehkäisy aivan omaa luokkaansa. Tämä on vieläpä sellainen asia, missä Suomessakin voitaisiin päästä melko lähelle heidän tyyliään. Kaikilla koulun urheilijoilla oli käytössä ”training room” mihin pääsi aukioloaikana milloin tahansa. Siellä oli parikin fyssaria jatkuvasti käytössä, jotka auttoivat urheilijaa. Lisäksi löytyivät kylmäaltaat, jumppapallot, jääkoneet, kuntopyörät, tasapainolaudat, sähköhoidot ja vaikka mitä muuta laitetta. Jos urheilijalta jäi yksikin treeni väliin lihaskivun tai muun ongelman takia, hänet passitettiin heti sinne tarkistettavaksi ja samalla siellä tehtiin fyssarin valvovien silmien alla korvaava harjoitus. Tuo on kyllä enemmän, kuin loistavaa toimintaa. Eikö tätä saataisi Suomeen jotenkin sovellettua? Urheiluakatemioita kuitenkin löytyy jo useammista paikoista. Eikö sieltä herkeäisi budjetista rahaa fysioterapeuttiin, jonka päätehtävänä olisi tarkistaa urheilijoita ja näin ennaltaehkäistä niitä vammoja. Jos käyttää hieman pelisilmää, saattaa tällä fysioterapeutilla olla jopa omasta takaa sähkölaitteita tai jos lottovoitto tulee, niin vaikka ultra. Kyllä varmasti Pirkkahallista voisi yhden sovitushuoneen tähän tarkoitukseen uhrata. Tosin, huhujen mukaan Pirkkahalliin on nyt vihdoinkin tulossa kylmäallas, joten pieni askel parempaan on jo tehty, mutta tuohon Amerikan tyyliin on vielä matkaa. On ollut myös muutaman urheilijan kanssa jopa puhetta, että pitäisi hankkia joku isompi porukka, millä kustannettaisiin yksi fyssari, joka olisi jatkuvasti katsomassa treenejä ja tarkistamassa sitä kroppaa ennen ja jälkeen harjoituksien. Tämä tosin on vasta puhevaiheessa.

Tämä seuraava kohta koskeekin kaikkia urheilijoita, jotka miettivät menisivätkö urheilulukioon vai normaaliin lukioon ja muutenkin, kun pohditaan niitä tulevia opiskelupaikkoja. Kyllä niin monessa asiassa se ”Location, location, location” on melkein kaikki kaikessa. Tässä kohtaa en ala puhumaan uudestaan siitä säästä vaan ihan oikeasti niistä etäisyyksistä. Liikkuminen paikasta A paikkaan B voi mennä todella turhauttavaksi. Tuolla sai nauttia siitä, kun kentälle oli 500m ja punttisaleille hurja 800m ja siellä samaisella salilla oli ne uima-altaat, kuntopyörät ja sisärata. Välimatkat eivät todellakaan olleet pitkiä. Se on melkoista rumbaa, kun muutenkin jo liian lyhyissä päivissä saa reissata hallin, kenttien, punttien, uimahallien, koulun ja kodin välillä. Laskeskelin tuossa yksi päivä, että itselläni menee huonona päivänä tunti siihen, että menen kotoa kouluun ja takaisin. Jos sattuu käymään niin ikävästi, että en saa kyytiä hallille, niin pyörällä se on 20 minuuttia suunta ja julkisilla omalla kohdallani melkein 30 minuuttia suuntaansa. Kyllähän sen ajan voisi paremminkin käyttää. Uimahalli sijaitsee noin 6km päässä kotoa, hieroja onnekseni vajaan kilometrin päässä. Se helpottaa sitä arkea uskomattoman paljon, kun kaikki tarvittava löytyy sen 2 kilometrin säteellä. Toki kaikissa urheilulukioissa se asia ei aivan noin ole, mutta esimerkiksi Kuortaneella on melkoisen hyvillä etäisyyksillä lähes kaikki tarvittava.

Suhtautuminen urheilijoihin oli myös melko erilaista. Kaikkia ja kaiken tasoisia urheilijoita arvostettiin: ”Vau urheilet, onpa hienoa! Mitä oikein teet? Mieletöntä! Sähän oot kova jätkä, tsemppiä kaikkeen.” Urheilijat saivat muutenkin erikoiskohtelua. Tällä en nyt todellakaan tarkoita sitä, että vastaantulijoiden täytyisi tulla onnittelemaan hienosta hommasta, että jaksan treenailla, EI. Tätä kulttuuria saisi saada enemmän kouluihin. Osa opettajista ei yksinkertaisesti tajua, mitä tavoitteellinen urheilu tarkoittaa. Eihän sillä sinänsä väliä ole, mutta jos puhutaan kouluista, jotka ovat lupautuneet antamaan apuja urheiluakatemiaan kuuluville urheilijaopiskelijoille, tai niiden urheilulukioiden opettajista, niin tämän kulttuurin pitäisi tulla heiltä kaikilta selkärangasta. Uskokaa tai älkää, mutta ainakin yleisurheilupiireissä, harvan urheilijan ego kestää nyt aivan totaalisesti sitä, että se koulu täysin p*rseillään, kyllä sielläKIN on yleensä pärjättävä. Joten seuraavan kerran, kun se Arttu Aitajuoksija tulee kertomaan, että lähtee SM-kisoihin juoksemaan eikä pääse kokeeseen tai tenttiin, niin sanokaa: ”Asia selvä, hoida tentti siellä uusinnassa ja tsemppiä kisoihin!”.

Loppuun kommenttia vielä siitä itse harjoittelusta. Tätä kohtaa eivät ehkä ymmärrä, kuin hieman syvemmällä urheilussa mukana olevat, mutta kirjoitanpa silti. Hyvinkin järkevästi sanottuna meikäläiset treenaa sekä liian kovaa ja samalla liian kevyesti. Näin piireissä toistakymmentä vuotta liikkuneena tuntuu, että todella monet aikuiset treenaavat melkeinpä kuin ammattilaiset. Toki siitä yhtälöstä on irrotettu, olosuhteet, ilmasto, huoltotoimet, ravinto sekä yleinen arki, mutta muuten ne hommat tehdään lähes samalla tavalla (eli ammattilaisialähelläkään ei olla sen muun, kuin treenaamisen suhteen ). Toisaalta tuolla meren toisella puolella sellaista ”turhaa” ja nyt on kyllä hieman ironiaakin mukana tässä lauseessa, ei kauheasti ollut. Siellä ei lenkkeilty, alkuverkat olivat huomattavasti lyhyemmät ja palauttavia harjoitteluja ei ollut yhtä paljon. Kun tehtiin, niin tehtiin todella kovaa. Treenit olivat kello 7.30 aamulla, ne kestivät noin 3 tuntia ja treeneihin kuului usein voima ja joku muu osio, joka saattoi olla juoksua, aitoja tai jotain tekniikkaa. Tehot olivat heti todella korkealla ja peruskuntokaudella kaikki lajit tekivät samoja harjoituksia oli siellä sitten niitä 300m vetoja tai sikakuntopiirejä. Treenien yhdistäminen aamulla mahdollisti sen, että harjoiteltiin 5 kertaa viikossa ja viikonloput olivat vapaat. Tietenkin kausittain määrät ja ne tehotkin vaihtelevat. Tämän tyylin toteuttaminen Suomessa olisi todella vaikeaa, monet jo yllä mainituista kommenteista tulevat vastaan. Siitä huolimatta, tuossa treenien yhdistämisessä on jotain perää. Josko sen maanantain toisen harjoituksen, 30 minuutin aerobisen lenkin, yhdistäisikin sen tiistain voiman eteen tai perään ja näin saisi yhden kokonaisen lepopäivän viikkoon lisää?

Tuossa nyt on muutamia omia ajatuksia. Tuosta aiheesta voisi kirjoittaa vaikka pienen kirjan. Välillä oli melko ristiriitainen olo. Tuntui, että kyllä täältäkin oikeasti päästään sinne huipulle ja välillä taas tuntui, että se on sellainen talvisota meininki, että oksat pois. Siitä huolimatta, kohtuullisen pienillä muutoksilla saataisiin jo isoja aikaan. Täällä on kuitenkin paljon huipulle haluavia. Löytyy useampiakin ryhmiä, missä tehdään kaikki sen eteen, että päästäisiin ammattimaisempaan suuntaan ja jopa yksi kommuuni poikia, jotka tahtovat, ja ovat jo, heittäneet keppiä melkoisen pitkälle. 


Tweet

Avainsanat: ,

Uudempi

←

Vanhempi

→

Saatat myös pitää

Kohti kesän kisoja

su 27.5.2018

0
Se on sellainen homma, että kesän kisakausi alkaa kolkuttelemaan… Lue koko kirjoitus

Taudista tautiin

to 3.5.2018

0
Portugaliin ja sen lämpöön on saavuttu jo toistamiseen kuluneen… Lue koko kirjoitus

Olisinpa ammattiurheilija

ma 2.4.2018

2
Olen yleisurheillut nyt reilut 16 vuotta. Perheenjäseniä ja muutamaa… Lue koko kirjoitus