Olisinpa ammattiurheilija

Arki | maanantai 2. huhtikuuta 2018

Olen yleisurheillut nyt reilut 16 vuotta. Perheenjäseniä ja muutamaa ystävää lukuun ottamatta urheilu on elämäni yksi pisin ”rakkaussuhde”. Tässä vuosien varrella on tullut aika paljon nähtyä ja koettua urheilun saralla. Täällä Portugalissa on lopuillaan neljäs ja viimeinen leiriviikko. Leiri on ollut sekä henkisesti että fyysisesti aika raskas, mutta silti erittäin onistunut. Akillesjänne on tuonut oman mausteensa tekemiseen ja muutama urheilun ulkopuolinen asia on pistänyt pakkaa sekaisin. Treenattu on paljon ja kaiken kaikkiaan hommat ovat sujuneet.

 

Aika täällä etelässä on herätellyt myös paljon ajatuksia omasta urheilu-urasta ja yksi päällimmäinen ajatus on ollut, että olisinpa ammattiurheilija.

 

Processed with VSCO with a5 preset

 

Kentälle tuli leirin alkuvaiheessa ranskalaisten invaasio. Kirjaimellisesti. Noin sadan ranskalaisen porukka valloitti Monte Gordon. Mukana oli urheilijoita, valmentajia, fyssareita ja hierojia. Sanotaanko, että näin suomalaisen yleisurheilijan silmin oli meno ihan hivenen eri luokkaa. Meikäläisillä on vain satunnaisesti varaa ottaa valmentaja mukaan edes yhdelle leirille (toki omaa tilannetta helpottaa se, että valmentaja on isäpuoli), puhumattakaan huoltojoukoista. Tuota ranskalaisten menoa katsellessa naama alkoi muuttua palaneen punaisesta enemmän vihreän suuntaan. Vihreys ei laantunut, kun kävimme morottamassa paria NFL pelaajaa ja juttelimme heidän kanssaan urheilusta. Siinä vaiheessa, kun puhuin erään Hollannin isoimman jalkapalloseuran junnupelaajien fyssarille, alkoi jo alahuuli väpättää. Hän kertoi 11-vuotiaista, jotka tekivät 10 000€ sopimuksia Niken kanssa ja 16 kesäisistä pelaajista, jotka keräsivät 170 000€ vuositiliä. Sanotaanko, että yleisurheilussa voidaan surullisen usein käyttää sanaa puuhastelu.

 

Olen nyt lähimpänä ”ammattiurheilijaa” mitä olen koskaan ollut. Toki tästä omasta yhtälöstä uupuu sellainen melko monelle muun lajin edustajalle tuttu asia, kuin palkka. Urheilun kuluissa menen plus miinus nolla yhtälöllä. Yksi pitkäaikainen tukija ja seura auttavat rahoituksen kanssa, mutta muun elämän kulut hoidan itse säästöillä ja hyvin hajanaisilla työprojekteilla. Kelan asumistuki auttaa paljon. Mutta tämä on oma valinta ja tätä lajia ei todellakaan sen massin, fygen ja pätäkän takia tehdä. Ja itse asiassa raha ei ole se asia mistä tässä postauksessa haluan edes puhua. Aihe mihin tämä jaaritteluni pitäisi olla menossa, on jaksaminen.

ammattiurheilu

 

Tässä kohtaa kelloja käännetään muutama vuosi taaksepäin niihin aikoihin, kun vielä istuttiin koulun penkeillä. Olen tullut siihen tulokseen, että jonkin sortin spiidiä noihin omiin aamumuroihini tuolloin kaadettiin. Pääkoppa ei vain voi käsittää sitä, että jaksoin painaa koulun kovilla arvosanoilla ja urheilla tasolla, joka vei joka ikisissä Kalevan kisoissa finaaliin. Siis millä järjellä?! En ymmärrä, miten yhden vuoden verran tein pankissa täysipäiväisesti duunia ja urheilin ja silti kehityin. Suurimaksi mysteeriksi jää aikani ammattikorkeakoulussa, missä pyöritettiin firmaa enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti, koulun eteneminen tapahtui samassa tahdissa kuin kaikilla muilla, sponsorien hankinta oli omalla vastuulla, kirjoitin blogia ja kaiken päälle treenasin kohtalaisen kovaa melkein 20 tuntia viikossa. Sanotaanko, että ei se nyt mikään ihme ole, että se uupumus iski kesken Proakatemialla opiskelun. Tästä hullusta painamisesta sainkin sitten maksaa aika paljon ”kuluja” urheilun puolella, kun tuli uupumus ja kisoista oltiin sivussa kaksi vuotta ja koko uran lopettaminen kävi enemmän tai vähemmän lähellä. Mutta siis pointtini on, että nyt näin jälkikäteen katsottuna, en ymmärrä, miten tuo paletti pysyi kasassa.

 

Täällä leirillä treeneissä menee 4-5 tuntia päivässä. Tähän ei ole laskettu liikkumisia treenipaikoille eikä ruokia tai muita treenien ympärillä tapahtuvia toimenpiteitä. En siis tarkoita, että kovaa treeniä tulisi tuota määrää. Tuntien sisällä on aamun herättelyt ja jumpat, lämmittelyt, päivän kova treeni, illan kevyempi treeni sekä huoltavat. Jaksotus on 3 + 1, missä enemmän tai vähemmän kovia päiviä on kolme ja sitten tulee yksi lepo.

 

Kroppa on välillä ollut kohtalaisen hajalla. Enkä tarkoita, että treeniä olisi liikaa tai se olisi selkeästi liian kovaa, mutta ei tässä tule mieleenkään tehdä yhtään mitään muuta stressiä tai fyysistä rasitusta aiheuttavaa. Olen muutamiin työsähköposteihin vastannut ja yhden asiakkaani projektia (olen vastuussa parin sosiaalisen median sisällöntuotantoprokkiksen etenemisestä) hoitanut muutamia tunteja. Käytännössä ”töitä” olen tehnyt todella vähän, mutta suoraan sanottuna välillä sekin on tuntunut, että vähän liikaa. Leirillä en todellakaan tahdo käyttää sekuntiakaan aikaa mihinkään, mikä tuo stressiä tai lisää rasitusta. Oli se sitten työ, koulu tai tämä oma blogi. Treenit vievät henkisesti ja fyysisesti rasituksen jo sellaiselle tasolle, että mitään lisäkuormaa ei kaipaisi. Mutta ikävä kyllä töitä on jonkin verran pakko tehdä ja joskus sitä vaan täytyy kasailla itsensä ja hoitaa ne hommat. Yksi lepopäivä meni jo aivan täydellisen koomaillessa, vaikka tarkoitus oli tehdä hommia. Ihan suoraan sanottuna silloin en jaksanut tehdä mitään. Toisaalta viime viikonloppuna yksi lepopäivä uhrattiin yhden ”Täytyy tehdä kerran elämässä” jutun toteuttamiseen, kun kävimme katsomassa Sevilla vs Barca jalkapallopelin. Ei se nyt ihan levosta mennyt, mutta oli se sen arvoista.

 

Processed with VSCO with a5 preset

 Yleensä levot pyritään leirillä pitämään ainakin osittain tälläisina^^

 

Olemme tosiaan leirikaverini Räsäsen Ellan kanssa pohtineet paljon jaksamista ja etenkin sitä, miten nuorempana on pystynyt pitämään sellaisen paletin kasassa mihin kuului koulu, koti, parisuhteet, sponsorit, treenit ja kaikki muut härpäkkeet ja vieläpä on kehittynyt. Uskomatonta. Tosin me olemme molemmat saaneet joko itse kokea tai vierestä todistaa, että tuollaisella väännöllä tulee väkisinkin seinä jossain kohtaa vastaan.

 

Ja siitä päästäänkin otsikkoon. Olisi se vaan mielettömän hienoa, jos olisi ammattiurheilija. Olisi valmentajat ja huoltojoukot leireillä. Ei tarvitsisi miettiä, että onko varaa ostaa urheilijavakuutus. Ei olisi huolta siitä, että rahat loppuvat tai että eläkettä ei kerry tässä koko urheilu-uran aikana. Leireillä voisi stressata vain ja ainoastaan seuraavan päivän treeneistä, ei siitä, että kilahteleeko sinne tilille euroja tarpeeksi ja vastaako niihin työsähköposteihin tarpeeksi nopeasti.

 

Ei tarvitsisi tasapainoilla jaksamisen kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Onnekseni oma tilanne on kuitenkin monelta kantilta melko hyvä. Ylemmästä avautumisesta huolimatta. Olen onnistunut rakentamaan Suomeen kohtuu hyvän tiimin näillä resursseilla. Lisäksi olen saanut luotua itselleni (saatanallisella duunilla) sellaisen tilanteen, että työt mukautuvat hyvin urheilun mukaan ja ne oikeasti pidetään minimissä. Asiat voisivat olla paljon huonommin.

 

Kaikesta huolimatta kokonaisrasitus pitää aina huomioida. Sitä ei voi treenata samoilla tehoilla tai intensiteetillä kuin ammattilainen etenkin, jos elämässä on miljoona muutakin asiaa, jotka vievät aikaa, energiaa ja tuovat stressiä. On helppoa sokaistua omalle kuormitukselleen, etenkin kun siihen pikku hiljaa vuosien varrella tottuu.

 

Näin jälkiviisaana, jos voisin mennä ajassa taaksepäin, niin menisin koputtelemaan sen koulunpenkin äärellä istuvan itseni olalle ja sanoisin, että rauhotappa vähän tahtia. Etenkin jos tahdot, että urheilu on se asia, joka kehittyy.

 

Jaksamisia kaikille!

 

 

 

Avainsanat: , , ,

Uudempi

Vanhempi

Saatat myös pitää

Jos urheilu loppuu?

to 14.6.2018

Tuo kysymys on tämän vuoden aikana käynyt useamman kerran korvien… Lue koko kirjoitus

Kohti kesän kisoja

su 27.5.2018

Se on sellainen homma, että kesän kisakausi alkaa kolkuttelemaan… Lue koko kirjoitus

Taudista tautiin

to 3.5.2018

Portugaliin ja sen lämpöön on saavuttu jo toistamiseen kuluneen… Lue koko kirjoitus