Noora Toivo

Ruudun takaa morottaa mustamakkaran luvatussa maassa asustava, radalla ympyrässä juoksemiseen intohimoisesti suhtautuva aituri. Tartanilla kirmaamista on takana 17 vuotta ja on siinä SM-mitali jos toinenkin voitettu. Blogissa pääsee seuraamaan meikän elämää kilparadoilla ja niiden ulkopuolella. Luvassa värikästä tekstiä urheilijan elämästä iloineen ja angsteineen, mielipiteitä, vinkkejä ja pohdintoja milloin mistäkin.

Se oli siinä

Yleinen | lauantai 8. elokuuta 2020

Näissä kuvissa välittyy aika hyvin fiilikset tiistailta. Kuten näkyy, niin tunteet oli pinnassa.

Kuvat IG @fiiliksiajahetkia

Urheilu ei koskaan antanut sitä, mitä tavoittelin ja samalla se antoi paljon enemmän, mitä edes ajattelin olevan mahdollista. Yleisurheilusta isoin käteen jäänyt asia on uusi perhe: isäpuoli/valmentaja, siskopuoli ja velipuoli. Isäpuoli löytyi kentältä, kun kaksoseni Nelli kysyi radalla treeniä tyttärelleen vetävältä mieheltä, voisiko hän alkaa valmentaa tätä. Ja siitä se sitten lähti. Ne suuret olympiaunelmat jäivät juurikin niiksi: unelmiksi. Tämä unelma kuitenkin siivitti moniin saavutuksiin. Kalevan kisoissa mitaleille, 23-vuotiaiden EM-kisoihin, Suomi-Ruotsi maaotteluun ja junnuna tehtyihin viestin Suomen ennätyksiin. Urheilu on vienyt ympäri maailmaa, jopa Los Angelesiin asti. Se avasi ovet täydelle stipendille Mississippin yliopistoon opiskelemaan, mikä tosin jätettiin käyttämättä. Urheilun parista on löytynyt monia loppuelämän kestäviä ystävyyssuhteita. Loputtomalta tuntuvaa leirielämää ja hotellikuolemaa (ja kuolemaa radalla) mahtavassa seurassa, joka kuvassakin näkyy. Urheilu on tarjonnut sellaisia kokemuksia, kohtaamisia ja uskomattomia tunteita, mitä ei mistään muualta saa. Unohtamatta sitä kaikkea oppia, mitä voi loppuelämän hyödyntää. Aikuisurheiluvuodet, jotka olivat pitkälti ne vaikeimmat ja kirjaimellisesti eniten kipujen täyttämät, avasivat ovia, joita en olisi koskaan saanut ilman urheilua auki. Se aika inspiroi myös blogin aloittamiseen. No se homma sujuikin odotettua paremmin ja miljoona lukijaa meni rikki alle kahdessa vuodessa. Mahtui matkalle kohukin tai kaksi. Kelataan muutama vuosi eteenpäin ja somesta olikin tullut myös työtä. Se työ ja oppi on viimeisen vuoden aikana kehittynyt urheilumanageroinnniksi ja syksyllä YLE Urheilun sometoimittajan pestiksi. Uskomattomia duuneja, joita en olisi saanut ilman urheilua. Onpa tuossa maanantaina aukeammassa taas yksi ovi, jota en edes osannut kuvitella olevan. Ja sekin urheilun ansiosta. Urheilu on maailman ihanin ja kamalin asia. Ja nyt se on omalta osaltani ainakin kilpailun muodossa loppu. Nää oli upeat 20 vuotta ❤️

Kiitos ❤️ Kiitos valmentajalle ja isäpuolelle Robin Millardille kaikista yhteisistä vuosista, tuhansista tunneista radalla treenaamassa, autossa analysoimassa ja kannustamassa. Kiitos äidille niistä samoista tunneista siinä samassa autossa mukana olemisesta ja kentän laidalla kannustamisesta kisoissa. Kiitos poikaystävälle kaikesta tuesta, mitä olet antanut. Kiitos siskoille tuesta, tsempistä ja kiriavusta. Kiitos kaikille niille ystäville keitä radalta on tullut mukaan ja kaikille niille ystäville, ketkä radan ulkopuolella ovat kannustaneet ja tukeneet. Kiitos kaikille matkan aikana auttaneille, valmentajille, Jaskalle, Toijalan Vauhdille, fyssareille, terapeutille Anulle ja hierojille. Kiitos yhteistyökumppaneille, ketkä ovat matkassa mukana olleet. Ja kiitos kaikille teille ruudun takana kannustaneille ja tsempanneille. Niin paljon tunteita, joita on aika vaikea vielä pistää sanoiksi. Kiitos viimeisestä startista, teitte allekirjoittaneen viimeisestä kisasta ikimuistoisen ❤️

Ei kommentteja

Saatat pitää myös näistä

Korkattu

ke 4.7.2012

2011-05-19 25.1.2012 Korkattu!! Nyt pitkän hiljaiselon jälkeen… Lue koko kirjoitus

Ironiaa

ke 4.7.2012

Noniin!! Nyt sitten päivitystä tänne uusillekin sivuille.… Lue koko kirjoitus

Pohdiskelua ja odotusta.

ke 4.7.2012

2010-08-01 Piiiiiiiiiitkän hiljaiselon jälkeen tännekin nyt hieman… Lue koko kirjoitus

Nauti vielä, kun se kestää

Arki | sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

”Noora nauti.” Tämä on kommentti, mitä kuulin ylivoimaisesti eniten valmentajani suusta tämän hallikauden aikana. Nauti. Ymmärsin eriomaisesti, mitä tällä kehoituksella tarkoitettiin, mutta juuri ennen kisoja tuon kehotuksen toteuttaminen osoittautui välilä vaikeaksi tehtäväksi. Omalla kohdallani lausetta seurasi vähintäänkin 50% ajasta väkinäinen hymy ja hivenen paniikissa oleva katse, koska eniten kehotusta kuuli ennen 300m aitojen ja 400m kisoja. He, ketkä kyseistä matkaa ovat juosseet tietävät, että ”nauttiminen” on sana, mikä harvemmin edeltävien lajien juoksijoilta putoaa suusta. Ainakaan juuri ennen, saati jälkeen startin.

 

Tässä esimerkki, kuinka nautinnollisesti laitetaan piikkareita väkisin jalkaan.

 

Mutta mistä tämä jatkuva hedonistisuuteen keskittymisen kehotus kumpusi? Hyvin yksinkertaisesta asiasta. Tämä saattoi olla elämäni viimeinen hallikausi. Hurjaa. Ja kyllä siitä noin niinkuin lähtökohtaisesti kannattaisi nauttia koko sydämellään. Mitä nyt jatkuvan vessassa juoksemisen, jännityksen, ilon, hapotuksen innostuksen ja kuoleman pelon tunteiden välillä kerkeää nauttimaan.

 

Toissa viikonloppuna kisattiin SM-kisat Tampereella. Ja täytyy sanoa, että omalla kohdalla ne olivat hyvin erikoisen kilpailut. Kisojen aamuna, verkoissa ja viimeisiä vetoja ennen starttia tehdessä olin hyvin tietoinen, että viimeisiä saatetaan viedä. Jälleen kerran veryttelyä tehdessäni valmentaja kehotti nauttimaan kisoista. Nautinko? Kyllä tavallaan. Mitä sitä nyt jälleen kerran kävin kaikki tunteet paniikista, onnellisuuteen ja ”tänään tapan kaikki” fiiliksen skaalalta läpi. Kyllä sitä varmasti nauttimiseksi voi kutsua. Sitä valtavaa tunneskaalaa, jonka urheilu tarjoaa.

 

Mutta tiedättekö, missä nauttiminen ja tieto urheilun vääjäämättömästä loppumisesta näkyi eniten? Kilpailun jälkeen. Kisat menivät ihan jees ja samalla vähän pieleen. Kakkoslaji eli 400m sujui yllättävän hyvin ja sieltä tuli 5. sija. Aidat eivät sitten ihan kuin Strömsössä sujuneet. Välit eivät menneet ihan suunnittellusti ja viimeisen aidan iso moka toi melko paljon kymmenyksiä tulokseen. Vaikka kauden paras tuli, niin ei se läheskään toivotusti sujunut. Kaikesta huolimatta päälimmäiset tunteet juoksun jälkeen olivat onnellisuus ja ilo.

 

Olin päässyt kisaamaan hallissa monen vuoden tauon jälkeen. Paikalla oli perhettä, poikaystävä ja ystäviä kannustamassa. Pääsin kaksi kovaa matkaa omasta mielestäni kohtuullisen hyvällä jaksamisella läpi, vaikka paria päivää ennen kisoja nousi kuume, mikä toi aivan omanlaisensa mausteen kisaviikonloppuun. Kirsikkana kakussa, vaikka nyt tuossa alkuviikosta käytiin piikittämässä kortisonia akillekseen, niin pääsen melko terveenä ja hyvistä lähtökohdista aloittamaan valmistautumisen kesään. Toivo & Millard -tiimi oli silmin nähden innostunut tulevasta!

Syksyllä oli aika suuria motivaatio-ongelmia, mutta nyt tilanne on muuttunut. Tieto siitä, että jokin asia tulee olemaan melko pian lopullisesti ohi antaa avaimet muuttaa suhtautumistaan tekemiseen. Se on melkoisen suuri etuoikeus, että pääsee elämään elämää, jossa urheilu on keskiössä. Joten kyllä näistä niin sanotuista viimeisistä metreistä kannattaa ottaa kaikki irti.

 

Meillä perheessä on urheilu ollut aika isossa roolissa. Tosin eipä se kummaa ole ollut, kun lapsista kolme viidestä on yleisurheilijoita. Ja edelleen sydäntä lämmittää, kun valmentaja on isäpuoli, kuka edelleen jaksaa tulla hallille juoksuttamaan meikäläistä. Äiti tulee edelleen kaikkiin kisoihin katsomaan ja kannustamaan. Jopa kaksi neljästä sisaruksesta tulee parhaansa mukaan aina treeneihin ja leireille mukaan. Vaikka ovat jo vuosia sitten lopettaneet uransa. Ymmärrys siitä, että tämä kaikki tulee loppumaan on melko kovaa kolahtanut päähän. Ja tämä ymmärrys on tehnyt sekä surulliseksi, että onnelliseksi. Urheilijaystävät toivon mukaan jäävät elämään kirmasi allekirjoittanut radalla tai jossain muualla, mutta on se melko uniikkia, kun menee kuukaudeksi kaverin kanssa painamaan töitä samojen tavoitteiden eteen. Noin tiiviistä yhteisen mission ja tavoitteen saavuttelusta harvemmin pääsee kenenkään kanssa nauttimaan.

Huomenna pääsee taas normaalimpaan tekemisen meininkiin, kun saan alkaa juosta piikityksen jälkeen. Ei tää paikallaan oleminen ole ihan meikäläisen juttu.

 

Tämän nostalgisen ja osittain jopa haikean tarinani lopuksi voin kuitenkin käsi sydämellä sanoa: se 100% ajasta nauttiminen ei varmasti tule onnistumaan. Vaikka kuinka tietäisin urheilun rajallisuuden.  Mutta on siihen nauttimiseen pyrkiminen aika paljon helpompaa kun sisäistää (ja aika ajoin itselleen muistuttaa), että kaikki loppuu aikanaan.

Yksi kommentti

Saatat pitää myös näistä

Vauvakuume on saapunut…

su 12.1.2020

Huh huh vauvakuume…. se on todellinen. Jos joku olisi muutama… Lue koko kirjoitus

Hallikausi starttaa kahden…

ti 7.1.2020

Itseasiassa hallikausi starttaa alle kahden viikon päästä! Hurjaa.… Lue koko kirjoitus

Viimeisiä viedään, kausi…

ma 16.12.2019

Ilmoitusluontoista asiaa aika moneltakin kannalta. Aloitetaan siitä… Lue koko kirjoitus

Vauvakuume on saapunut arkeen

Arki | sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Huh huh vauvakuume…. se on todellinen. Jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut, että toisten ihmisten vauvat saavat sydämen pakahtumaan ja söpöt pienet sukat suurinpiirtein huutoitkemään siltä istumalta, niin olisin poistunut keskustelusta. Ajatus vauvakuumeesta omalla kohdalla oli suurin piirtein yhtä todellinen kuin alienin saapuminen Tampereelle syömään mustamakkaraa ja laulamaan Popedaa. Mutta kuten aikaisemmassa postauksessa ”Lapsia? Ei kiitos!” kirjoittelinkin, niin on se vaan niin, että tämä juna on alkanut houkuttamaan. Häiritsevän isosti.

vauvakuume

Haaveilu on saattanut kotona joskus eskaloitua….

 

Se on mieletöntä, kuinka paljon asiat ja ajatukset voivat lyhyessä ajassa muuttua. Toki onhan tuo lisääntyminen pari vuotta jo takaraivossa kummitellut, mutta aika ennen tätä oli yhtä ihmetystä siitä, että kuka hullu noihin hommiin ryhtyy. Nykyään tämä ”vähän takaraivossa kummitellut” ajatus lapsista on mennyt tasolle, missä seuraava vaihe on vankila.

 

Tässä ote oikeasta elämästä: Pirkkahallilla oli pari viikoa sitten erään urheilijakollegan vauva makoilemassa korkeuspatjalla ja siinä sitten huomasin pohtivani, että kuinkahan monta vuotta linnaa tulisi, jos kidnappaisin nyytin. Oli meinaan sen verran suloinen kaveri kyseessä, kun hän patjalla jokelteli ja potki sukkia pois, että ihan rehdisti aloin mittailemaan matkaa patjalta ovelle ja sieltä kotiin. Sain kuitenkin hillittyä tämän halun ja kiltisti jatkoin loppuverkkaa. Toki joka kierroksella pysähdyin silittämään tuota nyyttiä ja kerran vain katselemaan sen menoa vierestä, mutta se nyt on huomattavasti lähempänä sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä kuin kidnappaus. Joten lasken tämän voitoksi.

 

Onni on, että tämä vauvakuume on iskenyt vasta tässä vaiheessa uraa. Jos tätä olisi jatkunut vaikkapa 25-vuotiaasta niin kyllä siinä melkoinen selkäranka saisi olla, kun sitä kaipuuta vastaan taistelisi. Voisin kuvitella, kun ensimmäinen huono vuosi urheilussa iskee, niin aika vauhdilla kondomeihin olisi niitä reikiä ilmestynyt. Tai noh… mistäs sen tietää. Tiedän vain, että tällä hetkellä eletään sellaista aikaa, että aina ruokapömppiksen iskiessä huomaan haikeasti silitteleväni vatsaani. Kun tajuan tämän tapahtuvan pohdin, että mitäs uutta hulluutta tämä nyt sitten on ja olen onnellinen, että kukaan ei ole katselemassa tätä vähintäänkin erikoista rituaaliani. Rituaalia, mikä toistuu kahdesta kahteenkymmeneen kertaan viikossa, josta nyt ajattelin tänne bloginkin puolelle kertoa.

vauvakuume

Että sellaista menoa täällä!

 

Täytyneekin laittaa huomiselle muistutus, että varaan kahvitteluhetken jollekin lapselliselle kaverilleni. Mieluiten sellaiseen aikaan, kun siellä on kunnon kiukkupotkuraivarit ja ripulit menossa. Siis lapsilla. Ei sillä kaverillani. Josko se saisi edes hitusen hillittyä näitä uusia erikoisia haluja.

 

Tässä huomaa myös urheilun menneen perspektiiviin. Tai en tiedä johtuuko se juurikin vauvakuumeesta ja sen kautta tulleista tulevaisuuden haaveista vai kokonaisuudesta, mitä elämässä nyt viimeaikoina on tapahtunut, mutta ajatukset ovat muuttuneet. Tuntuu jopa vähän hullulta, kuinka isosti urheilu ja treenit ovat elämään ja fiilikseen joskus vaikuttaneet. Älkää käsittäkö väärin. Edelleen kuuluu perkelettä ja sitä toista rumempaa sanaa jos treeneissä ei kulje. Kyllä se edelleen v****aa todella paljon jos hommat eivät suju ja tulosta tule. Mutta enää se ei ole sellainen maailman lopun asia. Nyt jopa osaan kotona ajatella että ”Noh, se on mitä on” kun tulee heikompia suorituksia. Enää ei mene pilalle kokonaisia päiviä, jos yhdet treenit menevät persiilleen. Eikä ajatus urankaan lopettamisesta tunnu enää asialta, mistä seuraa varma masennus, alkoholismi ja vuosien terapia ja itsetutkiskelu siitä, kuinka sitä enää saa minuudelleen arvoa ja elämälleen merkitystä ilman urheilua. Ja tämä uusi perspektiivi tuntuu ainakin noin niinkuin tältä istumalta melkoisesti helpommalta henkisesti.

 

Pyrin nyt kuitenkin parhaani tekemään, jotta tämä kuume laskisi tai ainakin pysyisi hallussa. Ei tässä nyt vielä hetkeen sitä lisääntymistä saa aloittaa. Von Papuselle (poikaystävälle) on annettu ohjeistus piilottaa kaikki Sultanit ja Näkit pitkin poikin kämppää ja muutenkin pysymään järjen äänenä hetkinä, kun meikäläinen nyyhkyttää söpöjen vauvojen perään ja maalailee kuvaa omasta tulevaisuuden hanipöö mussukasta. Onnekseni ainakin toistaiseksi hallilla oleskelevien irtovauvojen silittely ja tuo uuden tulevaisuuden haaveilu tuntuu riittävän, joten eiköhän näillä nyt ainakin kesään asti pärjätä. Ellei tule jotain äärettömän söpöä ja ihanaa vauvamainosta televisiossa, jolloin meikäläisen selkäranka rapisee nopeammin kuin atopiasta kärsivän iho pakkasilla.

Hullu juttu tämä vauvakuume.

6 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Nauti vielä, kun se…

su 1.3.2020

”Noora nauti.” Tämä on kommentti, mitä kuulin… Lue koko kirjoitus

Hallikausi starttaa kahden…

ti 7.1.2020

Itseasiassa hallikausi starttaa alle kahden viikon päästä! Hurjaa.… Lue koko kirjoitus

Viimeisiä viedään, kausi…

ma 16.12.2019

Ilmoitusluontoista asiaa aika moneltakin kannalta. Aloitetaan siitä… Lue koko kirjoitus

Kaikkien aikojen luetuimmat

Harmaata

ma 6.1.2014

Harmaata, se on melko kuvaava sana tälle hetkelle ja viimeiselle 1,5… Lue koko kirjoitus

Väärän näköinen…

ti 16.12.2014

Minä painan 70,3kg. Se on lähes kymmenen kiloa enemmän, mitä… Lue koko kirjoitus

I’m sexy and I know it

to 26.6.2014

Moni on varmaan jo nähnyt Iltalehden tekemän uutisoinnin eilisistä… Lue koko kirjoitus