Kisakausi avattu

Arki | maanantai 29. kesäkuuta 2015

Se oli siinä. Sunnuntaina se tapahtu, vihdoinkin. Viime juoksukisa oli vuonna 2013 kesällä, sen jälkeen kisaaminen jäi. Pitkäksi aikaa. Sunnuntaina kisaamattomuus -laskuri sammutettiin, kun juoksin ensimmäisen kisan lähemmäs kahden vuoden tauon jälkeen. Kausi 2015 aukesi Jämsänkosken pikajuoksukarnevaaleilla 100m juoksulla.

 

En olisi koko elämäni aikana uskonut, että olen uskomattoman tyytyväinen 12,81 aikaan. Siis aivan mielettömän onnellinen. En sen takia, että tulos olisi hyvä. En sen takia, että tuloksessa olisi paljon parannettavaa seuraavissa kisoissa, vaan sen takia, että se on tulos. Se on merkki siitä, että täällä ollaan taas. Ei ehkä kovassa kunnossa, mutta ollaan kuitenkin. Tulossa taas takaisin. Ollaan taas oikeasti otettu siitä urheilusta kiinni. Otettu siitä kisaamisesta kiinni. Se on merkki, että tästä edellisestä kahdesta vuodesta on selvitty ja palattu takaisin radalle.

 

Valehtelisin jos väittäisin, että sunnuntaiaamuna päässä ei olisi ollut sekavia fiiliksiä. Tunteet vaihtelivat ilosta, ahdistukseen, näyttämisen haluun ja paniikkiin. Kyllä siinä yhden lyhyen elämän verran käytiin päivän aikana tunneskaaloja läpi. Kropassa olotila vaihteli aivan hirveästä, melko hyvään, todella hyvään ja sitten taas jäätävään flegmaattisuuteen. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin melko normaaleja tunnetiloja ennen kisaa.

 

Edellisenä iltana kyllä pelotti. Pelotti, koska kellotin valmistavassa harjoituksessa sadalle metrille ajan 13,30. Oikeastaan treenikaveri kellotti. Aika oli huonompi, kuin mitä olen koko elämäni aikana juossut. Siis koskaan. Silloin kyllä sai pään kanssa taistella. Teki mieli perua koko kisa. ”En mä kehtaa. Toihan olis tosi noloa. Mitä jos juoksen kisassa sekunnin huonommin, kuin mikä oma ennätys on? Huonommin, kuin mitä juoksin 15-vuotiaana. Mitä muut sitten ajattelee? Mitä mä sitten ajattelen?” Aivan p**kan hailee. Aivan sama, mitä muut ajattelee. Aivan sama, mitä siellä kello näyttää. Aivan sama. Minä juoksen. Tuli mitä tuli. Olin valmis tai en, koska ei tästä yhtään sen valmiimmaksi tulla. Jos sitä kisaamista ei aloita nyt, niin tuskin sitä alotetaan myöhemmin, kun on ”valmiimpi”. Pahimmillaan se ”valmis” tulee vasta seuraavana vuonna. Nyt mennään.

 

Ja mikä parasta? Kun se pilli vihelsi ennen omaa starttia, niin juuri tuollaiset ajatukset olivatkin päässä. Aivan sama, mitä sieltä tulee. Aivan sama, mitä muut ajattelee. Aivan sama, että painoa on edelleen osan mielestä liikaa. Ei kiinnosta. Mähän juoksen. Koska tahdon juosta, tahdon mennä niin kovaa, mitä ne jalat vaan tällä hetkellä vetää. Tahdon päästä kisaan, vaikka sieltä ei mitään mitaleja vielä tipukaan syliin. Minä tahdon tonne radalle. Tahdon juosta ja kisata, tuli mitä tuli. Ja sitten se pamaus kuuluikin.

 

Tämä on se mun juttu. Täältä tullaan taas.

 

karnevaalit

On Sunday I ran my first competition this year. My last competition was in 2013. I’m coming back.

Avainsanat: ,

Uudempi

Vanhempi

Saatat myös pitää

Matka kauteen 2018 on…

ma 6.11.2017

Treeeeeeeeeniä! Se kuvailee vallan mainiosti tätä kauden alkuani… Lue koko kirjoitus

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus