Vuosi sinkkuna

Arki | maanantai 4. syyskuuta 2017

Otsikko sen jo kertoo. Nyt on vuosi sinkkuna takana! 365 päivää, 525 600 minuuttia laatuaikaa itseni kanssa. Ihan rehellisesti sanottuna? Onhan tämä ihan jees vuosi ollut! Tosin kyllä kaikkiin vuosiin mahtuu muutama (noin 30…….. NO OK 59) kuolen yksin paniikkikohtausta, mutta noin niinkun yleisesti on meno ollut hyvä! Periaatteessa, ja melkeinpä myös käytännössä, tämä oli ensimmäinen vuoteni sinkkuna (aikuisiällä) ja sen takia vähintäänkin poikkeuksellinen. Sen kunniaksi päätinkin tehdä ihan koontia tänne blogin puolelle siitä, mitä tässä vuodessa on opittu!

 

vuosisinkkuna

Tinderi on takapuolesta

Tämä saattaa tulla osalle shokkina, mutta kyllä se vaan näin on. Tinderin kanssa kävi vähän sellainen Pokemon Go tyyppinen ilmiö. Hirveen jännää alkuun keräillä kaikkea kiinnostavaa lähiympäristöstä, mutta sitten, kun muutama huonompi Pikachu kohdalle osuu, niin koko touhu menettää hohtonsa. Pari kaveria on jo poistanut koko apin ja itsellänikin se on melko vahvassa harkinnassa. Ei sitä vaan parista kuvasta ja muutamasta lauseesta voi saada toisesta otetta. Eikä edes se kirjoittamalla keskustelu auta yhtään enempää. Tinderissä pitäisi olla jokin video-osio tai vastaava, niin homma voisikin toimia, koska näin vuoden käytön jälkeen voisin vähän reklamoida. Kyllähän se uusiin ihmisiin tutustumista helpottaa ja blaa blaa blaa, mutta kaiken kaikkiaan kamalan antikliimaksista touhua. Omalla kohdalla homma on mennyt siihen, että koko appi vain ahdistaa. Tuolla se puhelimessa edelleen pyörii, mutta ei sitä meinaa enää edes uskaltaa avata, koska pelkkä logon näkeminen herättää ajoittain pelonsekaisia tunteita. Lisäksi en tiedä olenko alkanut olemaan digitalisaatiota vastaan vai mitä, mutta jotenkin tuo perinteisellä tavalla ihmisten tapaaminen on alkanut viehättää enemmän. Siis sillain, että sitä naamaa ei swaipattaisikaan oikealle, vaan ihan rehdisti mentäisiinkin sanomaan ”Hei!” jos kiinnostaa.

 

En vieläkään tiedä, mitä miehestä haluan

Tavallaan sitä voisi luulla, että vuoden kohdalla (tai yleensäkin tässä iässä) se olisi jo selvillä, mutta eihän se ole. Vaikka Sinkkuelämän psykoosi postauksessa listasin ominaisuuksia, mitä miehestä toivon, niin ihan turha sitä on alkaa listamaan mitään. Tietyt suuret linjat ovat selvillä, mutta ei sitä ihan aikuisten oikeasti osaa sanoa. Vähän sama kun ruuan kanssa. Joskus tekee mieli pitsaa, joskus siipiä, seuraavana päivänä salaattia, sitten lihapullia ja muusia ja jossain kohtaa sitä vaan ei tee mitään ruokaa mieli ja aloittaa omatoimisesti nälkälakon. Sama meno tuntuu tuon vastakkaisen sukupuolen kanssa olevan. Kauheen kivahan se olisi, jos oikeasti voisi kengän koosta ja kiinalaisesta horoskoopista lähtien sen unelmien miehen kuvailla, mutta meikäläinen ei siihen kykene. Mistä sen tietää, mikä oikeasti lopulta iskee. Ainoa fakta on, että kemiaa täytyy olla. Lisäksi sen toisen kanssa pitäisi olla oikeasti TOSI kivaa. Mielellään kivempaa, kuin ilman sitä toista. Tietenkin ongelmia tuo se, että sitä on aika ajoin sen verran hauskaa ihan siellä omassa pääkopassa niiden äänien kanssa, että alkaa rima sille seuralaisellekin olemaan melkoisen korkealla. Meinaan niillä äänillä on jo sen verran hyvät jutut.

huutonauru
Siis luokkaa näin hauskaa saisi olla.

 

Mulla on mieletön posse (=ystävät)

Siis tämä mun posse <3 Täytyy sanoa, että olen saanut täytettyä elämäni sellaisilla laatunaarailla (ja parilla laatu-uroksellakin), että oksat pois. Aina sanotaan, että sinkkuuntumisen myötä kaverisuhteet paranevat ja kyllä se paikkansa pitää. Vanhat ystävyyssuhteet ovat menneet paremmalle tasolle ja on niitä ihan uusiakin ihania tyyppejä elämään tullut muun muassa erolahjoina. Ihanaa, kun voi olla niin hullu, tyhmä, hölmö ja aito oma itsensä, kun haluaa ja silti ne kaverit tossa vaan pyörii. Toki on aikoja, kun puolin ja toisin tahtoisi lyödä sen toisen naaman betoniseinään tai sitten ihan reteesti omansa, mutta näitä aikoja tulee jokaisessa ihmissuhteessa. Näistäkin hetkistä huolimatta oma entourage saa 5/5.

 

Turhaa se sellanen liika suunnittelu

Se on turhaa. Tai ainakin omassa elämässäni olen tämän huomannut. Ei siis mitään järkeä ole ollut suunnitella tekemisiä (urheilua lukuunottamatta) paria viikkoa pidemmälle. Tälläkään hetkellä ei ole minkäänlaista hajua, mitä kuukauden päästä tapahtuu tai edes missä maassa sitä on. Hyvänä esimerkkinä viime viikko. Silloin oli vielä melko auki, miten ylimenokauden viettäisin, mutta sitten yhtenä päivänä tuli päätös, että nyt riitti! Meikä ostaa lennot Balille ja lähtee opettelmaan surffausta! PUFF kaksi tuntia myöhemmin olikin varattuna kahden viikon surffileiri Balilla. Niin ja siis ne lennot lähti tuosta ostohetkestä vajaan kahden viikon päästä. Kaikille ei varmasti tällainen suunnittelemattomuus sovi, mutta oma luonne syttyy hyvinkin paljon tälle vapaudelle ja spontaanille elämälle.

surffaamaanbalille

”Kuolen yksin, miehet on perseestä”

Ei nyt parane kuitenkaan pelkäksi hehkuttamiseksi tätä tekstiä pistää, vaikka sinkkuna äärettömän hauskaa voikin olla. Tämä ”Kuolen yksin, miehet on perseestä” -ilmiö tuntuu tasaisin väliajoin nostavan päätään. Tässä on selkeästi jotain samaa huuliherpeksen kanssa: Kun sen kerran on saanut, niin sen kanssa on vain opittava elämään, koska tasaisin väliajoin se tulee sitä omaa arkea pilaamaan. Tosin ilmaisena vinkkinä suosittelen luomaan jonkinlaisen rutiinin tai rituaalin tämän olotilan varalle. Oma rituaalini menee palttia rallaa näin: Kun se alahuuli alkaa väpättämään (yleensä illalla kotona yksin ollessa) siirryn kipin kapin suihkun puolelle, minne teen lattialle itselleni pesän (lue istun pefletin päällä sikiöasennossa). Siinä sitten lämpöisen veden hyväilemänä nyyhkytän seuraavat x-minuuttia oman elämän kurjuutta, riittämättömyyttä ja sitä, että hyviä miehiä ei ole olemassa. Tämän nyyhkytyksen ja surkeuden lomassa googlataan oman alueen eläinsuojeluyhdistyksen sivuja ja laitetaan adoptiohakemuksia kissoista menemään. Hetken päästä kirotaankin, että oliko niitä perkeleen hakemuksia pakko siellä suihkussa tehdä, kun se oma iphone lähtee viidennen kerran huoltoon vesivahingon takia.

 

”P*skalaatikko” (anteeksi ranskani)

En tiedä olenko yksin tämän asian kanssa, mutta olen huomannut omistavani ns ”p*skalaatikon”. Se on sellainen laatikko, jonka aina aika ajoin avaan tekemällä jotakin typerää, kuten laittamalla viestiä (mies)henkilölle, kenelle ei todellakaan kannataisi viestiä laittaa. Miksi ei kannataisi? Koska siitä tulee vain ja ainoastaan p**** fiilis, kun sen tekee. Tämä kaikki on ennestään tiedossa, mutta kaikesta huolimatta jostakin KÄSITTÄMÄTTÖMÄSTÄ syystä tämän laatikon päätän tasaisin väliajoin avata. Ilmiö vaan jatkuu vielä pahempana, koska sen ”ensimmäisen” askeleen ottaneena tulee ajatus, että samaan konkurssiin sitä voisi tehdä jotain muutakin idioottimaista. Usein se tarkoittaa sitä, että laittaa vielä kaupan päälle jollekin toisellekin viestiä. Kaiken kukkuraksi koko homma lopetetaan vielä siihen, että näiden ”Älä missään nimessä laita viestiä” tyyppien somet stalkataan, jotta se huono fiilis on sataprosenttisen taattu. Sitten voikin hyvillä mielin siirtyä taas alahuuli väpättäen vessan lattialle googlettamaan niitä potentiaalisia adoptiokissoja tulevia yksinäisiä vanhuusvuosia varten. Tämä ilmiö menee yleensä yhdessä illassa ohi, jonka jälkeen päästään takaisin hyvään boogieen ja meno jatkuu normaalina. MUTTA jossain vaiheessa TAAS se laatikko alkaa kiinnostaa ja järkeily menee näin: ”Jos siellä tänään olisikin jotain ihan muuta? Vaikka kengät? Timantteja? Kaikkien niiden parittomien sukkien toinen puolisko? Terttu banaaneja? Mistä sen nyt tietää ellei tarkista?” Sitten se avataan ja *rumpujen pärinää*Nope. Skeidaahan siellä edelleen on.

 

Independent woman! 

Tuon yllä mainitun psykoosin aivan täydellinen ääripää onkin INDEPENDENT WOMAN! -vaihe. Tästä nautin suuresti ja mikä ihaninta, se on kaikesta huolimatta eniten vallitseva olotila omassa arjessa. Sitä on täydellisesti oman elämänsä ja onnensa herra ja juman kekka on se hiano tunne! Ei tarvitse kysellä lupia, pyydellä anteeksi ja voi mennä ja tehdä tasan niinkuin itse tykkää. Ihanaa! Ja vielä hienonpaa on, kun sitä huomaa pärjäävänsä erinomaisen hyvin itsekseen. Olen huomannut, että yllättävän laajan skaalan asioita ja taitoja voi oppia, kunhan motivaattori on tarpeeksi korkealla. Meikästäkin on vuodessa kaivettu esiin oman elämän putkimies, puuseppä, pyöränhuoltaja ja vaikka mitä muita sivupersoonia. Ja toisaalta sitä myös oppii elämään mitä erinäisempien asioiden kanssa. Tuossa on nyt yksi takkihylly palttia rallaa vuoden nojannut seinään. Ilmeisesti joku ihmeen timantti/betoni/porakone tms siihen tarvittaisiin, mutta niin pitkälle en vielä ole päässyt, että poramies meikästä olisi koulittu. Siksi olenkin huomannut, että hirveen hyvin ne vaatteet pitkin poikin eteisen lattiaakin säilyy. Toki hiiren verran haastavaa niitä on sieltä eteisestä etsiä, koska on jäänyt vähän vaiheeseen myös tuo eteisen kattolampunkin hankinta. Toki hyvänä puolena on se, että näkö on noussut tasolle lepakko näinä pimenevinä syysiltoina. Ja koska se oma päänsisäinen kaikuluotain on vielä ainakin toistaiseksi vähän vaiheessa, niin on erinomaisen hyvä, että polvet ja varpaat ovat iskuja aitajuoksun ansiosta tässä vuosien varrella jo saanneet. Paikat on sen verran parkkiintuneet, että kolhimiset erinäisiin eteisen lattialla lojuviin tavaroihin ei enää tunnu missään! Mutta mikään näistä ei haittaa, koska olen INDEPENDENT WOMAN ja pystyn mihin tahansa! Ja jos johonkin en pysty, niin ilman sitä oppii elämään.

Meikän ylpeyden aihe!

Tässä malliesimerkki omista puusepän taidoista, kun ihan omin pikku kätösin parvekkeen ”sohvan” tein. Toki tavallaan ei siinä ihan kauheasti puusepän taitoja tarvittu, koska rakentaminen tässä tapauksessa tarkoitti lavan varastamista naapuruston roskalavalta ja sen maalaamista, mutta hirmuisen ylpeä tästä tuotoksesta kaikesta huolimatta olen!

 

Liian itsevarma

 

Kyllä, ilmeisesti tälläinenkin on olemassa ja meikäläinen on tämän vuoden sinkkuilun aikana ihan rehdit pakit tästä syystä saanut.  Tai no siis tavallaan. Pitkä tarina lyhyeksi: Ihan kaiken kaikkiaan mukavasti menneiden pitkien päivätreffien päätteeksi sieltä vastakkaisen sukupuolen suupielestä putosi tällainen lause: ”Mä en pysty tähän, sä oot aivan liian itsevarma ja pelottava. Mikset sä voi olla ujompi?”  Meikäläinen sitten katseli siinä silmät pyöreinä ja yritti prosessoida, että mitähän mä just kuulin. Ihan niistä parhaistakin yrityksistäni huolimatta, olen tullut siihen tulokseen, että allekirjoittaneesta ei edes väkisin saa koulittua ujoa ja herkkää seinäruusua. Tuohon päivään asti luulin, että itsevarmuus on positiivinen asia ja aina sitä toitotetaan, kuinka seksikästä se on ja jaada jaada, mutta näemmä on silläkin kolikolla kääntöpuoli.

 

Vähän turhan hyvä olla yksin

Kaikkien näiden pakkien, vessan lattialla tehtyjen adoptiohakemuksien, spontaanien  reissujen, kavereiden ja parvekeprojektien lomassa olen tullut siihen tulokseen, että sinkkuna on oikeasti tosi jees olla. Etenkin, kun se oma ystäväpiiri on loistava ja arki sellaista, mistä ainakin suurimman osan ajasta nauttii. Sitä paitsi siinä vaiheessa, jos ne omat puuseppätaidot jäävät liian vajaavaisiksi, niin saa sieltä kotoakin tarvittaessa apuja. Olen myös huomannut, että olen alkanut olemaan melkoisen sinut sen kanssa, millainen ihminen olen. Joku tykkää, toinen ei ja kolmas pelästyy kuoliaaksi, kun tapaa ensimmäisen kerran. Elämä on. Meikä ei jaksa alkaa muiden takia muuttumaan vaan mieluummin sitä etsii ympärilleen ne ihmiset, jotka tälläistä aika ajoin psykoosin rajamailla käyvää, sopimattoman huumorin omaavaa, temperamenttista, kohtalaisen kovapäistä, loputtoman energian ja käsittämättömät desibelit omaavaa ihmistyyppiä arvostaa.

 

Ja varmasti sellainen mieskin jossain kohtaa löytyy (ketä myös itse jaksaisi katsella), mutta tässä kohtaa elämä on ihan täydellisen jees näin.

 

Avainsanat:

Saatat myös pitää

Ihana kamala deittailu

su 19.11.2017

Ah deittailu! Tuo ihana perhosia vatsanpohjaan tuova rituaali ja… Lue koko kirjoitus

Sinkkuelämän psykoosissa

su 25.6.2017

Olen sinkkuiluni aikana kuullut noin sata kertaa sanat: ”Ei se… Lue koko kirjoitus

Sinkkuelämän 10 vaihetta

ma 6.3.2017

Alkuun varoituksen sana. Teksti sisältää suuria määriä sarkasmia… Lue koko kirjoitus