Urheilussa mukana uupumus

Kolumni | keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Pidempään blogiani lukeneet tietävätkin, että reilu pari vuotta takaperin ajoin itseni uupumukseen. He, keille tämä tulee uutena tietona, voivat lukea silloisista ajatuksistani Harmaata -kirjoituksestani. Lyhyesti kerrottuna; tuo aika oli liioittelematta yksi elämäni vaikeimmista. En koskaan mennyt lääkäriin, mutta melko varmasti sieltä olisi tullut diagnoosina jonkin tasoinen masennus. Kilpaurheilusta olin sivussa yli 10 kuukautta ja treenaaminenkin jäi melko pitkäksi aikaa pois. Onnekseni kilparadoille paluu tapahtui ihan starttienkin muodossa viime vuonna, mutta ikäväkseni tuon episodin myötä kunto sai sekä henkisesti, että fyysisesti valtavan kolauksen.

 

Miksi nyt näitä vanhoja kaivelemaan? Törmäsin viime viikolla suunnistaja Venla Harjun hyvään ja rohkeaan tekstiin ”Kuinka polttaa itsensä loppuun urheilemalla – ja selvitä siitä” Otsikko kertoo tekstin aiheen ja suosittelen lämpimästi lukemaan sen, vaikka omakohtaista kokemusta uupumuksesta tai loppuun palamisesta ei olisikaan.

 

Uupumus ei ole mikään leikin asia. Se ei ole tilane, mistä pääsee yli parissa viikossa ottamalla itseään niskasta kiinni. Omassa tapauksessani olen joutunut myöntämään, että se ei ole sellainen asia, mikä edes parissa vuodessa on saatu hoidettua täysin kuntoon. Tässä toipumisprosessissa olen joutunut tekemään sellaisen huomion, että tuo yksi rajumpi ylilyönti, tulee olemaan matkassani mukana vielä pitkään. Omaa ajattelutapaa ja jopa luonnetta, on joutunut muuttamaan isolla kädellä, tai ainakin pyrkiä muuttamaan. On täytynyt hyväksyä se, että stressiä ei yksinkertaisesti enää kestä samalla tavalla, kuin aikaisemmin. Elämään on täytynyt saada vähemmän suorittamista ja enemmän nauttimista ja perfektionismi on täytynyt heittää romukoppaan. Henkisen puolen asioita on saanut pohtia paljon ja täytyy pohtia edelleen. Pohdintaa siitä, miksi asioita teen. Eikä se prosessi rajoitu siihen henkiseen puoleen ja ajatteluun. Fyysinen kuntoni, ikävä kyllä, sai myös melko suuren kolauksen. Tuonne kuoppaan mentiin hieman liian rajulla kädellä ja vauhtia oli antamassa ongelmat monessa muussakin elämän tukipilarissa. Joskus vaan käy näin, shit happens, ja sitä täytyy toivoa, että tästä oppi itse sen verran, että samaan tilanteeseen ei enää koskaan päädytä.

 

Toivoisin, että voisin rehellisin mielin sanoa, että olen tullut ulos vahvempana urhelijana, mutta suoraan sanottuna, sitä en vielä käsi sydämellä voi sanoa. Viisaampana ja paremmat arvot sekä ymmärryksen omaavana ehkä, mutta vahvempana? En ole ihan täysin siinä pisteessä, vielä. Ainakaan omasta mielestäni. Enkä tarkoita tällä tuloksia ja ominaisuuksia, vaan myös sitä henkistä vahvuutta, siellä on vielä se prosessi menossa. Onnekseni minulla on ihmisiä, jotka siinä prosessissa auttavat ja yhtenä heistä on ollut aivan ihana mentaalivalmentaja Anu, joka on ollut tsemppaamassa, auttamassa ja kuuntelemassa. Tämä prosessi onkin paljon pidemmällä, kuin alkaessaan, mutta kuten kaikessa kehityksessä, sielläkin täytyy vielä hieman harjoitella. Yhtenä suurena osiona on itsevarmuus.

 

En kauhean monelle asiaa myöntänyt, mutta vuoden vaihteen hujakoilla oli erittäin lähellä, etten lyönyt hanskoja tiskiin urheilun suhteen. Nuo ongelmat viisauden hampaiden kanssa antoivat aika paljon vauhtia tuolle ajattelulle. Välillä huomasin miettiväni; Eikö oikeasti edes yhtenä vuotena voisi hommat mennä putkeen? Tämä ei kuitenkaan ollut se perimmäinen syy, miksi lopettamista ajattelin. Perimmäisin syy sille oli, että en uskonut, että minusta tulisi enää koskaan mitään. En uskonut, että pääsen enää koskaan SM-mitaleille. En uskonut, että pääsen enää koskaan Suomi-Ruotsi -maaotteluun. En uskonut pääseväni arvokisoihin. En edes uskonut, että pääsisin sille tasolle missä olin, kun tuo loppuun palaminen tuli. Edelliselle kesälle asetetut tavoitteet oli kuitenkin saavutettu; olin palannut radoille ja saanut startteja. Ajat olivat toki itselleni aivan umpisurkeita. Sellaisia, mitä juoksin 16-vuotiaana. Ratakierroksen ennätyksistä jäin sekä sileällä, että aidatulla matkalla 3-4 sekuntia. Kesäkaudella se ei haitannut, koska olin kisoista onnellinen, mutta vuoden vaihteen tullessa alkoi takaraivossa kolkuttaa järkyttävä epäilys. Mitä jos tästä ei koskaan enää tulekaan mitään? Olen niin kaukana siitä, mitä joskus olin. Onko tässä mitään järkeä? Eikö tämän ajan, energian ja panostuksen voisi käyttää johonkin muuhunkin? Voisinko jossakin muussa asiassa päästä pidemmälle ja menestyä paremmin? Kaverit, jotka ovat lopettaneet, vaikuttavat niin paljon onnellisemmilta ja tasapainoisemmilta ihmisiltä. Urheileminen urheilun takia on mukavaa, mutta voittaminen ja menestyminen on kuitenkin vielä mukavempaa. Ikääkin on jo 26 vuotta. Onko tämä kuitenkaan se oikea valinta?

 

 

Ensimmäistä kertaa aikuisurallani harkitsin tosissani piikkareiden naulaan pistämistä.

 

Nuo ajatukset saattelivat montaa treeniä ja päivää. Treenejä, joita täytyi muuttaa aikaisempiin, koska kroppaa ei yksinkertaisesti pystynyt samalla tavalla rääkkäämään, kuin ennen. Sekin oli asia, joka oli vaikea hyväksyä. On edelleen vaikea hyväksyä. Töitä täytyy vieläkin tehdä, jotta voidaan edes treenata sillä tasolla, millä pari vuotta takaperin treenattiin. Tämän vuoden tavoitteena onkin ollut, että syksyllä päästäisiin siihen pisteeseen, missä 2014 tammikuussa lopetettiin. Päästäisiin lähelle sitä tasoa, missä joskus olin ja jatkettaisiin siitä seuraavalle vuodelle. Ihan suoraan sanottuna en tiedä, olisinko koskaan aloitanut tätä kipuamista takaisin yleisurheilun maailmaan, jos silloin kaksi vuotta takaperin olisin tiennyt, että tässä menee vähintään kaksi vuotta, että pääsee edes lähelle omaa teini-iän tasoaan. Eikä sitä vieläkään tiedä, mihin tämä polku vie. Ensi kesän suurimpana tavoitteena on juosta Kalevan kisojen finaalissa. Siis juosta sellaisen kisan finaalissa, joihin olen 17-vuotiaasta lähtien päässyt ilman pienintäkään ongelmaa. Tänä vuonna se on tavoiteena. Niin ne asiat vain muuttuvat.

 

Päätin kuitenkin jatkaa painamista. Talven muuttuessa pikku hiljaa alkukevääksi, jotain alkoikin tapahtua. Asiat alkoivat pikku hiljaa muuttua. Homma sujui. Treenit menivät hyvin. Kehityksen askelia tuli. Arki alkoi kulkea flow-tilassa. Tästä suuren kiitoksen sai uusi voimavalmentaja, joka toi aivan uutta tuulta treeneihin ja tekemiseen. Oli jotain ihan uutta ja erilaista, sellaista tekemistä, missä en miettinyt aikoja, kun meidän tiimissä oli muitakin, kuin vain minä itse. En miettinyt, kuinka paljon parempi näissäkin treeneissä joskus olin. En verrannut siihen vanhaan. Intoa tuli taas harjoituksiin mukaan ja pikku hiljaa itsevarmuus alkoi kasvaa, kun kehitystä tuli sekä raudan määrässä, että radalla. Pääkin oli jossakin uudessa tilassa. Jos treenejä jouduttiin syystä tai toisesta hiemaan viilaamaan ja keventämään, niin se ei ollut maailman loppu. Itse asiassa se oli ihan ok ja se ei enää pilannut päivää. Olin omassa ihanassa kuplassani, joka oli täynnä yksisarvisia, sateenkaaria, hymyä, hyviä treenejä, hikeä, hyvää asennetta ja huolettomuutta. Urheileminen ja arki oli vaivatonta ja huoletonta. Ihanaa.

 

Nyt täällä Portugalissa kaksi viikkoa lusineena on se ihana yksisarvisia ja sateenkaaria sisältävä kupla alkanut taas puhjeta. Täällä on niin helppo kyylätä sitä muiden tekemistä ja keskittyä kaikkeen muuhun, kuin siihen omaan tekemiseen. Kovia mimmejä ja jätkiä on kentät väärällään. Päässä alkaa helposti taas se epäilys ja epävarmuus puhkeamaan. Mitä jos täältä ei enää noustakaan? Pienen lämmön takia jouduttiin treenejä muuttamaan, niin mieli meni melko maahan. Jenkkakahvat alkoivat taas häiritä. Oma tekeminen tuntui olevan niin kaukana kaikkien muiden tekemisestä. Sellaiset tytöt keitä itse ennen vei radalla, veivätkin minua. Se on henkisesti aika raskasta. Tämä on kuitenkin kilpaurheilua. Nuo vanhat epäilykset nostivat täällä taas päätään ja asioita on saanut pyöritellä. Onneksi kuitenkin täälläkin on ihmisä, keiltä saa vertaistukea näihinkin asioihin. Muistuttavat siitä omasta kuplasta, mihin pitäisi päästä.

 

Mielelläni lopettaisin tämän johonkin positiiviseen oivallukseen, Kyllä täältä tullaan vielä kovaa ja korkealle, näytetään ja voitetaan -tyyppiseen kommenttiin. Mutta se olisi valetta ja turhaa kiillottelua ajattelulle, joka ei juuri nyt siinä pisteessä ole. Ainakaan koko aikaa. Se siellä aina silloin tällöin käy, mutta tässä vaiheessa se on enemmän harvinaisuus, kuin sääntö.

 

Löysin kuitenkin aivan loistavan otannan pikajuoksija Hanna-Maari Latvalan blogista, johon tahdon tämän kirjoitukseni lopettaa. Tämä mantra on sellainen, joka täytyisi varmaan yhden jos toisenkin pitää mielessään etenkin kesän lähestyessä. Lauseeseen, joka antoi itselle paljon voimaa ja muistutti siitä omasta kuplasta ja sen tärkeydestä.

 

”I can safely say that I now have experienced close to 32% of one group’s trainings here in Florida and I can assure you that the main thing they do is not worry about how others train or what they do. Full focus is on what you have to be doing today and on how to give your best.”

 

Jokainen pyrkiköönkin takaisin niihin omiin kupliinsa. Minä ainakin pyrin.

Avainsanat: , , ,

Saatat myös pitää

Valinnan vaikeus

to 27.4.2017

Olen tullut siihen tulokseen, että tämä ”nykyaika” on… Lue koko kirjoitus

Onnellisuuden ABC

ma 8.2.2016

Minulla on yksi kaveri. Olen tälle kaverilleni hieman kateellinen.… Lue koko kirjoitus

Oodi paremmalle unelle

ke 16.12.2015

Ah nukkuminen, tuo ihanuuksien ihanuus. Olen melko perso unelle siinä… Lue koko kirjoitus