Sekavaa

Hyvinvointi | keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Tämä viikko on ollut todella outo. Kirjoitin viime sunnuntaina hieman blogitekstiä valmiiksi ja melkoisen synkältä se näytti. Siihen asti ne pari viikkoa eivät olleet kovinkaan helppoja. Kouluhommia oli liikaa ja suuri osa oli sellaisia, mitä ei voinut jättää tekemättä, joten on ollut pakko painaa.

Kaiken päälle on tässä käynyt kyllä todella huonoa tuuriakin. En ole ainoa lähipiirissä, kenellä on vaikeaa. Joku sanoi, että kaikki p*ska tuppaa kasaantumaan yhteen hetkeen. Viime viikolla se meni juuri niin.

Viime sunnuntain tuotos näytti tältä:

Pakko sanoa, että en ole koskaan kokenut mitään tällaista. Totta kai niitä masentuneita päiviä ja surullisia fiiliksiä on ollut, mutta niitä ei kyllä tähän voi verrata. Tunnen muutaman ihmisen, kenellä on ollut masennus/burnout, ja aina heitä olen parhaani yrittänyt auttaa ja ymmärtää. Yrittänyt sanoa, että asiat kääntyvät parempaan ja tsempata, antaa niitä ideoita, että miten sitä pahaa oloa saisi pois. Usein on tullut takaisin: ”Kun et sä ymmärrä.”. Jep, en kyllä todellakaan ymmärtänyt.

Olen ehkä hieman aliarvioinut tämän oman olotilani. Ihan rehellisesti sanottuna ajattelin, että tämä on viikon, kahden, aivan maksimissaan kolmen viikon jälkeen melkeinpä taputeltu juttu tai vähintäänkin reilusti voiton puolella. Ei kyllä ole. Sitä jossain kohtaa alkoi vähän stressata: Miksi kaikki ei ole jo ennallaan?

Kyllä se oman elämän pistäminen paussille, ja se oikea ajan ottaminen itselle, on todella vaikeaa. Ei sitä elämää vain pistetä paussille. Ei kaikkea voi vain lopettaa, kyllä niitä vastuitakin on. Viime vuonna kerkesin täyttämään jo tämän vuoden alkupään kalenterin, joten edelliset kaksi viikkoa ovat olleet liian täynnä. Melkeinpä joka päivä on ollut jotain isompaa hommaa.  Onnekseni ensi viikko kyllä kevenee, joten silloin sitä omaakin aikaa pitäisi saada.

Täytyisi kyllä vieläkin enemmän uskaltaa sano ”ei”. Se on välillä todella vaikeaa. Etenkin, kun se vastuun ottaminen ja tekeminen, on siellä selkärangassa. Noh, nyt tässä on pakko oppia.  

Ja se urheilu? Se ei maistu… edelleenkään. Ainakaan se oma laji. Tuossa viime viikolla oli tarkoitus aloittaa todella varovasti treenaus. Ahdistuin kovaa. En pystynyt vielä aloittamaan. Täytyy katsoa, hetki tässä kyllä menee, ainakin sinne omaan lajiin pääsemisen kanssa. Toisaalta pulkkamäessä on jopa kerran pyöritty ja yhdessä pimeässä kaukalossakin tehty makkaroita luistimilla. Pikku hiljaa.

Kyllä jossain kohtaa näkyi hivenen valoakin. Puhuin koulussa valmentajani kanssa, joka sanoi, että ota kaikki aika, mitä tarvitset. Oppari on määrittelemättömäksi ajaksi heitetty nurkkaan ja se tehdään, kun siltä tuntuu. Rauha on siis tehty sen kanssa, että en tule 3,5 vuodessa valmistumaan.  Yrityksille tehtävien projektien määrä vähenee rajusti eli meikäläinen ei sitä plussaa ihan hirveästi sinne oman yrityksen kassaan hetkeen tuo. Onnekseni oma tiimini tietää tilanteeni ja tukee näissä jutuissa. Hieman kyllä pelotti, että ymmärrystä ei tule. Jälleen yksi asia, missä olin onnekseni väärässä.

Muutenkin, todella moni ymmärtää. Hämmentävän moni. Häkellyin palautteesta sekä huomiosta, mitä tekstini sai. En todellakaan odottanut mitään tuollaista. Odotin jotain pahaa ja negatiivista. Ihmisten tuki ja ymmärrys on helpottanut oloa. En ole yksin, en ole viallinen ja heikko.

Tosin silti välillä on outo olo. Kaikki tietävät, mikä on oma tilanteeni ja sitä juuri halusinkin. Välillä vain tuntuu, että olen se porukan spitaalinen. Olen se, jolla ei ole kaikki kunnossa. Ainakaan tällä hetkellä. Toisaalta niinhän se onkin. Samalla kuitenkin huomaa, että kaikki eivät ehkä osaa olla sen asian kanssa. En tiedä, ehkä se on omassa päässäni, ehkä ei. 

Autopilotilla on menty edelleenkin monena päivänä. Keskustele, hymyile, toimi ja tee minkä pystyt. Vähän kuin eläisi elämäänsä puolitehoilla.

Huomasin katselevani äkkilähtöjä. Tekee mieli karata.


Sitten kuitenkin jotain tapahtui. Maanantaina ja tiistaina tuli melkoisen isoja onnistumisia tuolla yrityksen puolella. Kävin tiimikaverin kanssa etelän kapitaalissa pyörimässä ja matka meni loistavasti kaikilla mittapuilla. Pääsin junassa juttelemaan vähän kaikesta, omasta tilanteestani sekä ihan niistä näistä. Aurinko paistoi ulkona ja maisemat olivat kauniita. Illalla huomasin hymyileväni, ihan sitä aitoa hymyä. Ja kyllä tämä on todella kliseinen asia sanoa, mutta tuli sellainen toivon kipinä: ”Kyllä tämä tästä”. Uskomatonta oli, että tiistaina iso osa päivästä meni samoilla tunteilla. Olo on hämmentynyt.

En tiedä mikä tämän sitten toi. Ovatko ne onnistumiset saaneet tämän valon pilkahduksen vai onko tämä jokin mielen tapa hoitaa asioita?  Onko se urheilun täydellinen taka-alalle jättäminen tuottanut viiveellä tulosta? Hetken jo mietin, että olenko tullut maanis-depressiiviseksi. Tosin ilmeisesti siellä se hyvänolontunne on ihan uskomaton, joten sen diagnoosin heitin romukoppaan. 

En osaa sano, mutta toivon todella, että tämä fiilis jatkuu. Ei tämä olo ole todellakaan itselleni se normaali, mutta paljon parempi viime viikon pohjamutiin verrattuna. Nyt tosin täytyy olla varovainen. Tunnen itseni sen verran hyvin, että jos olo on vähänkään parempi, niin alan juoksemaan tuhatta ja sataa taas joka suuntaan. Ainakin niin tahtoisin tehdä. Nyt pidän kyllä kaikin keinoin tuon oman naruni lyhyenä ja se mopo ei saa lähteä keulimaan. Jos se lähtee, niin tässä samassa tilanteessa ollaan taas kuukauden tai kahden päästä.

Kropasta tosin huomaa, ettei kaikki vielä ole kunnossa. Olen todella kovassa jumissa vaikka mitään en ole tehnyt. Sitä väliin havahtuu, kun kaikki lihakset ovat jännittyneinä. Tätä tilannetta seuraa syvään hengitys sekä rentoutumisyritys. Turhaan. Sama toistuu useaan kertaan. Jossain kohtaa lihaksia alkaa särkeä sen verran, että harkitsen lääkkeen ottamista, en ota. Onneksi hieronnat auttavat ainakin jonkin verran.

Saa nähdä, miten tästä taas jatkuu. Vähän pelottaa, että tämä on jokin hetkellinen parannus, joka lähtee yhtä nopeasti, kuin tulikin. Toivon että niin ei käy. Nyt kuitenkin, kun pikkasen jo jaksaa, niin olen saanut tsempattua ruuan ja unen kanssa. Aineenvaihduntakin alkaa ehkä vähän herätä, kun paino näyttää kilon vähemmän. Nyt ne perusasiat kuntoon ja kaikki irti siitä oikeasta hymystä.

Hitaasti, mutta varmasti.


Tweet

Avainsanat: , ,

Vanhempi

Saatat myös pitää

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus

Työ tulosten takana

to 15.6.2017

Yksi suurimmista tavoitteistani täällä blogissa on tuoda… Lue koko kirjoitus