Suomen Urheilun Loppu, osa 3

Kolumni | sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Taas on se aika vuodesta: Suomen Urheiluliitto on julkaissut ensi vuodelle tukiryhmät sekä näihin ryhmiin päässeet urheilijat. Ja taas kerran, ei se homma mennyt ihan kuin elokuvissa.

 

Rehellisesti voin sanoa, että toivon sydämeni pohjasta, että tulisi päivä, kun tällaisia tekstejä ei enää tarvita. Nyt kuitenkin tätä kolmatta Suomen Urheilun Loppu -tekstiä tehdessäni pelkään, että sellaista päivää ei ainakaan lähitulevaisuudessa tule olemaan. Ei niin kauan, kun liitosta puuttuu yksi tärkeä elementti: johtajuus.

 

Johtajuus on asia, mitä urheilussa tarvitaan. Kipeästi. Asia, joka loistaa tällä hetkellä täydellisellä poissaolollaan yleisurheilun puolella. Johtajalla en nyt tarkoita ihmistä, joka omaa tittelin ”johtaja”. Sellaisia tuntuu löytyvän liitosta pilvin pimein. Johtajuudella tarkoitan toimintaa, missä aidosti pyritään tekemään muutosta positiivisempaan, huolehditaan urheilijoista, luodaan avoimuuteen tähtäävää ja kannustavaa kulttuuria, missä toimitaan reilustti, yhteisiä pelisääntöjä noudattaen. Johtajuudella tarkoitetaan sitä, että ihmiset seuraavat sinua koska he haluavat seurata sinua ja he arvostavat ja luottavat tekemiseesi. Sillä ei tarkoiteta henkilöä, ketä kuunnellaan vain, koska on pakko. Tällä hetkellä liitossa on valloillaan näistä jälkimmäinen.

 

Se kertoo melko paljon liitosta sekä sen toimivuudesta, kun urheilijat harkitsevat adressin tekemistä, että liitossa saataisiin oikeasti muutosta aikaan. Valmentajat sekä urheilijat puhuvat avoimesti siitä, kuinka ovat menettäneet uskonsa systeemiin. Urhelijat jättävät menemättä edustamaan Suomea liiton toiminnan takia. Se kertoo melko hyvin tästä hetkestä, koska kaikki esimerkit ovat todellisia.Odotin tämän kirjoituksen julkaisemista muutaman päivän siinä toivossa, että liitolta tulisi jonkin tasoisia järkeviä perusteluja toimilleen. Odotin turhaan ja päinvastoin, kommentit vain pahensivat asiaa. Ennestään tilanne huononi, kun puhuin muiden urheilijoiden kanssa.

 

Osa on varmaan jo kuullutkin, että keihäänheittäjä Sanni Utriainen ei päässyt Team Finlandiin, joka on korkein yleisurheilun tukiryhmä. Ryhmään pääseminen tarkoitta merkittävää rahallista tukea, joka mahdollistaa aika lailla täysipäiväisen urheilemisen. Ryhmään pääsemisen kriteeri on sijoittuminen maailmantilastoissa 30. parhaan joukkoon.

Sanni on maailmantilastoissa 21. ja Euroopan tilastoissa hän on sijalla 10. Rio de Janeiron olympiarajakin on Sannilla jo tehtynä. Näillä meriiteillä hän ei kuitenkaan liiton mielestä ansainnut paikkaa Team Finlandissa, vaikka kriteerit hän heittämällä täyttääkin.

 

Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä kommentoi Sannin asiaa näin: ”Sannin tulos olisi täyttänyt kriteerit, mutta se on vain ohjeellinen lähtökohta. Team Finlandin urheilijalla pitää olla näkymä menestyksestä aikuisten arvokisoissa. Sanni on ollut hyvä juniorisarjoissa, mutta aikuisten tasolla on ollut vaikeaa. Sillä perusteella hänen on katsottu olevan ainakin vielä EM-tasoa.”

 

Mykistys ja häpeä. Nämä ovat ainoat sanat kuvaamaan omia tunteita ja oikeusmurha, on ainoa termi kuvaamaan tätä toimintaa.

 

Urheilija, joka taisteli tiensä kolmea työtä tekemällä MM-kisoihin ei ole tarpeeksi lupaava? Nuorella urheilijalla, joka on päässyt jatkoon aikuisten EM-kilpailuissa ei ole näkymää menestyksestä aikuisten arvokisoissa? Urheilija, joka on saavuttanut selkeästi liiton ennalta sovitut rajat, ei yhtäkkiä kelpaakaan?

 

En todellakaan ymmärrä. Eikä ymmärrä moni muukaan.

 

Vaikka liitto seisoisikin ylpeänä omien päätöstensä ja toimiensa takana, niin sen tulisi miettiä tarkkaan, mitä tämä toiminta ja sen takan ylpeänä seisominen urheilijoille sekä valmentajille viestittää. Viesti on, että liiton rajoihin sekä sen itse luomiin sääntöihin ei kannata luottaa. Ne muuttuvat hetkessä pelkiksi suuntaviitoiksi sekä välineiksi, joilla voidaan toteuttaa syrjintää tiettyjä urheilijoita kohtaan. Parhaimmillaan, kun näitä omia sääntöjä ei voida tarpeeksi venyttää, keksitään lisäosioita kriteereihin, jotta voidaan tiputtaa yksi tietty urheilija tukiryhmistä pois. Tämäkin on esimerkki, joka on tapahtunut.

Kuinka se on järkevää, että pudotetaan EM-rajan tehneitä urheilijoita tukiryhmistä pois, kun ensi vuosi on EM-vuosi? Miten se, että urheilijat eivät luota omaan liittoonsa tukee yleisurheilua sekä sen kehitystä? Mitä se viestii, että liitto ei itsekään seiso omien sääntöjensä sekä kriteeriensä takana? Miten se auttaa yleisurheilua, kun yleisurheiljat eivät kohta itsekään tahdo kannustaa lajin pariin? Mitä se kertoo, kun valmentajat saati urheilijat eivät uskalla kritisoida liiton toimintaa, rahoituksen ulkopuolelle putoamisen pelossa? Millaisen viestin se välittää, kun naama on valintoja tehdessä kriteerinä?

 

Viesti on vahva, mutta luottamusta, avoimuutta, reiluutta sekä aitoa yleisurheilun sekä yleisurheilijoiden etujen ajamista se ei ainakaan tue.

Avainsanat: ,

Saatat myös pitää

Vastuu omasta…

ke 16.8.2017

MM-Lontoo on herättänyt paljon keskustelua yleisurheilusta ja… Lue koko kirjoitus

Matka Kalevan kisoihin

ke 19.7.2017

Menoa ja meinikiä on riittänyt! Alkuun kiteytys, mitä tähän omaan… Lue koko kirjoitus

Työ tulosten takana

to 15.6.2017

Yksi suurimmista tavoitteistani täällä blogissa on tuoda… Lue koko kirjoitus