Kuka meistä?

Kolumni | tiistai 2. elokuuta 2016

Täällä omalla kotipenkillä ei ole viime aikoina kirjoittamiskärpänen purrut, mutta nyt tässä taudin jälkimainingeissa päätin tarttua näppäimistöön ja yrittää saada mustaa valkoiselle aiheesta, mitä olen jo jonkin aikaa pohtinut. Näin olympialaisten ollessa ovella, olen jälleen kerran alakanut miettimään ihmisten suhtautumista urheiluun sekä urheilijoihin.

 

Olen siinä mielessä melko onnellisessa asemassa, että ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka tekevät elämässään asioita, joihin he suhtautuvat suurella intohimolla. Olen päässyt nyt 14 vuotisen urheilu-urani aikana näkemään näitä ihmisiä tuolla yleisurheilukentillä sekä yrittäjyyden kautta saanut todistaa palavaa intohimoa myös työelämän kilpakentillä.

me

On upeaa ja mielettömän inspiroivaa nähdä, kun ihmiset antavat koko sielunsa ja sydämensä asialle, jota he rakastavat tehdä. He tekevät jotakin, mikä on suuri syy aamulla sängystä nousemiseen. Tekevät jotain, joka on jo enemmänkin osa sinua, kuin irrallinen ”juttu”, mitä silloin tällöin harrastetaan.

 

Urheilu on urheilijoille tämä asia.

 

Omassa elämässäni urheilu on syy sekä yksille suurimmille kyynelille että iloille. Urheilu on muokannut elämääni sekä sitä, millainen olen ihmisenä tavalla, mitä mikään muu asia tässä maailmassa ei olisi pystynyt tekemään. Urheilu on tuonut sangoittain surua, pelkoa sekä epäilyksiä päiviini, se on vienyt sängyn pohjalle kyynelehtimään ja miettimään koko elämäni tarkoitusta sekä epäilemään arvoani ihmisenä. Se on myös tuonut sellaista iloa, mitä on vaikea kuvailla, jos sitä ei ole itse kokenut. Se on tuonut uskomattomia kokemuksia ja ihmisiä tälle kulkemalleni polulle. Parhaimmillaan urheilu on saanut itseni voittamattomaksi; tuntemaan, että pystyn mihin tahansa. Se on saanut uskomaan kliseisiin, kuten ”Vain taivas on rajana” ja muihin lausahduksiin, mitä yleensä näkee vain postikorteissa tai nettisivuilla.

 

 

Aina aika ajoin kuitenkin mietin, että tulenkohan sitten vuosien päästä katumaan tätä valitsemaani polkua, jos en pääse tarpeeksi korkealle tasolle urheilussa? Jos en saavutakaan niitä tavoitteitani tai suurimpia unelmiani urheilun parissa? Suomessa tuntuu olevan sellainen mentaliteetti, että vain sellainen urheilija ja urheilu-ura on arvokas, joka päättyy olympialaisissa mitalikolmikkoon asti. Vain sellainen ura on edes urheilemisen arvoinen. Kaikki muu on turhaa. Kaikki muu on hukkaan heitettyä. Tuhlausta. Arvotonta.

 

kentällä

Mutta kuka täällä on oikeutettu kertomaan, että kenen elämä on turhaa? Kuka on oikeutettu sanomaan, että kenen urheilu on arvotonta ja se kannattaisi lopettaa? Kuka on sellainen ihminen, joka voi kertoa, millainen ura on oikeasti urheilemisen arvoinen? Oikeutettu sanomaan, millaisen polun tässä elämässä kenenkin tulisi valita? Kertomaan, että asia, mitä joku rakastaa tehdä, on naurettavaa ja se tulisi lopettaa, jos siinä ei pääse tietylle tasolle?

 

Rion olympialaiset alkavat tällä viikolla. Siellä on tuhansia urheilijoita, jotka ovat taistelleet tiensä yhteen maailman suurimpaan urheilutapahtumaan. Kisoihin, joihin tässä maailmassa suurimmalla osalla ihmisistä ei ole pienintäkään mahdollisuutta edes päästä. Siellä on suomalaisia urheiljoita, jotka ovat vuosien työllä, panostuksella ja uskolla omaan itseensä sekä tekemiseensä ansainneet paikkansa kisoissa, mikä on monille muille urheilijoille vain kaukainen unelma huolimatta siitä, kuinka paljon he panostavat. He pääsevät kisaamaan oman lajinsa eliittiä vastaan, maailman parhaimpia urheilijoita vastaan. Antamaan kaikkensa asiassa, minkä eteen on tehty vuosikausia töitä, panostettu, tehty uhrauksia, kaaduttu, epäonnistuttu ja jaksettu silti nousta jaloilleen yrittämään uudestaan. He pääsevät antamaan kaikkensa oman lajinsa suurimmissa kisoissa asialle, mitä he rakastavat koko sydämestään tehdä. Asialle, missä jokainen tahtoo päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Pääsevät tekemään sitä omaa intohimoaan. Antamaan kaikkensa ja yrittämään parhaansa asiassa, jolle he joka päivä vuosien ajan ovat antaneet kaikkensa ja yrittäneet parhaansa; urheilussa.

 

Nyt esitänkin kysymyksen: Kuka meistä on oikeutettu sanomaan, että nämä urheilijat eivät ole ansainneet paikkaansa näihin kisoihin? Kuka on se ihminen, joka on oikeutettu nauramaan ja haukkumaan, kun toiset tekevät parhaansa ja antavat kaikkensa asian eteen, jota he rakastavat tehdä. Oli se lopputulos, mikä tahansa.

 

Minä en ainakaan ole se ihminen.

 

Uudempi