Kalevan kisat kotisohvalla

Arki | sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kun ne asiat eivät aina mene ihan suunnitellusti. Sain taas karvaan muistutuksen siitä, että joskus tulee muttia matkaan ja suunnitelmia täytyy muuttaa. Kalevan kisat jäivät itseltäni väliin. Oikeastaan tässä jää aika monikin kisa tällä kaudella väliin. Huonolla tuurilla jää koko loppukausi väliin, mutta se ei onneksi ole kyllä vielä varmaa ja jos minusta se on kiinni, niin näin ei käy.

 

Tällä viikolla tuli vietettyä pari päivää sairaalassa. Aikaisemmin alkanut virtsaputkentulehdus menikin astetta kovemmaksi. Toki tässä oli sellainen ironia, että kävin 1,5 viikkoa sitten sairaanhoitajalla teettämässä testit, että onko tautia ja tämä testi, joka on 99% todennäköisyydellä oikeassa sanoi, että terveen paperit ovat. Noh homma jatkui ja kävin siinä välissä yhden ihan hyvän 400m sileän kisankin kirmaamassa. Sitten viime viikon lauantaina alkoi olo laskea kuin lehmän häntä. Sunnuntaiaamuna oli kuumetta 39,4 ja selkä niin kipeä, että ei ole ennen ollut. Mentiin pikavauhtia Acutaan, missä tehtiin jälleen testit. Diagnoosi kuului; nouseva virtsaputkentulehdus. Antibiootit käteen ja kotiin. Tässä kohtaa toki ehdottoman hyvänä asiana oli se, että lääkäri vakuutti, että viikon päästä häämöttäviin Kalevan kisoihin mennessä olisin kunnossa. Pari päivää kuulemma tässä menisi. Tämä oli oikeastaan ainoa asia, minkä tahdoin kuulla, ei muulla niin väliä.

 

Noh kotona sitten illalla kuume kävi vielä 40,3 asteessa ja sanotaanko, että sunnuntaina oli melkoisen vaikea uskoa, että tämä voitoksi muuttuisi ja olo oli enemmänkin ihmisellä saattohoidossa. Maanantai jatkui samalla linjalla ja puhelua taas lääkäriin, että pitäisikö jotain tehdä, kun kuume on edelleen pitkälti yli 39 ja tuo sohvalla itkevä, tärisevä, liikkumaan kykenemätön ja hytisevä säälipallero ei vieläkään kyllä ihmistä ala muistuttaa. Sitten lisättiin 1,6 grammaa kipulääkettä kolmesti päivässä, mikä helpotti hieman eloa. Tiistai saapui ja kävely oli edelleen todella kamalaa, koska selkään sattui ja kuumetta oli vielä paljon, joten jälleen kerran otettiin nokka kohti Acutaa. Siellä tehtiin koetta kokeen perään, oli röntgeniä, ultraa, sydänfilmiä jne jne. Piikkejä pistettiin siihen tahtiin, että venäläiset yleisurheilijatkin olisivat jääneet tässä rumbassa kakkoseksi. Tulehdusarvojen tultua ja numeron ollessa juuri alle 300 ja virallinen diagnoosi; munuaistulehdus, kuului lääkäriltä komento, että allekirjoittaneella ei ole mitään asiaa tänä viikonloppuna kisaamaan ja edessä on ainakin pari yötä sairaalassa.

Että tämä viikko onkin mennyt pitkälti näissä merkeissä.

 

Perjantaina sitten selvisi syykin tälle taudille. Olin tuolta maaliskuun Thaimaan reissulta tuonut tuliaisena hivenen enemmän antibiooteille vastustuskykyisen bakteerin. Siksi myöskään ensimmäiset antibiootit eivät tähän tehonneet. Alkoi kieltämättä tuntua jo hivenen lottovoittajalta. Noh hyvänä uutisena oli se, että pääsisin kotiin perjantaina. Hivenen harmaan sävyn tälle kotiutumiselle toki toi se fakta, että käteen jätettiin tipalle paikka, mitä seuraavan kymmen päivän aikana tulisi sairaanhoitaja kotiin asti täyttämään laajakirjoisella antibiootilla suoraan suoneen. Ei ole muuten leikin asia tuo antibioottiresistenssi, ei. Toinen ikävä uutinen on se, että luonnollisesti tämän antibioottikuurin aikana liikuntaa suositellaan melko vahvasti välttämään ja tätäkin enemmän ohimossa jomotusta aiheuttava asia; kuurin jälkeenkin tulisi viikon verran olla harjoittelematta.

 

Niin ne asiat vaan muuttuvat. Kesän pääkisa meni sitten siinä. Mutta toisaalta onneksi se päätavoite on enemmän tai vähemmän saavutettu; sellainen kunto, mikä oli, kun kentät jäivät taakse kolme vuotta takaperin. Toki se olisi ollut mukava vielä tuolla radallakin todistaa, mutta kuten sanottu, asiat eivät aina mene ihan suunnitellusti.

tipassa

Kyllähän ihan potaskaa puhuisin, jos sanoisin, että tämä ei v****a aivan v*****. Eilen, kun katsoin kisoja, meinasin vetää oikein aikuismaiset itkupotkuraivarit kotona ja lähes testasin, miten tuo iPhone pärjää kiviseinälle. Onnekseni tätä vaihetta ei kestänyt kovinkaan kauaa ja puhelin säilyi yhtenä palana.

 

Mutta tätä se on. Joskus käy näin. Sitä vellotaan hetken aikaa omassa surkeudessa ja itsesäälissä, sitten otetaan sitä ihmisraasua niskasta kiinni ja jatketaan matkaa. Syksyllä, kun ottaa päähän treenata sateessa ja pimeässä, niin tämä fiilis pidetään mielessä. Ensi vuodelle uutta matoa koukkuun.

Avainsanat:

Uudempi

Vanhempi

Saatat myös pitää

Viikonloput ilman urheilua

su 14.2.2016

Ajattelin kirjoitella näistä vähän normaalista poikkeavista… Lue koko kirjoitus

Meidän joulu

su 27.12.2015

Toivottavasti kaikilla oli aivan mainio joulu! Itselläni ainakin oli.… Lue koko kirjoitus

Vähän ylirasittunut

ma 30.11.2015

Hoh hoh, kyllä tuo arki alkaa jo ihan työstä menemään tai… Lue koko kirjoitus