Väärän näköinen urheilijaksi

Kolumni | tiistai 16. joulukuuta 2014

Minä painan 70,3kg. Se on lähes kymmenen kiloa enemmän, mitä normaalisti painan. Olen painanut yli 70kg jo useamman kuukauden. En ole tätä vuotta aikaisemmin painanut koskaan yli 65kg. En koko elämäni aikana.
 
Olin melkein vuoden treeneistä sivussa ja lähes 5 kuukautta kokonaan treenaamatta.  Olen syönyt vähän miten sattuu, joskus hyvin, joskus huonosti. Kaiken kaikkiaan kuitenkin väärin ja uskokaa tai älkää; liian vähän.  Aineenvaihdunta on totaalisessa stopissa. Kova stressi ja jatkuva kiire eivät ole kropan toimintaa ainakaan edesauttaneet. Olen palannut takaisin kentille ja treeniä on takana kaksi kuukautta. Minua hävettää. Näytän edelleen väärältä.
 
Olen esittänyt eriskummallisia kysymyksiä läheisimmille ystävilleni sekä sisaruksilleni. Kysymykset ovat kuuluneet: ”Näytänkö enää edes urheilijalta? Näytänkö siltä, että treenaan?” Kirsikkana kakussa: vaihdoin viime viikolla kesken treenin paidan, koska käyttämäni paita oli kireä ja näytti kaikille, kuinka epäurheilijamainen olen, koska en ole tarpeeksi timmissä kunnossa.  Onhan kaikilla kuntoilijoillakin sixpäkki. Jokaisella hyvinvointi -bloggaajalla, kaikilla harrastelijoilla, kaikilla muilla. Blogeissa, lehdissä, Facebookissa, mainoksissa, uutisissa, Instagramissa: kaikkialla. Minulla ei tällä hetkellä ole, vaikka olen kilpaurheilija. Taas hävettää.
 
Söin eilen puoli pussia sipsiä. Sain aamupäivän itseäni hillittyä, mutta illalla sorruin.  Normaalisti omaan kohtuullisen vahvan itsehillinnän, mutta viime aikoina se on loistanut poissaolollaan.  Arjen hallinnassa on muutenkin toivomisen varaa. Sipsien syömistä seurasi morkkis. Morkkis, joka kolotti itseäni useamman tunnin. Kaduin tekoani, koska painoa on liikaa jo muutenkin. Pitäisi tsempata, pysyä paremmin ruodussa ja pyrkiä näyttämään paremmalta. Pyrkiä näyttämään urheilijalta.
 
Urheilijat ovat kauniita, nuoria, uskomattoman timmejä, heillä näkyy aina sixpäkki eikä heillä ole koskaan selluliittia. Siltähän oikean urheilijan kuuluu näyttää?
 
Reilu vuosi sitten olin melkein urheilijan näköinen. Rasvaprosenttini oli 15 % pihdeillä mitattuna ja painoin 62kg. Treenasin mielettömästi, söin hyvin ja säännöllisesti, juoksin kesällä ennätykseni 400 m aidoissa ja voitin Kalevan kisoissa pronssia. Minulla oli selluliittia jaloissa. Näytin tältä:
 
 
Tällä hetkellä selluliittia on vähän enemmänkin
Stressaa ja ahdistaa. Välillä pelottavan paljon. Tahdon kovasti tulla parempaan kuntoon, juosta kovempaa ja rikkoa ennätykseni. Jotta tämä tapahtuisi, niin silloinhan täytyy näyttää hyvältä ja ”oikealta urheilijalta”. Oikeanlainen ja menestyvä urheilija on aina timmi ja rasvaton. Eikö?
 
Meillä on menossa peruskuntokausi. Kausi, jolloin ylimääräistä painoa saa ja kuuluu olla. Kesään on pitkä aika ja painon ei silloinkaan kuulu olla pääosassa, vaikka tietenkin niitä ruokatottumuksia seurataan ja pyritään optimoimaan. Miksi tämä sitten ahdistaa näin paljon? Miksi olen huomannut häpeävän kroppaani? Miksi mietin, että en ole kunnon urheilija, koska en näytä ”oikealta urheilijalta”?
 
Olen yleensä ruuan ja ulkonäön suhteen melko järkevä. Ruualla ei saa leikkiä, koska seuraukset voivat olla paljon pahemmat, kuin pieleen mennyt kisakausi. Ulkonäkö? Kuuluuko ulkonäöllä olla jotain väliä urheilussa? Siis suorituskeskeisessä urheilussa? Kuuluuko ulkonäön muutenkaan olla niin valtavan suuressa roolissa?
 
Vuosien treeni on tuonut myös mukanaan raskausarpia jalkoihin
Kuinka moni tietää Marion Bartolin tarinan? Hän on ranskalainen tennispelaaja, joka voitti 2013 Wimbledonin. Uskomaton suoritus, mieletön urheilija. Tiedättekö, mitä hänen voittonsa jälkeen tapahtui? Ihmiset alkoivat haukkua häntä sosiaalisessa mediassa rumaksi ja läskiksi, kuka ei ansainnut voittoaan vääränlaisen ulkonäön takia.
 
Marion Bartoli, Lähde
 
En ole tällä hetkellä sinut kroppani kanssa. Tahtoisin olla. Tahtoisin olla se oikeaan muottiin sopiva urheilija, joka näyttää myös urheilijalta. Vielä tärkeämpää, tahtoisin olla siihen omaan päähäni sopivassa muotissa. Sen näköinen, miltä minusta urheilijan ja juuri minun kuuluisi näyttää.
 
Aina voi näyttää paremmalta, aina voi olla timmimpi, rasvattomampi, enemmän ”urheilijan näköinen”. Aina voisi olla vähän parempi. Tämä toimii niin ulkonäössä, kuin myös tuloksissa.  Jos pää ei ole kunnossa, et ole koskaan sinut kroppasi kanssa. Näytti se miltä tahansa. Sitä paitsi: Missä kohtaa urheilusta tuli kauneuskilpailua? Tai vielä parempi: Missä kohtaa elämästä tuli sellaista? Milloin kaikista ihmisistä ja kaikesta yleensäkin tuli niin h*lvetin täydellisiä?
 
Ei poseerauksia, meikkiä, pumpattuja lihaksia, oikeaa kuvakulmaa tai oikeanlaista valaistusta.
Minä näytän tällä hetkellä tältä. Se tulee muuttumaan suuntaan ja toiseen. Pyrin itse parantamaan kokonaisuutta, syömään paremmin ja saamaan arjesta taas kunnolla kiinni. Kaikesta huolimatta ulkonäköni ei tee minusta yhtään sen enempää tai vähempää urheilijaa. Ulkonäkö ei tee kenestäkään yhtään sen huonompaa tai parempaa ihmistä. Se on vain pintaa.

 

Avainsanat: ,

Saatat myös pitää

Matka kauteen 2018 on…

ma 6.11.2017

Treeeeeeeeeniä! Se kuvailee vallan mainiosti tätä kauden alkuani… Lue koko kirjoitus

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus