Valinnan vaikeus

Kolumni | torstai 27. huhtikuuta 2017

Olen tullut siihen tulokseen, että tämä ”nykyaika” on sekä yksi hienoimpia hetkiä olla elossa, että yksi haastavimmista. Vastaus siihen, miksi se on sekä hienoin, että haastavin on sama: Nykyään on olemassa lähes rajaton määrä mahdollisuuksia ja polkuja, joista valita.

polku

Pitäisikö sitä mennä kouluun ja nostaa omia akateemisia osakkeita? Mutta mikä koulu? Mitä aikuisten oikeasti tahdon tehdä ja opiskella? Aloittaisiko sitä uuden työn todella upeassa työpaikassa? Mutta sulkeeko se sitten muita ovia, joita en tahdo sen sulkevan? Pitäisikö sitä laittaa kaikki munat yrityksen koriin ja tähdätä siihen pankkitilillä Toivon mukaan vielä joskus seisovaan miljoonaan? No mitä se oikea yritystoiminta sitten voisi olla? Olisiko nyt aika lähteä kiertelemään maailmaa, koska sitä ei välttämättä myöhemmin tule lähdettyä? Onko elämässä kuitenkaan sellaista intohimoa ja sisältöä, jota se ”Kerran vain eletään, ota siitä kaikki irti” mentaliteetti vaatii? Pitäisikö kuitenkin tehdä jotain muuta, mitä juuri nyt teen? Mikä onkaan se oikea polku elämälle? Mitä jos valitseekin väärän suunnan? Olisiko aika keskittyä vain itseen ja jos on, niin mitä se oikean itseen keskittyminen on? Kaverit tekevät tuota se näyttää kivalta. Ottaisinko heistä sittenkin mallia? Tuolla somessa kaikilla on niin hienoa ja upeaa elämää, pitäisikö lähteä matkimaan ja yrittää samaa? Mitä tässä pitäisi tehdä?

 

On uskomattoman hienoa, että elämämme on osunut aikaan, jolloin lähes mikä tahansa on mahdollista. Kaikesta huolimatta, ainakin omalla kohdalla, se on ollut myös yksi suurin harmaiden hiuksien syy.

 

Olen nähnyt sekä omassani, että tällä hetkellä melko akuutisti lähipiirissäni vallitsevaa ”Oman elämän löysässä hirressä roikkumista”. Erilaisia polkuja sekä mahdollisuuksia valita on niin monia, että tämä liian suuri vaihtoehtojen määrä, yhdistettynä väärän polun valinnan pelkoon, aiheuttaa lamaantumista. Tämä pelon sekainen lamaantuminen pahimmillaan passivoi koko sen hetkisen elämän.

löysähirsi

Muistan hyvin, kun menin tuon samaisen myllyn läpi jopa pariin otteeseen. Ensimmäisen kerran loppuun palamisen yhteydessä ja toisen kerran koulusta valmistuttuani. Urheilu ei tuolloin sujunut, eikä siinä ollut lainkaan takeita, että se enää alkaisikaan sujua. Siskot ja useampi ystävä olivat lopettaneet urheilun ja lähteneet aivan uusille poluille. Osa kavereista reissasi maailmalla, osa siirtyi työelämään, osa alkoi perustamaan yrityksiä, osa opiskeli, osa meni naimisiin ja perusti perheitä. Itse en oikein tiennyt, että mitä sitä pitäisi tehdä. Työelämä houkutteli ja Proakatemia avasi silmät sille, että myös työhön voi suhtautua sellaisella palolla ja intohimolla, että se lähentelee jo intohimoa urheiluun. Toisaalta olen aina halunnut asua myös ulkomailla ja en tiedä uskaltaako sinne enää lähteä, kun ikää tulee lisää. Maailmalla matkustaminenkin on lähellä sydäntä. Olisiko nyt sen hetki? En tiennyt, mikä näistä poluista olisi se oikea. Pelkäsin tekeväni virheen ja muiden ihmisten valinnat sekä polut vain sekoittivat pakkaa. Olin löysässä hirressä. Onneksi elämässä oli tuolloin sen verran paljon tekemistä, että lamaantuminen ja täydellinen passivoituminen ei ollut edes mahdollista.

 

Sanotaanko, että henkisesti tuo aika ei kovinkaan helppoa ollut. Tämä kaikki pakotti tekemään melkoisesti itsetutkiskelua. Pohtimaan: Mistä oikeasti pitää? Mikä tuo aitoa sisältöä elämään? Mikä on se asia, mitä itse tahdon tehdä. Ei se, mitä koen, että minun pitäisi tehdä. Mitä tekemättä jätettyä siellä kiikkutuolissa ryppyisenä ja vanhanna tulee oikeasti kaduttua? Uskallanko lähteä painamaan sen kaiken epäonnistumisen pelon ja takaraivossa kuuluvan ”Mitä jos valitsit väärin?” äänen läpi? Lopulta sain tehtyä valinnan ja se valinta oli urheilu.

 

Ei se kuitenkaan ensimmäisestä laakista onnistunut. Tämä valinta täytyi tehdä useaan otteeseen. En tiedä onko muilla näin, mutta ainakin itse jouduin useaan kertaan vahvistamaan omien polkujeni valintaa. Vaikka olin päättänyt, että urheilu on se juttu, niin epäilykset kalvoivat edelleen, etenkin alussa ja jokaisen epäonnistumisen osuessa kohdalle. Päätöksen aitoon sisäistämiseen meni reilu vuosi, vaikka koko ajan treenasin ja urheiluun panostin. Vasta tänä vuonna voin aidosti sanoa, että olen todellakin all in. Työt ovat olleet jo pitkään sivuosassa, treenit ykkösasia. Taloudellisesti mennään miinuksella kuukaudesta toiseen, mutta säästöt pistetään nyt seuraavan parin vuoden ajan urheiluun. Muut unelmat ja tavoitteet saavat odottaa. Bongasin Polarilla aika lailla unelmien työpaikkani. En hakenut. Olen sanonut useampaan yrittäjyys-ehdotukseen ei ja maailmalla matkaamiset tapahtuvat nyt treenileirien muodossa. Noiden aika on, kun on. Nyt urheillaan.

valinnanvaikeus

Tiedättekö, mitä tämän all in tapahtuman jälkeen kävi? En enää epäile teinkö oikean valinnan. Oli lopputulos, mikä tahansa. Olen iloinen muiden ihmisten poluista ja voin niitä jopa ihaillen katsoa, mutta muiden tekemiset ja valinnat eivät enää saa itseäni epäilemään omaani. Jokaisessa päivässä on merkitystä ja tarkoitusta. En enää pelkää, että kiikkutuolissana vanhana tulee jossiteltua, kun en yrittänyt; En antanut kaikkeani, en hypännyt.

 

En koe olevani sellaisessa asemassa, että voisin antaa kenellekään elämänohejita, mutta omista kokemuksistani voin puhuaja ja sen sanon, että se löysä hirsi ei tule helpottumaan, ennen kun sitä uskaltaa valita suunnan ja aidosti hypätä sille valitsemalleen polulle.

Avainsanat: , ,

Uudempi

Saatat myös pitää

Urheilussa mukana uupumus

ke 11.5.2016

Pidempään blogiani lukeneet tietävätkin, että reilu pari vuotta… Lue koko kirjoitus

Onnellisuuden ABC

ma 8.2.2016

Minulla on yksi kaveri. Olen tälle kaverilleni hieman kateellinen.… Lue koko kirjoitus

Oodi paremmalle unelle

ke 16.12.2015

Ah nukkuminen, tuo ihanuuksien ihanuus. Olen melko perso unelle siinä… Lue koko kirjoitus