Best friends forever

Kolumni | keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä tuli ja meni. Tuolla juhlapyhällä ei itselleni koskaan mitään suurta merkitystä ole ollut, mutta kuitenkin tänä vuonna sen ollessa kohdallani edellisistä 10 aikaisemmasta poikkeava, sai päivä minut pohtimaan omaa ystäväpiiriäni sekä ystäviäni.

Processed with VSCO with hb1 preset

Olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulla ei juuri ole ollut koulussa tarvetta muuttaa sitä kuka olen, jotta olisin kuulunut joukkoon tai saanut kavereita. Tai sitten se persoonan muuttaminen ei yksinkertaisesti vain kiinnostanut, mutta joka tapauksessa samanhenkisiä ihmisiä löytyi niin koulusta kuin myös radalta. Isona apuna olivat myös siskot, joiden kanssa ylä- ja alamäistä huolimatta, suhde on ollut aina vahva. Toki piti sitä hienosäätöä hieman tehdä kaveriporukoista ja tilanteista riippuen ja joskus sitä omaa ”persoonaa” täytyi pidätellä ja niitä omia kulmia hioa. No suoraan sanottuna valettahan se olisi jos sanoisin, että oma yläaste ja lukio aivan täysin draamatonta oli. Ei muuten ollut. Ei niiltä kaikilta peleiltä voi välttyä, vaikka yrittäisi. Suorapuheisuus, kohtalaisen vahva persoona, kilpailuhenkisyys, teini-iän hormonit ja filtterin puuttuminen suun ja aivojen väliltä eivät aina ynnää helppoon yhdistelmään. Onneksi  kaikesta tästä huolimatta omaa porukkaa ja siihen hetkeen sopivia kavereita kuitenkin löytyi.

 

Aikuisiällä omat ystävyyssuhteet tuppaavat kuitenkin (luojan kiitos) muuttumaan. Osa entisistä parhaista kavereista on pelkkiä kaukaisia muistoja, osasta on tullut moikataan, kun törmätään tuttuja, mutta vuosista ja etäisyyksistä huolimatta, muutama Ässä on ihan sieltä hiekkalaatikolta asti hihaan jäänyt. Unohtamatta niitä uusia ihmisiä, jotka putkahtavat sen kaverin parhaan kaverin kautta elämään tai niitä ihmisiä, jotka tulevatkin täysin sattumalta töiden kautta takaisin omaan arkeen.

 

Tässä iässä (vai liekö tämä vain ihan persoonan piirre) ei enää jaksa oikein esittää jotain muuta, mitä oikeasti on. Tämä myös näkyy omassa ystäväpiirissäni. Aitous, luotettavuus sekä hyväksyntä ovat eniten arvostamiani piirteitä ystävissäni. Oikeastaan nuo ovat eniten arvostamiani piirteitä suhteessa, kuin suhteessa. Se, että voi ja uskaltaa olla oma itsensä hyvässä ja pahassa. Tieto, että voi oikeasti luottaa ihmisiin ympärillään. Ei se suorapuheisuus, vahva persoona, filtterin uupuminen ja sanotaanko, että enemmän tai vähemmän erikoiset jutut ja tekemiset, ole tässä iän mukana ainakaan kadoneet. Nuo erikoiset jutut ja käytöstavat ovat päinvastoin lähteneet enemmäkin hanskasta viime vuosina. Mikään puheenaihe ei ole tabu ja tällä todella tarkoitan, että ei ole mitään aihetta, mistä en ystävieni kanssa olisi puhunut tai voisi puhua. Tein sitten kuinka idioottimaisia asioita tahansa, niin niistä voin kertoa rehellisesti ilman tuomitsemisen pelkoa ja jos oma meno on liian kovaa, niin voin luottaa siihen, että sitä Hellää, ja joskus ei niin hellää, ohjausta takaisin ruotuun ystävien toimesta tulee. Kyllä minullekin pari ”interventionia” on tehty ja olenpahan itsekin paria ollut järjestämässä. Ainakin omissa piireissä myös se ”tough love” on osa pakettia ja kyllä sitä draamaa aikuisiälläkin saadaan aikaiseksi. Jotkut ihmiset vain ovat sen draaman ja väliin melko vaikeidenkin aikojen arvoisia.

Processed with VSCO with hb1 preset

Processed with VSCO with hb1 preset

Urheilu ja muutenkin oma sekä kaverien elämäntilanne ovat sellainen combo, että näkeminen on vähintäänkin haasteellista ajoittain. Yhden kanssa etäisyyttä on melkein 10 000km, toisen kanssa 500km ja kolmannen kanssa 3km ja silti sitä aikaa näkemiseen ei tuppaa olemaan puolin eikä toisin. Kuitenkin senkin uhalla, että tämä kuulostaa (ja on aivan valtava klisee) niin etäisyyksistä ja radiohiljaisuuksista huolimatta, kun näitä henkilöitä näkee, voi keskustelun aloittaa juuri siitä, mihin se viimeksi jäi ja olo on jo tervehdyshalauksesta lähtien sellainen, kun ei olisi ollut erossa ollenkaan.

Sellainen tietyn tyyppinen helppous yhdessä olemisessa joidenkin kanssa vain on. Oli se helppous sitten sitä, että voi puhua mistä tahansa, kuinka kovalla kiroilemisella höystettyvä vaan. Tai sitä, että yhtä valokuvaa otetaan puoli tuntia ja tämä toinen ymmärtää, miksi se on niin tärkeää ottaa se hyvä kuva. Tai sitä, että molemmat voivat olla likaisissa verkkareissa puhelimilla samassa tilassa piereskelemässä täysin hiljaa ilman painetta, että pitää keskustella tai edustaa sille toiselle. Tai sitä, että kämppään on salaperäisesti muodostunut pieniä (=hevosen kokoisia) kasoja vaatteita sekä kaikkea muuta mahdollista roinaa pitkin poikin lattioita ja silti se yökylä kommuuni plikkojen kanssa muodostetaan ”roskalavalle” jota joskus kodiksikin voi kutsua. Tai sitä, että voi viikolla keskellä yötä itkukurkussa soittaa ja hakea tukea mihin tahansa kriisiin, mikä sillä hetkellä on päällä. Ja silloin viimeistään tietää, että ollaan ytimessä, kun leireillä tai niillä kyläilyreissuilla eivät ovet koskaan sulkeudu, oli kyseessä sitten vessan tai minkä tahansa muun huoneen ovi.

sisarukset

Processed with VSCO with hb1 preset

Sitä tässä kai haen, että olen kiitollinen, kun itselläni on tällaisia ihmisiä elämässäni, joiden kanssa voin sen oman hulluuden 100% valloilleen päästää ja he voivat vastavuoroisesti pistää sen oman hulluuden sillä samalla 100% intensiteetillä pöytään tuoda.

 

Kiitos kaikille ystävilleni ja toivon, että jokainen näitä ”omia ihmisiä”  omaan elämäänsä löytää.

 

 

Avainsanat:

Saatat myös pitää

Työ tulosten takana

to 15.6.2017

Yksi suurimmista tavoitteistani täällä blogissa on tuoda… Lue koko kirjoitus

Pohdintaa motivaatiosta

su 26.3.2017

Tutustuin yhtenä päivänä täällä Potchefstroomissa muutaman… Lue koko kirjoitus

Selkärankaa kisoihin

ma 6.2.2017

Kovien treenien tekeminen on äärettömän helppoa. Suoraan sanottuna… Lue koko kirjoitus