Unelmia ja toimistohommia

Kolumni | keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tänään on luvassa hieman pidempi kirjoitus. Toivon mukaan kaikki jaksavat loppuun asti olla skarppina ja se punainen lanka pysyy mukana, koska tässä kyllä hypitään aasilla sillalta toiselle.
 

Ihan ensimmäinen tarina lähtee parin viikon takaa.

 
Serkkupoikani (kiitos Matti) linkitti minulle muutama viikko sitten, että eräs valokuvaaja hakee urheilullista mies- tai naismallia juoksukuviin. Tästä kiinnostuneena päätinkin googlata kyseisen kuvaajan, joka kulki nimellä Jukka Alasaari, ja hieman tutkiskella hänen töitään. Nopeasti vedin johtopäätökset kuvista: ne olivat todella upeita. Päätin sitten pistää sähköpostia menemään. Onnekseni ilmeisesti sovin haettuun muottiin hyvin, koska kutsu Helsinkiin tuli melkeinpä heti.
 
Myönnetään, jännitti jonkin verran, koska en ihan siinä omassa elementissäni ollut, mutta kuvakset menivät mainiosti ja hauskaa oli.
 
Tässä otoksia päivän varrelta:
 
Sotamaalauksen hoiti Essi Saarinen
 
 
Miksi siis menin noihin kuvauksiin? Rahaa en kuvista saanut, mutta otokset sain omaan käyttööni
 
Tästä päästäänkin seuraavaan siltaan.
 
Tämä vuoden alku on pistänyt itseni pohtimaan monia asioita. Mikä elämässä on oikeasti itselleni tärkeätä? Mitä tahdon tehdä? Miltä tulevaisuus näyttää, kun koulukin alkaa olla loppusuoralla? Ja tärkeimpänä: Mites se urheilu?
 
Välillä on ollut vaikeaa, todella vaikeaa. Suhtautuminen urheiluun ei vieläkään ole oikealla mallilla, mutta suunta on jo paljon parempi. Vaikka jossain kohtaa yleisurheilu oli omaan korvaan kirosana, niin siitä huolimatta tiesin, että kyllä siellä ne omat tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat ovat. Se kortti katsotaan loppuun, vaikka mitä tapahtuisi.
 
Tässä on nyt kuitenkin olosuhteiden pakosta täytynyt ajatella myös aikaa valmistumisen jälkeen: Mihin tahdon panostaa? Mikä on minulle tärkeää? Vastaus on kerta toisensa jälkeen, myös niinä huonoina aikoina ollut sama: urheilla. Tahdon edes hetken oikeasti keskittyä tähän, panostaa ja elää sellaista elämää, missä oikeasti kaikki menee urheilun ehdoilla. Tarkoittaako tämä sitä, että teen hirveällä stressillä hampaat irvessä pelkästään päivästä toiseen treeniä ja sen toisen puolen nukun? Ei. Tahdon valmistuttuani urheilla edes hetken ilman sitä 20 tuntista kouluviikkoa tai niitä kolmea päivää viikossa, kun istun kassalla tai toimistossa töissä.
Ja taas päästään uuteen siltaan.
 
Näitä asioita pohtiessani vedin hyvinkin nopeasti johtopäätöksen: urheilulla ei elä. Se nyt vaan on niin. Tai elää, mutta vain harvoissa ja valituissa lajeissa tai jos olet lajissasi maailman huippua. Ikävä kyllä sekään ei takaa mitään. Se nyt on niinkin karu ja ikävä fakta, että itselläni ei ole minkäänlaista mahdollisuutta urheilla sinne suuntaankaan ammattimaisesti, jos katsotaan pelkkiä tuloksia. Lajissani se ammattilaisuus tulee yleensä arvokisamitalien jälkeen, harvoin ennen. Tarvitaan sitä ”jotain enemmän” jos tätä tahtoo oikeasti edes suurin piirtein ammattimaisesti tehdä.
 
Siirrytäänpä jälleen sillalta toiselle.
 
Tiedättekö mistä voi tehdä ammatin? Bloggaamisesta. Tiedän aika monta suomalaista bloggaajaa, jotka saavat kuukausipalkkaa blogin pitämisestä ja parhaimpien tulot lähentelevät jo pienten yritysten toimitusjohtajien tienistejä. Ihmiset ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan ja siellä liikkuu suurin osa niistä potentiaalisista ostajista. Parhaimmilla blogeilla on enemmän lukijoita, kuin suurella sanomalehdellä, joten luonnollisesti yrityksiä kiinnostaa.
 
Itselläni ei todellakaan ole tarkoitus hätistellä mitään kymmenientuhansien eurojen vuosituloja, ei. Jos saisi sen verran, että pystyisi urheilemaan.
 
Tiedostan myös, että tienaavien bloggaajien kohdalla puhutaan useimmiten muotiblogeista, missä on mieletön määrä kävijöitä ja tulot tulevat ainoastaan mainoksista sekä yhteistyöpostauksista. Mutta hei; onhan minulla jotain muutakin tarjottavaa. Jos onni on myötä, niin allekirjoittanutta näkyy lehdissä sekä televisiossakin aika ajoin ja onhan sitä tarjottavaa muissakin muodoissa. Kyllähän sinne tykypäiviinkin voi tulla sparrailemaan tai vaikka vetämään some-koulutusta. Sisällöntuottokin onnistuu kohtuullisen hyvin ja rohkeimmat voivat päästää sinne omalle messuosastolle huutamaan. Onhan näitä mahdollisuuksia vaikka mitä.
 
Blogipuolella en ole lähelläkään Suomen huippua, mutta 1,5 vuoden aikana kävijämäärät ovat kuitenkin nousseet enemmän tai vähemmän tasaisesti. Parhainta kirjoitusta luki viikossa yli 50 000 ihmistä, seuraavia 3 parasta luki yli 20 000 eri silmäparia viikon aikana. Viimeisen 5 kuukauden aikana sivukäyntejä on Google Analyticsin mukaan ollut vähän alle 15 000 keskiarvolla ja yksilöityjä kävijöitä vajaa 7000 kuukaudessa. Siihen päälle Twitterin vajaa 3000 seuraajaa ja Facebook. Ties vaikka tuohon Youtuben ihmeelliseenkin maailmaan perehtyisi vielä enemmän. Kyllähän tällä ainakin alkuun pääsee. Ja mikä parasta? Nuo numerot tulevat, vaikka se jalka olisi poikki ja yhden vuoden kaikki kisat olisi omalta kohdaltani peruttu.
 
Ja nyt päästäänkin niihin kuviin.
 
Omana ajatuksenani onkin tässä jossain kohtaa saada tämä sosiaalisen median puoli, ja etenkin blogi, uudistettua ja kunnolla haltuun. Muun muassa uudet näyttävät kuvat, ovat oleellisessa osassa sitä tehtävää. Tämä projekti ei missään nimessä ole alkamassa heti, eikä ensi viikolla, eikä edes ensi kuussa. Nyt katsellaan omat fiilikset ja kaikki muu kuntoon. Tämä kuitenkin toivon mukaan vie minut askeleen lähemmäksi unelmiani sekä tavoitteitani urheilun puolella. Onnekseni tässä nyt on ainakin se vuosi aikaa, kunnes nuo valtion rahahanat (opintotuki) loppuu ja on viimeiset hetket saada sivut kuntoon ja yritykset mukaan, joten ei tässä vielä mikään tuli hännän alla ole.
 
”Mutta säähän sanoit, että et tee töitä vaan pelkästään panostat urheiluun?!”
 
Itse olen sellaisessa onnellisessa asemassa, että tämä blogi ja sosiaalinen media, ei mene sinne omaan pääkoppaan työnä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin oma pääni on kyllä sellainen, että tarvitsen arkeeni jotain muutakin, kuin pelkästään urheilua. Muuten se pää hajoaa. Tämä kirjoittaminen on se harrastus ja jonkin tasoinen intohimo. Isona plussana: tässä saattaa sivussa auttaa ehkä jotain muutakin. Inspiroida muita, auttaa jossakin asiassa, motivoida urheilemaan ja harrastamaan, avata sitä urheilijan arkea vähän enemmän tai antaa sitä vertaistukea muille. Mikä sen hienompaa?
 
Tämä on ehkä vähän karua kuultavaa osalle, mutta tässä vuosien varrella, ja viimeistään nyt yrityselämässä ja sosiaalisessa mediassa pyörineenä, on sen tajunnut: Urheilu on showbisnestä. Sarasvuon Jarikin sen sanoi.
 

Tuleeko tätä kautta sitten sitä turhaa painetta ja stressiä, mistä monet minulta kysyvät? Kyllä joskus varmasti tulee. Etenkin niinä huonoina hetkinä ja kun sekuntikello näyttää aivan vääriä lukemia ja kalenterin sivut vähenevät tasaiseen tahtiin. Toisaalta niitä paineita tulee joka tapauksessa, oli esillä tai ei. Niitä paineita oli silloinkin, kun radalla kirmattiin 16-vuotiaana ja suurinpiirtein se oma perhe oli ainoa, joka seurasi. 

Onko minut sitten luotu juurikin yleisurheilemaan? Toivon mukaan. Tuleeko minusta vielä Suomen paras? Sinne pyritään. Olenko varma, että siellä Rion tai Tokion olympialaisissa juoksen? En todellakaan ole, mutta ainakin kaikkeni yritän, että juoksisin. Onko tämä kaikki sen yrittämisen ja mahdollisen unelman toteutumisen arvoista… ?
Kyllä.

Pääpointti on kuitenkin se, että mieluummin katson tämän kortin paineineen kaikkineen läpi, kuin seison puolet viikosta siellä McDonaldsin kassalla, yritän siinä sivussa vähän urheilla ja mietin sitten, kun se ura on ohi: Miksi en yrittänyt kaikkeani?

Kuva: Jukka Alasaari Photography, click.

Joskus on tehtävä töitä unelmiensa eteen, että jossain kohtaa voi toteuttaa unelmiansa työkseen.

 

Avainsanat: , ,

Uudempi

Saatat myös pitää

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus

Työ tulosten takana

to 15.6.2017

Yksi suurimmista tavoitteistani täällä blogissa on tuoda… Lue koko kirjoitus