Noora Toivo

Ruudun takaa morottaa mustamakkaran luvatussa maassa asustava, radalla ympyrässä juoksemiseen intohimoisesti suhtautuva aituri. Tartanilla kirmaamista on takana 17 vuotta ja on siinä SM-mitali jos toinenkin voitettu. Blogissa pääsee seuraamaan meikän elämää kilparadoilla ja niiden ulkopuolella. Luvassa värikästä tekstiä urheilijan elämästä iloineen ja angsteineen, mielipiteitä, vinkkejä ja pohdintoja milloin mistäkin.

Lapsia? Ei kiitos!

Kolumni | torstai 11. heinäkuuta 2019

Tämä vastaus kuului omasta (ja nykyään monen muunkin) suusta, kun kysyttiin lisääntymishaluista. ”Meikäläinen keskittyy mieluummin sen harjoitteluun.” Kysyjästä riippuen tätä vastausta seurasi joko ymmärrys tai järkytyksestä vääristynyt ilme. Siis sellainen ilme, että piti kelata sanoinko vahingossa tappaneeni kopallisen kissanpentuja vai ilmaisinko haluni olla lapseton.

 

Tähän ”Kiitos, mutta ei kiitos.” vastaukseen oli useampikin syy, jotka piti aina kertoa tälle järkyttyneelle kysyjälle. Ilmeisesti haluttomuus hankkia lapsia on asia, mitä pitää puolustella enemmän kuin syyttömyyttään murhaoikeudenkäynnissä.

 

Ja syitä halulle olla lapseton oli monia.

lasten hankinta
Urheilu ei ole koskaan ollut syynä tuolle ”ei kiitos” vastaukselle, vaikka toki vaikeaa lapsia uran aikana olisi hankkia.

Ensimmäinen oli yksinkertainen. En pidä lapsista. Tai noh tarkennetaan: en pidä useimmista lapsista. Kun kaupan kassalla katsoo vanhempia, jotka näyttävät siltä, että ovat palanneet kahden viikon selviytymisleiriltä Siperiasta, vieressä mussukka huutaa kurkkusuorana ja itkee, kun ei saa karkkia vanhempien samalla toisilleen tiuskien, niin oma suunta siirtyi hyvinkin nopeasti ehkäisyhyllyn suuntaan. Toki vastapainoksi olen nähnyt sellaisia enkeleitä, että en voi kuin ihmetellä, mistä propagandamainoksesta noin ihanat muksut ovat eteen tupsahtaneet. Usein salaa pohdin, että annetaankohan siellä rauhoittavia aamupuuron seassa. Kokemuksistani enemmistö oli kuitenkin tuon ensimmäisen skenaarion suunnalla.

 

Toinen syy on hivenen vaikeampi pukea sanoiksi, mutta yritetään. Lapset tuntuvat ainakin omaan silmään vievän vanhempien elämän. Elämästä loppuvat harrastukset, matkustaminen, äiti on kahlittu muutamaksi vuodeksi kotiin yksin, samalla kun isä tuo leivän pöytään, romantiikkaa parisuhteessa on yhtä paljon kuin huumoria hautajaisissa, molemmat osapuolet ovat univelan puolesta sellaisessa pisteessä, että maidon kaatuminen pöydälle aiheuttaa itkemiskohtauksen, rahat on loppu, koska pitää ostaa rattaat, sängyt, viisisataa bodya, pistää talo matalaksi ja rakentaa tilavampi koti ja sen päälle suojata naapurin kissankin terävät kulmat, jotta lapselle ei vain sattuisi mitään. Ei tuo nyt miltään Malediivien lomalta kuulosta.

 

Tähän päälle, mitä olen lapsettomana ymmärtänyt, niin se huoli omasta lapsesta on ilmeisesti luokkaa, että jokainen mahdollisuus on uhka. Ja jokainen uhka on uhka. Itseasiassa kaikki on uhkaa ja huoli ja pelko lapsen hyvinvoinnin puolesta menee kokopäiväisestä työstä. Nukuttaminen ulkonakin on pelkotila, mikä omalla kohdalla varmasti huipentuisi harhaluuloihin, että merikotka spontaanisti päättää iskeä rattaisiin ja syödä sen oman nyytin välipalaksi. Siinä sitten voi poliisisedälle selittää, miksi istuu haulikko kädessä omalla terassillaan vauvanrattaiden vieressä.

 

En edes halua avata sitä arkkua, mihin kuuluvat synnytyksen aikana mahdollisesti repeävät osat. Ilmeisesti sanonnassa, että perse repee on ihan aikuisten oikeasti perää. Ei saatana.

 

Kakkuun, missä on jo revennyt perse, polviin asti ulottuvat silmäpussit, kuollut parisuhde, huoli ja stressi mikä värittää jokaisen päivän ja rahattomuus haulien ostamisesta, kirsikaksi kun lisätään lopputulos, missä äitinä et kykene puhumaan mistään muusta kuin imetyksestä, vaipoista ja leikkikerhoista, niin ei tuo nyt mikään houkuttelava valinta ainakaan omaan silmään ole ollut.

 

Ai niin ja naisena jäät vielä huonolla tuurilla urallasi jälkeen tai parhaimmillaan sanot hyvästit koko urallesi. Huipuksi kaikelle palkkaeteneminen pysähtyy yhtä vauhdikkaasti kuin pyöräilijä törmätessään viisimetriä paksuun lyijyseinään.

 

Tässä vaiheessa omassa päässä on yleensä enemmänkin ollut, että kuka p*erkeleen hullu tuohon junaan haluaa hypätä?

 

No minä.

 

Ja tuon litanian juuri kirjoittaneena täytyy sanoa, että ihan juuri nyt en muista, miksi tähän tulokseen olen alkanut kallistua. Mutta kyllä se vain näin on. Ehkä vääjäämätön biologinen kello on alkanut heräillä tai tuo uusi onnellinen parisuhde on saanut lisääntymishalut nostamaan päätään, mutta olisihan se hienoa saada omasta ja tuosta toisesta osapuolesta kopioitu miniversio. Toivon mukaan ilman perseen repeämistä.

 

lasten hankinta
Tässä katsellaan omasta Fitbitistä josko se biologinen kello alkaa heräileen.

Tiedän, että lapsia ei hankita vaan niitä saadaan. Urheilijana ikävä kyllä on suuren suuri todennäköisyys, että oma hedelmällisyys on lähempänä Tsernobylin luokkaa kuin sademetsiä. Kroppa on aika kovilla vuosia ollut ja rasvaprosentit jo nuoresta asti alhaalla pyörineet, niin ei se homma välttämättä ihan taputeltu juttu ole.

 

Tiedän myös tavoitteellisena ihmisenä millainen äiti haluan olla. Sellainen kenelle ei tarvitse rautalangasta vääntää, miksi joku ei halua lapsia. Sellainen kuka ei ala kertomaan muille millaista todellista onnea ja rakkauta he eivät mukamas koskaan tule kokemaan ilman lapsia (ihan oikeasti, turvat kiinni ihmiset). Sellainen kenen kanssa voi puhua muistakin asioista kuin vaipoista ja imettämisestä. Äiti kenen oma elämä ei lopu lapsen synnyttyä, vaikka harrastuksiin tulisi lisänä ammunta niiden merikotkien takia. Äiti kenellä varmasti silmäpussit löytyvät, mutta plussaa olisi jos peräreikä olisi yhtenä kappaleena.

 

Tai sitten nämä kaikki yllä mainitut asiat ovat vain harhaisia unelmia ja ainoa tavoite on, että omasta mussukasta ei tulisi ihan totaalinen mulkku. Ja, että se pysyisi hengissä.

16 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Ikäkriisi vai vaan ikä?

ke 3.7.2019

Muistan hyvin, kun ne alkoivat. Oli 18-vuotissyntymäpäiväni aamu,… Lue koko kirjoitus

Leireilyä ja…

ti 19.3.2019

Pitäisiköhän tässä vaiheessa elämää olla yksilönä jo sen… Lue koko kirjoitus

Vihdoinkin ammattiurheilija

to 14.2.2019

Postaus tehty yhteistyössä Stadiumin kanssa. Voi kuulkaas! Hyvinkin… Lue koko kirjoitus

Ikäkriisi vai vaan ikä?

Kolumni | keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Muistan hyvin, kun ne alkoivat. Oli 18-vuotissyntymäpäiväni aamu, katselin täysi-ikäistä naamaani peilistä ja ajattelin: ”Tästä se alkaa, vääjäämätön alamäki”. Päätin, että seuraavana päivänä marssitaan lähimpään kauppaan ostamaan ryppyvoidehyllyt tyhjäksi ja aletaan suunnittelemaan hautajaisia. Näin alkoi elämäni ensimmäinen ikäkriisi.

 

Tässä tilanteessa bensaa (= napalmia) ajatuksille antoi edeltävällä viikolla lukemani kommentti: nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana (btw ei kaiken maailman pervoile tarvitse sitä kynää ja paperia piru vie antaa). Kaupan päälle olin vakuuttunut, että yön aikana silmän alle oli ilmestynyt ryppy. Ajattelin itsekseni: ”Nyt ollaan viralissesti vanhoja ja aikuisia.” Ajatus, jolle ei voi kuin huutonauraa tässä kohtaa. On kummallista kuinka sitä ajattelee lähes koko kaksikymppiset, että nyt kun on vanha ja aikuinen. Sitten kun ikää tulee, niin katsoo taakse ja miettii, että oli aivan lapsi. Tosin oli miten oli, 18-vuotiaana ensimmäinen ikäkriisi iski. Onnekseni se huvi oli ohi yhtä nopeasti kuin Suomen 5-1 johto Ruotsia vastaan 2007 MM-kisoissa. Ryppyvoiteet ja hautajaisten suunnittelut jätettiin tuonnemmaksi ja keskittyminen siirtyi päivän synttärijuhliin ja kavereiden kanssa iloitsemiseen.

 

Tuosta kuitenkin alkunsa saivat enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin ilmaantuvat ikäkriisit.

ikäkriisi
Meikäläinen muuten kuulee aika usein, että henkinen ikä ja oikea ikä ei oikein omalla kohdalla kohtaa. Mielestäni se ei ole ollenkaan huono juttu.

Toinen ikäkriisi iski palttia rallaa 23-vuotiaana. Tässä iässä siirryt urheilussa aikuisten sarjaan. Yksinään tuo ei mikään maailman loppu ollut, mutta samana vuonna 400m aidoissa muutama urheilija lopetti uransa ja allekirjoittaneesta tuli yksi lajin vanhin kisaaja Suomessa. Siis 23-vuotiaana yksi VANHIN lajissa. Ei se mieltä mitenkään nostattanut. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin voisi musertua tämän asian suhteen, mutta nyt kerrottava spoiler alert: ikäkriisien eli sen oman iän kanssa oppii täysin sulassa sovussa elämään. Ainakin jossain vaiheessa.

 

Tähänastisen elämäni ylivoimaisesti pahin ikäkriisi iski noin 26-vuotiaana. Se oli hirveä. Olen melko varma, että infernolla tarkoitettiin tätä olotilaa. Arki värittyi niinkin helpoilla kysymyksillä kuin: ”Mikä on elämän tarkoitus? Mitä minä todella haluan elämältäni? Onko tämä sellainen polku mikä oli oikea valinta ja haluanko jatkaa tätä? Olenko saavuttanut sellaisia asioita joita yhteiskunta odottaa minun saavuttaneen? Olenko ylipäänsä saavuttanut yhtikäs mitään? Mitä järkeä tässä kaikessa on? Opettajakin yläasteella sanoi: ainoa varma asia elämässä on kuolema. Eikös kaiken pitäisi olla jo selvää kauraa elämän ja tulevaisuuden suhteen? Teenkö oikeasti merkittäviä asioita elämälläni?” Mieli oli yhtä valoisa kuin sää Mordorissa ja yön pimenevinä tunteina sängyssä kattoa katsellessa alkoi alahuuli useamman kerran väpättää.

 

Ilmassa oli paljon kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia. Hirveän väärin tuntui asiat olevan, mutta ei ollut hajuakaan, että mitkä asiat olivat ne mitä pitäisi muuttaa saatikka tietoa, että miten se onnistuisi.

 

Jotta hommat eivät liian helpoiksi menneet, niin tässä kohtaa kuvioon tulivat ihan oikeasti ne ryppyvoiteet. Samaan saumaan osui ammattikorkeakoulun loppuminen ja jatkuva kellon tikittäminen urheilussa, missä nuoruutta ihannoidaan yli kaiken. Soppa oli melkoinen ja mahahaavaa kohti mentiin kiihtyvällä vauhdilla. Noina aikoina olisi ollut yhdelle jos toisellekin psykoterapeutille hommia aamusta iltaan.

 

Lukuisien itsetutkiskelujen ja self help kirjojen sekä artikkelien jälkeen tuostakin kuopasta alkoi hidas, mutta varma kipuaminen ulos. Elämässä tehtiin muutoksia ja hiljalleen saavutin vankkumattoman ”Kyllä tästä varmaan ihan hyvä setti tulee” olon. Tulin tulokseen että tein asioita joista tykkäsin (ainakin suurimman osan ajasta), pidin ihmisestä kuka olin (ainakin suurimman osan ajasta) ja koin, että elämässä ollaan liikkumassa oikeaan suuntaan (ainakin suurin osa ajasta).

 

Ja nyt 30-vuotta on saapunut. Minulta on useaan otteeseen kysytty, että ahdistaako tai pukkaako ikäkriisiä. Vastaus on ollut, että eipä juuri. En ahdistunut edes silloin (vaikka hetkellisesti järkytyin), kun eräs kaverini huomautti leirillä pöydässä, jonka istujien keski-ikä oli noin 23-vuotta, että minulla on harmaa hius. Jumalauta harmaa hius 29-vuotiaana?!? Tässä olisi ollut paikka siirtyä pefletin kera suihkun alle suremaan vääjäämätöntä lahoamisprosessia, mitä myös ikääntymiseksi kutsutaan. Otin kuitenkin toisen lähestymisen. Hetken järkytyksen jälkeen ajattelin, että noh, elämään kuuluu harmaat hiukset ja syvenevät rypyt.

 
kolmenkympin kriisi
Pistin 30 kunniaksi someen filtteröimättömän ja meikittömän kuvan. Koska rypyt kuuluu elämään ja someen. Sitä harmaata hiusta en kuvaan saanut.

Tosin en halua valehdella. Kyllä kainalot hivenen kostuvat jos oikein alan uutta vuosilukua päässäni pyörittelemään. Kosteus siirtyy niskan kautta aivan sinne alaselkään asti, jos alan ylianalysoimaan koko elämääni, universumia, sen tarkoitusta ja kaikkea muuta mitä maa päällään kantaa. Ahdistukseksi asti se kehittyy, kun avaan urheiluarkun, missä kuitenkin se ikäraja ihan aikuisten oikeasti on. Siksi pyrin välttelemään edeltävää toimintaa ja keskityn siihen millä on merkitystä: tähän päivään ja hetkessä elämiseen. Hyväksyn, että tuon yhden harmaan hiuksen seuraksi saattaa toinenkin ilmestyä (tosin tähän ongelmaan on ratkaisu, mikä löytyy kaupan hiusväriosastolta) ja porskuttelen omalla tyylilläni elämää eteenpäin.

 

Ikää tulee ja se ei tule yksin (aamujen lisääntyneet kolotukset ovat sen melko konkreettisesti osoittaneet), mutta se ei muuta sitä, että meikäläinen aikoo nyt ja edelleen tanssia treeneissä, jahdata sammakoita, juosta Serenassa liukumäeltä toiselle (ja saada siitä parin muun 10-vuotiaan kanssa varoituksen) ja kiljua jokaisessa Särkänniemen laitteessa.

 

Postaus on hyvä lopettaa maailman suurimpaan kliseeseen: ikä on pitkälti vain numero. Asia on pitkälti juurikin näin. Se, antaako iän tuomien ennakkoluulojen ja odotusten (omien tai ulkopuolisten) rajoittaa tai ahdistaa omaa elämää, onkin sitten asia erikseen.

2 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Lapsia? Ei kiitos!

to 11.7.2019

Tämä vastaus kuului omasta (ja nykyään monen muunkin) suusta, kun… Lue koko kirjoitus

Leireilyä ja…

ti 19.3.2019

Pitäisiköhän tässä vaiheessa elämää olla yksilönä jo sen… Lue koko kirjoitus

Vihdoinkin ammattiurheilija

to 14.2.2019

Postaus tehty yhteistyössä Stadiumin kanssa. Voi kuulkaas! Hyvinkin… Lue koko kirjoitus

Juhannus hermolomalla

Arki | sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Jälleen kerran otsikko kertoo kaiken. Juhannus meni allekirjoittaneen osalla enemmän tai vähemmän (hermo)lomana. Kesä 2019 ei nyt noin niinkuin aivan prikulleen suunnitelmien mukaan lähtenyt. Tässä vaiheessa piti alla olla jo useampi startti takana ja plakkarissa mielellään ainakin yksi ennätys. Sen sijaan tässä elämän lotossa omalle kohdalle on osunut yksi huonosti mennyt startti, somekohu, yksi flunssa, flunnssan kaupan päällisiksi tullut noro-virus ja Portugalissa kipeytynyt toisen jalan isovarpaan jänne, mikä kahden viikon juoksukiellonkin jälkeen edelleen oireilee. Täytyy sanoa, että juhannusta kohti mentäessä olin kohtalaisen varma, että teema pysyy onnistumisen puolella ja meikäläisen juhannus huipentuu hukkumiseen.

Onnekseni teema ei pysynyt samana, vaan juhannus sujui mainiosti.

Alkuperäisessä juhannus-suunnitelmassa oli Kuortaneen kisat. Koska noro-virus vielä pakaroiden lihasmuistissa kipristeli, niin kisat jätettiin suosiolla väliin. Itseasiassa treenien puolesta hommat jatkuivat vasta tänään sunnuntaina, kun vihdon pääsin tekemään minuuttivetoja. Juhannuksena keskittyminen on ollut kropan palautumisessa ja tankkauksessa sekä muutenkin oma tavoite oli enemmänkin henkiseen hyvinvointiin keskittyminen. Tavoite, mikä onnistui kohtalaisen hyvin.

Upea sää, mahtava seura, vesisota, uinti, saunominen, kalastus, olympialaiset, hyvä ruoka ja pitkä pyöräretki veivät sopivasti ajatuksia pois persiilleen alkaneesta kaudesta. Erityisen tärkeä lisä hermoloman onnistumisessa oli se, että puhelin pysyi suurimman osan ajasta yläkerran lattialla, eikä siellä tavanomaisessa kädessä.

Ote mahtavasta seurasta ^^
Villakoira Ruusu paistattelemassa juhannusta
Laiturilla paistattelua
Kalastuksen omana saldona kaksi haukea ja yksi säynävä.

Vaikka urheilua sanan omassa merkityksessä ei tullut, niin liikuntaa senkin edestä. Lauantaina vedettiin sellainen reilu 20km pyörällä, mikä hujahti aika iloisesti, koska takamuksen alla hurisi sähköpyörä. Tosin tällä retropelillä myös tuli jonkin verran poljettua.

Suomen kesä <3
Nippelitietoutta: vuohet haisevat aivan samalle kuin vuohenjuusto. Ja se haju on muuten aika vahva.
Ja ai että sitä ruokaa.
22:05

Vähän haikeana täältä mökiltä nokka kohdistuu tänään Tampereelle. Meikäläisessä asuu hyvinkin vahva maalainen ja mökkeily on kyllä todella lähellä sydäntä. Jos saisin itse päättää, niin jäisin asumaan tänne koko kesäksi. Tosin ihana juttu on, että huomenna on ensimmäinen kunnon treeni piiiitkään aikaan ja toivon mukaan ensi viikolla kisaradat alkavat taas kutsua.

Juhannuksen hermoloma oli kyllä erittäin onnistunut. Ja ennen kaikkea iso syy sille oli mahtava seura <3.

Ei kommentteja

Saatat pitää myös näistä

Uusi koti ja ekologinen…

su 2.6.2019

Nyt on muutto uuteen kotiin hoidettuna ja mikä parasta: muutto… Lue koko kirjoitus

Perhosia vatsanpohassa

ke 1.5.2019

Ah ihastuminen. Tuo tunne, mikä maalaa kaiken niin vaaleanpunaiseksi… Lue koko kirjoitus

Kaiken a ja o on ajoitus

ti 12.3.2019

Ja se on muuten pyhä tosi. Uskallan jopa väittää, että jos jokin… Lue koko kirjoitus

Kaikkien aikojen luetuimmat

Harmaata

ma 6.1.2014

Harmaata, se on melko kuvaava sana tälle hetkelle ja viimeiselle 1,5… Lue koko kirjoitus

Väärän näköinen…

ti 16.12.2014

Minä painan 70,3kg. Se on lähes kymmenen kiloa enemmän, mitä… Lue koko kirjoitus

I’m sexy and I know it

to 26.6.2014

Moni on varmaan jo nähnyt Iltalehden tekemän uutisoinnin eilisistä… Lue koko kirjoitus