Maailman vaarallisin

Kolumni | tiistai 28. lokakuuta 2014

Keneltäkään ei varmasti tämä uusin fitness skandaali ole mennyt ohi. Itsekin olen paljon aiheen tekstejä, kommentteja sekä uutisia mielenkiinnolla lukenut. Sen jälkeen, kun kaikki rakentava keskustelu aiheilla: ”Hyi jeesus, ällöttävä ihminen, rumia akkoja kaikki, kuolisin ennemmin kuin olisin toi” oli kahlattu läpi, alkoi sana ”kilpaurheilu” nousemaan siellä sun täällä esiin. Sen ympärille nousi jopa pohdintaa. Yksi kommentti herätti suuresti ajatuksia itsessäni. Kommentti, missä puhuttiin huippu-urheilun huonoudesta ja vaarallisuudesta. Tähän kyseiseen fitness -soppaan en lusikkaani laita, vaikka mielipiteitä itsellänikin on, mutta kilpaurheilusta tahdoin kirjoittaa.
 
Kilpa- ja huippu-urheilupiireissä näkee paljon. Olen omakohtaisesti kokenut yhden burnoutin, nähnyt läheltä keskivaikean masennuksen, syömishäiriöitä, lukuisia rasitusmurtumia, uskomattomia identiteettikriisejä, sydänlihastulehduksia sekä kilpirauhasen häiriöitä. Nämä kaikki ovat olleet kilpaurheilupiireissä ja kilpaurheilijoilla.
 
Olen treenannut liian monta kertaa kuumeessa, juossut korvatulehduksessa, antibioottikuurilla tai muuten vain sellaisessa kunnossa, missä ei olisi kannattanut tehdä mitään muuta, kuin jäädä sängyn pohjalle. Se on tyhmää toimintaa, mutta uskomattoman vaikeaa olla tekemättä. Pitkän flunssan jälkeen ja lääkärin kommentilla, jos tuntuu hyvältä, niin tee varovasti, on usein päätös: ”Joo, nyt on ihan ok olo, meen treenaan.”
 
Kovimpana omana suorituksena oli se, kun selässäni oli rasitusmurtuman alku. Kipua oli jatkunut vaihtelevasti useamman kuukauden. Pahimmassa kohtaa treeneissä lähti kesken kävelyn jalat alta kivusta ja kaaduin radalle. Tämä tapahtui muutamaa päivää ennen halli SM-kisoja. Treenin taisin keventää, mutta kisoihin lähdin. Mitäpä kipua ei 3 tulehduskipulääkettä veisi? Vieläpä, kun virallinen diagnoosi oli tulematta. Noh, tätä kipua ei vienyt. Eipä haitannut, radalle lähdettiin siitä huolimatta. Omasta päätöksestä. Tästä palkinnoksi tuli puoli vuotta sivussa kilpakentiltä.
 
Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että jarrujen käyttöä tässä omalla uralla olisi voinut harrastaa jo monta vuotta aikaisemminkin. Toivon mukaan tulevaisuudessa sitä tulee harjoitettua enemmän.
 
Urheilussa, ja etenkin kilpaurheilussa, ei aina järki pysy päässä. Sitä on vaikea muiden, kuin kilpaurheilijoiden tai heidän läheistensä ymmärtää. En edes itse osaa aina sanoa, että onko kilpaurheilu tekemisenä maailman fiksuinta hommaa. Sitä ovat kyseenalaistaneet myös monet kollegani. Sen kyseenalaistaminen on niin pitkällä, että jos joskus se tilanne tulisi, harkitsisin itse kaksi kertaa, että veisinkö omat lapseni kilpaurheilun ihmeelliseen maailmaan. Tässä viedään kroppa äärirajoille, ollaan muiden kritisoitavana jatkuvasti, omaa ihmisarvoa koetellaan joka ikisen epäonnistumisen hetkellä, eletään aikatauluista ja rutiineista. Psyykettä koetellaan vuosien ajan ja annetaan kaikki sille yhdelle asialle, monien muiden asioiden kustannuksella.
 
Monta kertaa se rikkoo ja monet se hajottaa, usein myös sen uran jälkeen.
 
Oletko koskaan halunnut jotain asiaa palavasti? Niin palavasti, että melkein kaikki muu jää sen taakse; vapaapäivät, viikonloput, suuri osa muista ihmisistä, työura, ”nuoruus vuodet”, riehuminen ja rellestys. Oletko halunnut niin palavasti, että se oma tavoitteesi voittaa sohvan, tietokoneen, kaverin synttärit, parisuhteen laatuajan, lämpimän sängyn, kuumeen, väsymyksen, v***uksen ja kaiken siltä väliltä? Minä olen.
 
Järki on asia, mitä kaikilla ja kaikessa tulisi olla, mutta mikä usein hämärtyy. Se on asia, mikä ei missään vaiheessa elämää, ei edes kilpaurheilussa, saisi unohtua. Asia, mikä kaikilta jossain kohtaa jää enemmän tai vähemmän taka-alalle. Kilpaurheilijoilla hivenen useammin. Itselläni on myös rajat, mitä en tahdo kilpaurheilun koskaan vievän. Yksi niistä on se oma minuuteni, kuka minä olen, elämän arvoni ja terveys. Terveys on se raja, minkä molemmin puolin itse olen käynyt liian usein.
 
Onko tämä homma hullua, vaarallista, epäterveellistä ja joskus enemmän tai vähemmän järjetöntä? Kyllä se joskus on siltä tuntunut. Jostakin selittämättömästä syystä sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä. Tätä minä tahdon tällä hetkellä tehdä. Tämä on sitä, kuka olen ja tahdon vielä olla. Kilpaurheilu on antanut ja antaa itselleni todella paljon. Periksiantamattomuus, työmoraali, tavoitteellisuus, organisointikyky, itsenäisyys, parhaansa antaminen joka tilanteessa. Nämä ovat vain muutamia niitä asioita, mitä kilpaurheilu on opettanut.
 
Tiedättekö, mitkä muutkin asiat ovat hulluja, vaarallisia, epäterveellisiä ja vaikuttavat muista joskus järjettömiltä? Alkoholi, tupakka, kolmivuorotyö, ryyppääminen, benjihypyt, aspartaami, energiajuomat, maitotuotteet, television katselu, sosiaalinen media, yrittäjyys, kateus, ihmisten kiusaaminen, liian lyhyet yöunet sekä punainen liha.
 
Unohdetaan nyt kaikki ne fitness jutut sieltä taustalta, tämä teksti ei niihin liity ja ei todellakaan kannusta ketään pyrkimään siihen kisaulkonäköön. Ei missään nimessä. Tämä teksti sai nousseesta keskustelusta vain kirjoituksen idean.
 
Rupesin kuitenkin pohtimaan; Mikä näistä vaarallisista ja järjettömistä asioista, on nyt sitten se virallinen liian vaarallinen ja järjettömin? 
 
 

Tweet

Avainsanat:

Saatat myös pitää

Matka kauteen 2018 on…

ma 6.11.2017

Treeeeeeeeeniä! Se kuvailee vallan mainiosti tätä kauden alkuani… Lue koko kirjoitus

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus