Mitäs me sohvaperunat

Kolumni | sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Aivan uskomatonta, kuinka paljon sitä ihminen pystyy pohtimaan ja pyörittelemään siellä omassa pienessä päässään asioita. Nyt kun tuohon huippu-urheiluun on tullut hieman etäisyyttä tämän tauon myötä, on sitä alkanut tajuamaan juttuja, mitä ei koskaan ole tullut edes ajatelleeksi. Päivä päivältä olen kyllä enenevissä määrin sitä mieltä, että jossain kohtaa voisi jonkin sortin kirjan kirjoittamista harkita. Ainakin niitä ajatuksia löytyy.

Aina silloin tällöin oma tämän hetkinen harjoittelumääräni naurattaa minua. On aivan uskomatonta, että harjoittelen tällä hetkellä 3-5 kertaa viikossa. Se on mielestäni todella vähän. Toki syynä siihen on se, että tulen taustasta, missä harjoittelukertoja tulee viikossa 8-10 ja tehot ovat ”hivenen” eri luokkaa. Siitä huolimatta tällä hetkellä sijoitun helposti erittäin aktiivisen kuntourheilijan raamiin. Verratessani harjoitteluani lähipiiriini (miinustetaan sieltä ne urheilijat) niin harjoittelen ja liikun edelleen enemmän, kuin suuri osa heistä. Se on aika hurjaa.

Tämä oma pohdintani sai alkunsa, kun luin Ylen jutun ”Huipulle tähtäävät nuoret vain luulevat treenaavansa kovaa.” Teksti oli ihan hyvää, otsikko oli todella provosoiva ja hivenen harhaanjohtava. Kyllä osa varmasti juurikin siellä harjoituksissa kovaa tekee eli nimenomaa treenaa kovaa, mutta se harjoitusten välinen aika ei vain mene, kuten sen ehkä ”kuuluisi”.

Itse olen ikäluokkaa, joka on nähnyt aikaa ennen elektroniikan ryntäystä. ”Mennäänkö pelaan” tarkoitti todellakin jalkapallopeliä, korista, vinkkiä tai jotain muuta. Kaverin puhelinnumeroa pyydettäessä, se oli muistettava tai kirjoitettava paperille, koska omin pikku kätösin se lankapuhelimeen sitten näppäiltiin. Parhaimpana: kotiin ihan aikuisten oikeasti huudettiin kutsulla ”Syömään!”.  Siinä äiti sitten toivoi, että oltiin kuulomatkan sisällä ja, että joku kurainen peikko tai pari sieltä kotiin tallustelisi. Oi mitä aikoja!

Tuliko itselleni 20 tuntia viikossa liikuntaa silloin juniorina? Kyllä melko suurella varmuudella tuli. Ei ole ikävä kyllä tilastoja, mitä esitellä, mutta aika vahva mutu löytyy. Se liikunta tuli vieläpä luonnostaan. Toijalassa asuessani kävelin tai poljin kouluun joka päivä. Siinä tuli päivittäin 40 minuutista pariin tuntiin liikuntaa. Riippuen, kuinka mielenkiintoisia ojia matkan varrella oli. Lähin luokkakaveri asui 2,5 km päässä, keskustaan oli 3,5 km ja uimarannalle matkaa oli paljon. Vapaa-aikana leikittiin ja pelattiin kaverien kanssa, harrastettiin ja römyttiin. Yläasteelle asti teema jatkui aika samana, poikkeuksena yleisurheilun kuvioihin tulo, mikä vain lisäsi harjoittelumääriä.

Minua ei koskaan ole tarvinnut houkutella treeneihin. Päinvastoin. Yhdellä leirillä minut ja siskopuoleni käskettiin lopettamaan harjoittelu, koska meillä oli menossa aika kova kilpailu siitä, kumpi loikkii pidemmälle. Muutaman tunnin jälkeen valmentajat tekivät päätöksen: aivan sama. Nyt on homman loputtava, koska kyseessä oli leiriviikonlopun ensimmäinen harjoitus. Kotonakin harjoittelujen välissä käytiin uimassa, hypittiin trampoliinilla ja edelleen; pyöräiltiin paikasta A paikkaan B.

Lukiossa alkoivat ensimmäiset ongelmat: aika alkoi muodostua haasteeksi. Tämä teema on jatkunut rajusti, mitä vanhemmaksi olen tullut. Toki elämäni on vallannut tabletit, läppärit, älypuhelimet sekä sosiaalinen media. Unohtamatta laatusarjoja, kuten Game of Thrones sekä Walking Dead. Niin joo tosiaan ja siellä koulussakin täytyy käydä. Passivoitumisesta on tehty liian helppoa.
Huomasin pari vuotta sitten, että bussilla pääsen kouluun noin 10 minuuttia nopeammin, kuin pyörällä. Ruuhka-aikaan menee pyörällä melkein sutjakkaammin. Monella ihmisellä bussi saattaa kestää kauemmin, kuin pyöräily. Hissit vs portaat taisteluja tulee päivän aikana useita. Robottipölynimurit ovat muodissa, takapihat hoitavat koiran ulkoiluttamisen, koulu ja valmentajat liikuttavat lapsia. Monia aikuisia liikuttaa elokuvat, Suomen pelit sekä YouTube -videot.

Liikuntasuosituksen mukaan nuorten tulisi liikkua keskimäärin 10 tuntia viikossa, kilpaurheiluun tavoittelevien tätä enemmän 15−20 tuntia.”

Aikuiselle suositellaan vähintään 2 h 30 min reipasta liikuntaa tai 1 h 15 min rasittavaa liikuntaa viikossa sekä lihaskunnon ja liikehallinnan kohentamista 2 kertaa viikossa. Liikkuminen on hyvä jakaa ainakin kolmelle päivälle viikossa ja sen pitää kestää vähintään 10 minuuttia kerrallaan.”

Unohdetaan hetkeksi se huippu-urheilu. 

Kuinka moni lapsi saa tuon vähimmäismäärän 10 tuntia viikossa täyteen? Vielä surullisempaa: Kuinka moni aikuinen ei saa edes 2,5 tuntia reipasta liikuntaa viikossa täyteen? Jos tekee istumatyötä, niin takapuolen päällä vietetty aika on töissä 6-8 tunnin välissä. Siihen päälle kotona löhötty aika, niin viikossa siellä penkissä viihdytään järkyttäviä määriä.

Onko arkiliikunta kuolemassa, liikunta vahvasti harvinaistunut ja urheilukin sukupuuttoon kuoleva laji?

Parhaimmillaan oikeat valinnat ovat niinkin pienistä asioista kiinni, kuin:

Pyörällä vai autolla?

Tweet

Avainsanat: ,

Saatat myös pitää

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus

Työ tulosten takana

to 15.6.2017

Yksi suurimmista tavoitteistani täällä blogissa on tuoda… Lue koko kirjoitus