Hanki menestyneitä naisia ympärillesi

Kolumni | sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Luin todella mielenkiintoisen artikkelin viime viikolla niin sanotusta ”Queen bee” syndroomasta tai ihan suomalaisittain ”Mehiläiskuningatar -syndroomasta”. Alkuperäiseen englanninkieliseen artikkeliin pääset täältä ja samma på finska löytyy täältä. Heille ketkä eivät jaksa lukea artikkelia, niin alla tiivistelmä.

 

Kyseessä on tutkimus, mikä on tehty naisten välisestä kanssakäymisestä työpaikoilla. Tutkimuksen perusteella selvisi, että vähän yli puolet työpaikkakiusaajista ovat naisia ja nämä kiusaajat usein valitsevat toisia naisia kohteekseen. Nämä naiset ovat niin sanottuja mehiläiskuningattaria, jotka monesti estävät muita lahjakkaita ja lupaavia naistyöntekijöitä etenemästä urallaan. Näitä mehiläiskuningattaria ei pidä sekoittaa vahvoihin ja kunnianhimoisiin naisiin, jotka ovat oma porukkansa. Nämä ”kuningattaret” eivät useinkaan pääse itse etenemään urallaan negatiivisuutensa ja siitä pohjautuvan epäsuosion takia. Takana on usein myös epävarmuutta tai ajatusta, että pitää olla agressiivinen, jotta olisi uskottava. He käyttävät manipulointia eri muodoissa kiusattavaan kohteeseen ja usein uhriutuvat itse. Lopputuloksena on se, että kiusattu lahjakas ja usein parempi naispuolinen työntekijä ei pääse etenemään urallaan. Suuressa kuvassa ilmiöstä kärsii koko yritys.

Kuva Harrison Broadbent Unplashissa

Eli siis vielä enemmän kun tiivistetään (ja puhutaan suoraan), niin kyseessä on naispuolinen m**kku. Pahoittelut ranskani, mutta en keksinyt kaunista synonyymiä sanalle. Ja ennen kuin joku raivostuu, niin tiedostan myös miehissä olevan tiettyjä malleja, jotka ovat haastavia työpaikoilla. Ei sielläkään pelkkiä täydellisiä työkavereita ole. Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele sitä aihetta, koska teksti pohjautuu ajatuksiin, joita ylempi tutkimus itsessäni herätti. Toki kommentteissa jokainen voi vapaasti puhua erilaisista kanssakäymisen haasteista työpaikalla olevien ihmisten (miesten tai naisten) kanssa.

 

MUTTA takaisin aiheeseen.

 

On hälyyttävää, kuinka yleistä tuollainen käytös työpaikoilla on. Itselle tulee takaumia jostain vastaavan tyyppisestä yläasteelta tai lukiosta, mutta kun aikuiset ihmiset vievät toiminnan huomattavasti kehittyneempänä työpaikoille, niin oma pääkoppani ei kokonaisuutta jaksa ymmärtää. Ei voi meinaan oikein sen 20 vuoden iän jälkeen tuota toimintaa edes teini-iän angstin, tietämättömyyden ja tyhmyyden piikkiinkään pistää.

 

Itse en (onneksi) juuri vastaavaa ole työpaikoilla kokenut. On nääs tiettyjä etuja tästä urheiljan urasta ja yrittäjyydestä: pystyn valitsemaan seurani huomattavasti vapaammin perinteisemmän työpaikan omaaviin verrattuna. Toki muistan jotain tuon tapaista käytöstä aikoinaan pankkiurallani. Sanotaanko, että kun olet nuori, sanavalmis, ahkera, kohtalaisen hyvin pärjäävä ja ihan siedettävän ulkomuodon omaava nainen, niin mitä ilmeisimmin kaikki naiset eivät sitä yksinkertaisesti osaa käsitellä. Ikävä kyllä lopputuloksena saattaa olla tympeys, nasevat kommentit, etäisyys, yhteistyöhaluttomuus ja sitten ihan pahimmassa tapauksessa tuo kiusaaminen. Saman ilmiön olen nyt nähnyt muutamalla uratykki ystävälläni. Kohtelu on aivan käsittämätöntä, vaikka kyseessä on erittäin ahkera, päämäärätietoinen, menestynyt, fiksu, motivoitunut ja osaava nainen. Ainakin omaan päähän nuo ovat ominaisuuksia, mitkä lasken erittäin positiivisiksi asioiksi ja olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos omassa työpaikassani ja/tai kaveripiirissäni olisi tuollaista porukkaa. (Ja onneksi myös on.) Itse koen, että lahjakkaista ja hyvistä tyypeistä koostuva kokonaisuus on sellainen, mikä vie myös itseäni eteenpäin. Parhaimmillaan se tuo hyvän ja kannustavan ilmapiirin, missä kirsikkana kakussa tehdään kovaa tulosta. Oli kyseessä sitten työura tai vaikka urheiluporukka.

 

Ja kun nyt ei myöskään puhuta henkilökemiasta. Tai sen puutteesta. Kaikkista ei voi pitää. Ihmisillä on erilaisia toimintamalleja, tapoja ja ominaisuuksia, mitkä eivät aina omaan tyyliin uppoa. On myös olemassa huonoja päiviä ja pidempiä jaksoja, kun elämä potkii ja oma persoona ei ehkä se positiivisin ja hyväntahtoisin ole. Mutta edelleen kyse ei ole tästä, vaan ihan rehdisti toteutetusta pahansuovasta ja suunnitellusta käytöksestä, jonka tavoitteena on hankaloittaa muiden etenemistä urallaan.

 

Tiedostan itsekin sen, että jos elämä ei ihan putkeen mene ( =hommat sujuvat suurinpiirtein yhtä hyvin kuin kaikilla niillä tyypeilä, jotka aikoinaan nauroivat Nooalle arkkeineen), niin KYLLÄ, joskus niitä negatiivisen puoleisia ajatuksia saattaa siellä täällä tupsahdella. Jos oma ura ei etene, elämä on sekaisin ja muutenkin maailma tuntuu sylkevän silmämunaan useita kertoja päivässä, niin ei sitä mikään positiivisten ajatusten mainostaulu välttämättä aina ole. Kun yhtälöön pudotetaan joku mielettömän fiksu, uralla raketin lailla etenevä, kaikessa onnistuva, sosiaalisesti lahjakas missin geenit omaava supernainen, niin voi lopputulema olla jossakin musertavan riittämättömyyden ja omat hiukset päästä repivän katkeruuden ja kateuden sekaisen raivon välillä. Ja se on inhimillistä. Kateuden ja riittämättömyyden tunteet ovat varmasti aika ajoin arkea kaikille meistä. Tai ovat ainakin joskus olleet. Tunteita on vaikea hallita. Mutta mitä ei ole vaikea hallita, on oma käytös ja toimintatavat. Ja siinä tulee se homman ydin. Miten reagoit näihin tunteisiin? Ja ennen kaikkea: miten ne muuttavat omia toimintatapojasi ja käytöstäsi? Onko lopputulema se, että katsot peiliin ja pohdit, että pitäisikö siinä omassa elämässä muuttaa jotain, että olo ei ole tälläinen? Vai onko ratkaisusi pistää vain kapuloita muiden rattaisiin ja ummistaa silmät siltä, että ongelma saattakin olla korvien välissä?

Tässä on muuten yksi oman kaveripiirin supernainen kuvassa oikealla.

Tässä yhden oman kaveripiirini supernaisen (Reetan) kanssa suunnitellaan kuinka valloitetaan työelämä (=maailma) vielä joku päivä.

Mistä päästään otsikon käskyyni. Tai oikeastaan neuvoon. Naiset (ja miksei miehetkin) hankkikaa ympärillenne menestyneitä naisia. Aina parempi jos saatte näitä ihan lähipiiriin asti. Miksikö? Koska kun tarpeeksi pyörit menestyneiden superihmisten ympärillä, niin se muiden menestyminen ei enää v*tuta tai herätä sitä kalvavaa kateutta. Jaa miksikö? Koska sinun on joko a) pakko opetella käsittelemään ne omat negatiiviset tunteesti, jotka voivat pohjautua huonosta itsetunnosta tai riittämättömyyden tunteesta, jolloin ongelma ratkaistaan henkisellä kasvulla. Tämän kyljessä vieläpä usein tulee muutokset elämään, jolloin koko arki on mielekästä ja merkityksellistä. TAI b) v***uunnut siinä määrin, että välttelet kaikkia ihmisiä ketkä ottavat päähän tai keillä menee niin sanotusti paremmin kuin sinulla. Jossain kohtaa saatat huomata olevasi sellaista seuraa kenestä kukaan ei oikein pidä ja voitkin hyvillä mielin erakoitua ja kuolla kultakalasi kanssa yksin.

 

Itse olen varttunut ympäristössä, missä en ole koskaan ollut paras urheilija. Vaikka se tavoite olikin. Kun kasvoi perheessä kohtalaisen lahjakkaan kaksosen kanssa, kuka dominoi hyppylajeissa ja juoksumatkoilla sadasta kolmeensataan metriin ja siinä kyljessä oli vielä siskopuoli, kuka sitten hakkasi loikkalajeissa, aidoissa ja sileillä matkoila neljästäsadasta metristä ylöspäin, niin väliinputoaja meikäläiselle ei juuri lajeja jäänyt. Ai niin paitsi kuula. Siinä allekirjoittanut oli perheen paras. Toki näin juoksijana se ei ihan kauheasti sydäntä lämmittänyt. Pointtini on, että junnuna sain aina turpaani. Ja vieläpä ihmisiltä lähipiirissä. Oli se sitten yleisurheilu tai vaikkapa koulu. Tosin omassa tapauksessa tämä ympäristö johti siihen, että koulu suoritettiin korkein arvosanoin ja urheilussakin aika monta SM-mitalia on tullut (ja Toivon mukaan muutama vielä tulee).

 

Siksi voin ihan omasta kokemusesta suositella kaikella lämmöllä vaihtoehdon a) valitsemista. Tässä polussa on mahdollisuus rakentaa oma elämä ja arki sellaiseksi, että muiden menestyminen, tekeminen, luonne, saavutukset tai ihan vaan se naama eivät tuo sellaisia negatiivisia ajatuksia, mitkä saisivat sinut toiminaan tavoilla joilla pyrit saamaan muiden murot sanomaan riks raks poks kun sä kuset niihin. Parhaimmassa tapauksessa pääset kierteeseen, missä jossain vaiheessa huomaat näiden supernaisten olevan hyviä tyyppejä, jotka auttavat sinua etenemään elämässäsi ja työuralla. Jossain kohtaa kehityskaari saattaa jopa mennä niin hienoksi, että rupeat muiden elämän hankaloittamisen sijaan auttamaan ja tukemaan toisia naisia urallaan menestymiseksi. Sinulle tulee hyvä fiilis, muille tulee hyvä fiilis, työyhteisössä hommat sujuvat, ihmiset kehittyvät ja yritys tekee rahaa. Kaikki voittavat.

 

Ellei sitten tavoitteena ole se, että ihmiset kuvailevat sanoilla ”yläasteelainen mean girl” jolloin tuo, (anteeksi jälleen ranskani) m*lkkuna käyttäytyminen on ihan todella oleellisessa osassa tämän saavuttamisessa. Siinä tapauksessa onnea ja menestystä yritykseen. Edessä on varmasti ystävien täyteinen, onnea huokuva ja mahtava elämä niin työpaikalla kuin myös sen ulkopuolella. Toinen vaihtoehto on katsoa rehellisillä silmillä sinne peiliin ja pohtia, että onko tämä oikeasti se ihminen kuka todella haluan olla. Kamalan kliseistä, mutta kun se valinta on ihan jokaisen ihmisen itsensä.