Noora Toivo

Ruudun takaa morottaa mustamakkaran luvatussa maassa asustava, radalla ympyrässä juoksemiseen intohimoisesti suhtautuva aituri. Tartanilla kirmaamista on takana 17 vuotta ja on siinä SM-mitali jos toinenkin voitettu. Blogissa pääsee seuraamaan meikän elämää kilparadoilla ja niiden ulkopuolella. Luvassa värikästä tekstiä urheilijan elämästä iloineen ja angsteineen, mielipiteitä, vinkkejä ja pohdintoja milloin mistäkin.

Kaksi viikkoa ilman sosiaalista mediaa

Kolumni | sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Tämä sunnuntaiaamu yhteistyössä Slurp tilauskahvin kera, tuntuu sopivalta hetkeltä muistella tuota reilun kuukauden takaista yhden naisen sosiaalista koettani. Tai siis vetää tänne blogin puolelle järkevään muotoon, muistiinpanot ja huomiot tuosta ihmiskokeestani eli kahdesta viikosta ilman sosiaalista mediaa.

Postaus on toteutettu yhteistyössä kahvifanin unelman, Slurp kahvitilauspalvelun kanssa. Slurp tarjoaa asiakkailleen Suomalaisista pienpaahtimoista käsityönä vastapaahdetut kahvit suoraan kotiovelle kuukausitilauksena (helpotushengähdys nyt kun postilakko on ohi). Tässä on menossa Slurpin luomukahvitilaus. Muita kahvielämyksiä on mm kofeiiniton-tilaus sekä original. Koodilla nooratoivo saa 5€ alennuksen ekasta kahvitilauksesta (uloslukien Slurp rare tilauksista). Jos on joululahjat hankkimatta ja ajatuksena on vältellä turhan tavaran ostamista ja suurimmaksi osaksi ostaa palveluita ja elämyksiä kuten meikäläisellä, niin tässä olisi varteenotettava vaihtoehto, mihin voi tutustua lisää täältä!

 

Mutta takaisin otsikon asiaan. Miksi siis tälläinen lakko/loma? No mukava kun kysyit! Päätin kesän lopulla, että nyt riittää sosiaalinen media. Halua loman siitä. Työni takia en voinut ihan noin vain sanoa ”Toivo out” joten jouduin hetken odottamaan tätä loman toteutusta. Lopulta sen aika kuitenkin tuli syys-lokakuun vaihteessa.

 

Tuntuu loogiselta kertoa hivenen syistä tämän tempauksen takana, vaikka haluan keskittyä enemmän tuohon kokemukseen ilman sitä somea. Sen verran kuitenkin syistä päätöksen takana: niitä oli monia. Päälimmäisenä minua oli alkanut ällöttää, kuinka suurta roolia puhelin ja sosiaalinen media elämässä pelasi. Aika ajoin somen käyttö tuntui olevan enemmänkin addiktion puolella. Huomioiden kuinka vähän se päätön selailu antoi mitään hyvää elämääni. En ollut koukussa sillain kivalla ”Jäin mahtavaan Netflix-sarjaan koukkuun” -tavalla, vaan sillain ”PAKKO saada jatkuva heroiiniannos” -tavalla. Asialle oli tehtävä jotain. Kaikki tuo aika olisi voitu käyttää oikeasti järkeviin asioihin, ihmiskohtaamisiin missä olet todella läsnä ilman puhelimen häiriötä, hetkessä elämiseen, eikä hetkien taltioimiseen. Tämä aika ja energia voitaisiin käyttää sellaiseen tekemiseen, mikä vie minua aidosti ihmisenä eteenpäin.

Halusin muutoksen.

 

Tällä somelomalla kieltolistalle menivät kaikki sosiaaliset mediat paitsi Whatssapp. Tosin sitäkin käytin rajallisesti ja ilmoitukset olivat poissa. Lisäksi pyrin käyttämään puhelinta mahdollisimman vähän. Ja alkuun tämä oli vaikeaa. Siis todella vaikeaa.

 

On hyvin hyvin surullista myöntää, mutta vieroitusoireita tuli jonkin verran. Puhelimen ja nimenomaan somen käyttö oli jo niin suuressa roolissa arjen rutiineissa. Yleensä aamuni alkoivat somen selailulla tai päivityksillä. Kotona puhelin oli kädessä, kun katsoin televisiota, söin tai join kahvia. Pienikin tylsyyden hetki, niin Instagram oli jo auki. Yhtäkkiä tätä mahdollisuutta ei ollutkaan. Ja se sai ahdistusta päälle. Mitä sitä nyt pitäisi tehdä, kun juo kahvia tai syö yksin kotona? Pitäisikö muka vessassa istuessa keskittyä vain siihen itse asiaan, eikä selailla kaiken maailman turhanpäiväisyyksiä? Kyllä piti. Voin muuten sanoa, että vessakäynnit lyhenivät huomattavasti nyt, kun siellä ei puhelin kädessä vietetty sellaisia määriä, että sitä voisi luulla ponnistelevansa peräsuolta sinne posliinin pohjalle sen toisen tavaran sijaan.

 

Ensimmäisinä päivinä impulsseja ottaa puhelin käteen tuli varmaan puolisata. Välillä halu mennä selailemaan, mitä niissä omissa kanavissa tapahtui, oli niin suuri, että melkein sorruin. En kuitenkaan sortunut. Tosin käsi ylös saatesanoilla ”Olen Noora ja olen vähän someaddikti” -merkiksi; ensimmäisinä päivinä ihan hiiren verran saatoin olan yli kurkkia, jos joku kaveri sattui seurassani somen avaamaan. Onnekseni aika pian nämä kaikki helpottuivat ja muutoksia alkoi näkyä.

 

Mistä päästään pariinkin Ahaa-elämykseen, mitä tämä somelomani sai aikaan. Ensinnäkin tylsyyden sietokykyni on heikentynyt massiivisesti. En muutenkaan ole hiljaisuuden ja tylsyyden fanittaja, mutta on se silti surullista, kuinka heikko sietokykyni tänäpäivänä on. Tämä konkretisoitui lomalla. Olin siis tämän someloman aikana myös ihan oikealla lomalla, missä tein tämän havainnon. Olimme ajamassa poikakaverini kanssa ja hän alkoin puhelimestaan katsoa, mihin tulisi mennä. Sillä sekunnilla, kun auto ei liikkunut ja puheseura katosi, niin iski tarve saada ärsykkeitä. Edes jotain ärsykkeitä. Ja sitähän se sosiaalinen media on. Ärsyke. Vieläpä maailman helpoiten saatava oleva erittäin addiktoiva ärsyke. Muutenkin tilanteet, missä en liikkunut, kukaan ei puhunut ja yleisesti ei juurikaan mitään tapahtunut, saivat oloni levottomaksi. Pelkkä olemisen ihanuus oli vuosien varrella muuttunut pelkäksi olemisen kidutukseksi.

 

Mistä hypätään seuraavaan Ahaa-elämykseni vaiheeseen. Sosiaalinen media on täydellinen tapa turruttaa itsensä siltä, mitä oikeasti tuntee, kokee ja ajattelee. Pahimpien vieroitusoireiden kadottua sitä alkoi ihan erilailla kuuntelemaan ja huomioimaan omaa oloaan, ajatteluaan ja fiiliksiä. Nyt kun jatkuva tieto- ja ärsyketulva oli hiljennetty sitä joutuikin aivan uudella tavalla olemaan itsensä ja tunteidensa kanssa läsnä. Ulkomailla olessa se oli helppoa, mutta kotona yksin sohvalla itsuessa, se oli huomattavasti vaikeampaa. Kaikki keinotekoinen ”mölinä” oli poistunut. Ja nyt näin jälkeenpäin se auttoi aika paljonkin pohtimaan asioita ja tekemään myös erilaisia päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Sitä alkoi kuulostella itseään paljon paremmin, kuin aikaisemmin. Miten elämässä tällä hetkellä menee? Miltä minusta oikeasti tuntuu? Mitkä asiat tuovat aidosti sisältöä ja iloa elämääni? Mitä minä todella elämältäni haluan ja mitä arvostan? Tälläisiä asioita on aika paljon helpompi pohtia hiljaisuudessa, ilman jatkuvia ärsykkeitä ja viestejä ulkopuolelta.

 

Tämä sosiaalisen median turruttava vaikutus ei rajoittunut vain itseni kuunteluun, vaan myös hetkiin. Sitä alkoi oikeasti keskittyä siihen miltä se aamukahvi maistui. Millaista se ravintolan ruoka oli. Kuinka kaunis auringonlasku meren rannalla todella oli. Ja miltä se oikeasti tuntui, kun istui sen toisen ihmisen kanssa ja keskittyi vain ja ainoastaan häneen, tunteisiin mitä hän herättää ja oloon, mikä itsellä niissä hetkissä oli. Ja se oli aika mahtavaa, arvokasta ja asia, mitä en todellakaa halua menettää.

Ja ai että se ajan vapautuminen! Toki, koska sosiaalinen media oli myös työ, niin ajan vapautuminen oli aika suurta. Mutta silti! Aikaisemmin ei mukamas koskaan ehtinyt lukea. Tuon someloman aikana oli jännästi aikaa ahmia muun muassa kolme kirjaa. Unohtamatta, että hyvä ruoka ja aamun herkkukahvi maistui aika paljon paremmalta, kun siihen syömiseen ja juomiseen keskittyi. Toki kyllä tää tän kuukauden Slurp luomutilaus (Mokkamestareiden Etiopiasta tuleva kahvi, jonka viljelijän arvomaailmaan kuuluu mm luonnonsuojelu) maistuu lakonkin jälkeen aika hyvältä.

 

Tuo liiallinen puhelimen ja somen käyttö oli luonut pienen jatkuvan stressitilan, mitä en edes tajunnut olevan. Itseasiassa se stressitila on niin hento, että huomasin sen vasta, kun olin pitänyt tämän sosiaalisen median lomani ja palannut somen ääreen. Se pieni jatkuva ärsykkeistä johtuva ja ärskykkeitä odottava stressitila alkoi palailla. Ja uskallan väittää, että tämä pieni jatkuva ”pörinästressi” on lähes jokaisella, joka käyttää sosiaalista mediaa enemmän tai vähemmän paljon. Se, kun tarkistat puhelinta, katsot kommentteja, tykkäyksiä, luet kommentteja, jaat, seuraat, provosoidut ja odotat, että jotain tapahtuu on stressaavaa. Mutta samalla olet niin tottunut siihen, että sitä ei edes huomaa, ennenkuin olet saanut sen poistettua. Ja näin itsellä kävi. Oikea ja todellinen rentoutuminen tuli paljon helpommaksi. Eikä siihen tarvittu enää tunnin hengittelyharjoituksia pehmustetussa huoneessa, missä tuoksui suitsukkeet ja soi pimpelipompeli musiikki. Se rentoutuminen tapahtui ihan tavallisissa arjen hetkissä.

 

Tämä someloma oli ehdottoman tarpeen ja avasi paljon silmiä, kuinka hyvästä rengistä olikin tullut erittäin huono isäntä. Haluan arjen, mikä on tasapainoinen ja missä mikään asia ei dominoi tekemistä. Eikä ainakaan sellainen asia, mikä on pieni elektroninen laite, mikä vie tuntitolkulla aikaani ja energiaa. Haluan lukea kirjoja. Syödessä  oikeasti nauttia siitä ruuasta. Juoda kahvia rauhassa, keskittyen siihen juomiseen ja hetkeen. Haluan ystävien ja perheen seurassa aidosti olla sataprosenttisesti läsnä. Haluan kauniin auringonlaskun sijaan nauttia siitä hetkestä, enkä keskittyä sen taltioimiseen. Ja ennen kaikkea, en tahdo, että se mitä bittiavaruudessa eli sosiaalisessa mediassa minulle tapahtuu tai ei taphdu, mitä kommentoidaan tai ei kommentoida, tykätään tai ei tykätä, vaikuttaa omaan mielialaani millään tavalla.

 

Ilman sosiaalista mediaa (tai ainakin sen käyttöä vähentäen) nuo kaikki asiat ovat paljon helpommin saavutetavissa. Ainakin itselläni olivat. Suosittelenkin harkitsemaan someloman pitämistä, jos sellaista ei ole jo kokeillut. Vaikutukset tuskin ovat negatiivisia.

 

3 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Saako ekohippi lentää?

to 3.10.2019

Ilmastoahdistus. Se on saapunut omaan arkeen ja on erittäin… Lue koko kirjoitus

Urheilija vaikuta

to 29.8.2019

Postaus yhteistyössä Stadiumin kanssa. Nyt on vaihteeksi yksi… Lue koko kirjoitus

Voisitko jo lopettaa…

su 28.7.2019

Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitus

Kuinka löytää unelmien poikamies?

Arki | keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Kuinka löytää unelmien poikamies? Enkä puhu näistä televisiosta tutuista unelmien poikamiehistä, mitä sitten voit kymmenen muun naisen kanssa kissatappeluiden kera jahdata muiden viihteeksi. Tarkoitan sitä oman arjen ja elämän hanipöö mussukaa. Tyyppiä, kenen kainaloon voi iltaisin hymyssä suin sydän lämpöä ja rakkautta säteillen mennä kuorsaamaan kuola suupielestä valuen ja samalla pohtien, milloin olisi sopiva kohta alkaa piereskelemään toisen läsnäollessa. Sellaista unelmien poikamiestä.

Sidosteen sukissa se toisen vieressä piereskelykään ei tunnu enää niin pelottavalta. Tosin tämän kaverin kanssa se ei koskaan ole jännää ollut, koska nämä toiset jalat kuuluvat Ellalle. Kuva sopi sen verran hyvin tekstiin, niin päätin lisätä.

 

Jostain syystä tänä aamuna oman elämäni Carrie Bradshaw nosti päätään ja päätin kirjoitella tästä aiheesta. Unohtamatta, että meriitithän allekirjoittaneella ovat erittäin kovat. Onhan tässä JO 9 kuukautta takana tuon oman hanipöö söpöliini unelmien (entisen poikamiehen) tulevan mahdollisen baby daddyn ja aviomiehen kanssa taivallusta takana. Siis ellei omat tuntosarvet ole aivan persiilleen menneet. Voihan tuosta jääkaapin jakajasta kuoriutua vuoden kohdalla aivan täysi mulkero tai vaikkapa sarjamurhaaja. Toki olen noin 95% varma, että tätä ei tapahdu. Mutta jos epäonni iskee ja näin käy, niin älkää huoliko! Tulen tänne kyllä kertomaan, että tämän postauksen vinkit ja vihjeet ovat yhtä luotettavia kuin Wincapitan myyjän lupaukset. Ellei meikäläinen ole jo siinä vaiheessa kymmenessä eri pussissa pitkin poikin Tamperetta ripoteltuna. Silloin, kun otsikoissa lukee ”Tamperelainen aituri löydetty raa’asti murhattuna ja biopusseihin paloiteltuna pitkin Rantaperkiötä” niin sama homma. Älkää missään tapauksessa kuunelko mitään tämän postauksen ohjeita.

 

Mutta mennään posin kautta ja oletataan, että näin ei käy. Joten asiaan!

 

Ah unelmien poikamies. Tuo harvinaistakin harvinaisempi löytö, mitä omalla kohdalla tuli noin 2.5 vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsittyä. Aktiivisuus vaihteli alun sinkkuajan pesismailalla kosijoita pois ajaen meinigistä aivan sinne toiseen ääripäähän, missä parin vuoden jälkeen itkettiin itsensä uneen Tinderiä selaillen ja miettien, kuinka kuolen yksin. Tai noh ehkä parinkymmenen kissan kanssa, mutta muuten yksin. Mutta eipä tästä välivaiheesta enempää, koska näistä ajoista voi lukea aikaisemmista postauksista. Nyt haluan pistää hyvän (tai biopussi paloittelijoiden houkuttelun abc:n) kiertämään ja kerron oman teoriani, miten otsikon kysymys omalla kohdalla ratkesi.

 

Ensinnäkin kortit pöytään; tuurilla oli osuutta asiaan. Joku vähemmän kyyninen käyttäisi sanaa kohtalo, mutta meikäläinen ei tähän joukkoon kuulu. Siksi käytän sanaa tuuri. Lottovoittoa ei ole koskaan tänne suunnalle napsahtanut, mutta tässä asiassa jotain sen tapaista kyllä kävi. Tämä tuuri kulminoitui useamman tekijän summaksi, joista ensimmäinen oli: tiedä mitä olet hakemassa. Ei sitä autoakaan mennä ostamaan ilman mitään hajua, millaiselle olisi tarvetta saati halua. Kyllä sitä jonkinsortin sotasuunnitelma täytyy olla. Muuten voi olla kotona selittelemistä, kun piti hakea käytännöllinen perhevolkkari, mutta mukaan tarttuikin kaksipaikkainen takaveto bemari. Hirveän hauskahan se aluksi on, mutta pitkällä tähtäimellä, kun sinne pitäisi saada pari lasta, koira ja sukset, niin aivan perseestä.

 

Sama ilmiö voi käydä miestenkin kanssa, jos halut ja järki menevät ristiin. Onnekseni lukuisien angstien ansiosta ja vuosien itsetutkiskelun tuloksena tiesin noin niinkuin suurinpiirtein, mitä tuosta kaksilahkeisesta kumppaniehdokkaasta halusin. Itseasiassa olin tämän oman ajatuslistani pariinkiin otteeseen kirjoittanut ylös Instagramiin ja tänne blogin puolelle ”Sinkkuelämän psykooseissa” postaukseen. Tosin molemmat listat olivat järisyttäviä ylilyöntejä. Siis sellaisia ylilyöntejä, että Trumpin kommentit siitä, kuinka hän aikoo kaivaa Meksikon rajalle ojan ja täyttää sen krokotiileilla ja käärmeillä, alkaa kuulostaa ihan fiksuilta ja jopa mahdolliselta tapahtumalta. Mutta huumorin nimissä nämä molemmat listat toimivat huomattavasti paremmin kuin sellainen maltillinen ”Joku hauska ja luotettava tyyppi, olis jees” -listaus

 

Mutta kyllä siinä hymy naamalle levisi, kun tuossa pari kuukautta sitten yksi tyttökaverini huomautti, että sain sitten sen unelmieni prinssin. Hän siis viittasi näihin aikaisempiin kommentteihini. Menin kipin kapin lukemaan tuota ylilyöntieni listaan ja kauhukseni (onnekseni) täytyy myöntää, että ei se nyt aivan perseelleen mennyt.

Haluan alleviivata, että tämä lista oli vedetty överiksi HUUMORIN NIMISSÄ. Mutta oli siinä naurussa pidättelemistä kun selvisi, että tämä Toivon mukaan loppuelämän kainalopaikkani on myös kauris. Bingo.

 

Eli ei siitä nyt ainakaan haittaa omalla kohdalla ollut, että niitä omia toiveita ja ajatuksia itselle sopivasta kumppanista kirjoittelee ylös. Itseasiassa eräs toinen entinen sinkku (nykyään onnellisessa suhteessa oleva) tuttavani sanoi tämän saman asian. ”Kirjoita ylös millaisen kumppanin haluaisit.” Muistan kuin eilisen, kun tämä neuvo pöydän toiselta puolelta kuului. Tilanne oli vähän sama, kun naapurin mummo alkaa sadannennen kerran kertomaan salaliittoteorioitaan naapureista samalla, kun itse haluat vain polkupyöräsi luo, jotta kerkeät treeneihin. Et kuitenkaan halua olla epäkohtelias, joten nyökkäilet ystävällisesti, mutta hiljaa päässäsi mietit, että pitäisiköhän tässä huolestua. ”Juu juu, kuulostaa järkeenkäypältä.”

 

Sitten kuitenkin eräänä hyvin synkkänä iltana, kun manasin miehiä syvimpiin helvetin koloihin, päätin taipua. Ei kai siitä haittaakaan ole? Onhan sitä kaiken maailman unelmakartta, visiotaulu, kuvitelmatavoite, yms juttujakin olemassa. Kokeillaan nyt sitten tätäkin. Saatana. Ensin odotin kaksi viikkoa, kunnes menin niitylle tekemään voodooringin täyden kuun aikaan (menin samana iltana kotisohvalle istumaan), keräsin kymmentä eri kukkaa ja keitin niistä valurautakattilassa avotulella lemmen lientä (kaivoin nenääni samalla, kun join teetä) ja aloin piirtelemään riimuja verellä vuokrakämppäni seinille (kirjoitin viime vuoden kalenteriin sohvan alta löytyneeltä kynältä). Ja siinäpä se.

 

Lopputuloksena oli lista (valovuosia realistisempi kuin tuo ylläoleva), missä oli noin niinkuin pääpiirteittäin eroteltu asiat, mitä toisesta ihmisestä voisi toivoa. Kelataan eteenpäin ja TADAA! Tässä sitä istutaan kotona ja kirjoitellaan unelmien poikamiehen löytämisestä. Samalla salaa, mutta erittäin hartaasti toivoen, että tästä nykyisestä ei kuoriudu mulkkua. Tai paloittelumurhaajaa.

 

Tosin tuota ”Täsä se miäs nyt on!” tilannetta edelsi yksi toinenkin vaihe. Sen nimi oli: ELÄ KUTEN SAARNAAT!  -vaihe.

 

Tässä kohtaa tarinaa täytynee kertoa, kuinka tuo oma hanipöö löytyi. Hyvin antikliimaksista ja kiteytyy yhteen sanaan: Tinderi. Ennen tätä elämäni tärkeintä oikealle swaippaamista tapahtui yksi toinenkin asia. Muutin omaa Tinder-käytöstäni.

 

Kuva on vanha, mutta sopii erinomaisesti tilanteeseen, missä tekisi mieli toimia tavalla, millä olet juuri vannonut itsellesi, että et enää toimi.

 

Jos kavereiltani kysyttäisiin, he kuvailisivat omaa miesmakuani Tinderissä suurinpiirtein näin: ”Näyttää vähän mulkulta.”. Toki poikkeuksiakin löytyi, mutta kyllä sitä on käsi virheen merkiksi nostettava. Tämän kategorian poikamiehet vetosivat. Onneksi kamelin kyttyrä katkesi yhden erityisen turhauttavan tapailun johdosta ja ajattelin: NYT SAATANA RIITTÄÄ! Meikäläinen ei jaksa katsella enää yhtäkään komeaa, mutta tuhannen palasina olevaa sitoutumiskammoista elämässään eksynyttä ihmisrauniota. Tämä perseily loppuu nyt!”. Tinder poistui noin sadannennen kerran puhelimesta ja ohjeet selibaatissa elämiseen aukesivat Googlesta.

 

Tämä päätös piti sellaisen ajan verran, mikä on itsehillinnän omaavalle aikuiselle naiselle kunniallinen ja sopiva. Noin kaksi viikkoa. Taipumiseen (selkärangan erittäin ennenaikaiseen katkeamiseen) johti se ymmärrys, että omalla elämisen tyylillä nyt vain sattui olemaan himpun verran haastavaa kohdata uusia ihmisiä. Sorruin teknologian helppouden edessä. Google play aukesi ja Tinder meni lataukseen. Noin sadannennen ensimmäisen kerran.

 

Vaikka selkäranka heikko olikin, niin onnekseni takaraivoon oli sentään niiden kahden aivosolun seuraksi jäänyt kolmaskin. Ja tämä kolmas muistutteli ahkerasti edellisistä kohtaloista. Ykkösprioriteetti ehdoissa oli, että oikealle swaippaus tapahtuu vain ja VAIN SILLOIN, kun nämä kriteerit täyttyy: tyypin täytyy näyttää mukavalta ja kiltiltä. Tähän päivään asti kiitän tuota kolmatta aivosolua, mikä piti itseni ruodussa. Todennäköisesti en olisi tätä omaa hanipöö ihanuuttani valinnut potentiaaliseksi tulevaisuuden baby daddyksi, jos en olisi näistä kahdesta asiasta pitänyt kiinni kuin teini älypuhelimestaan.

 

Vieläpä, kun tässä tapauksessa kuvat eivät ehkä olleet ihan edustavimmat (mikä miesten kohdalla Tinderissä toki on melko tavallista) ja yllätys oli iloinen, kun todellisuus oli mainosta parempi. Toki jo ennen ensimmäisiä treffejä joku nimeltämainitsematon (ihan meikäläinen itse) jäätävän salapoliisityön lopputuloksena löysi videon, missä tämä potentiaalinen unelmieni uros käytti videohaastattelussa sanoja ”Kermaperse”. Olin myyty. Kymmeniä treffejä ja vähintäänkin aivokasvaimeen johtava määrä puheluita myöhemmin hommat laitettiin niin sanotusti ”viralliseksi”. Ja tässä sitä ollaan! Yhdeksän kuukautta myöhemmin, onnellisena ja ällö rakastuneina.

Siis loppu hyvin, kaikki hyvin! Toki tässä on myös se mahdollisuus, että meikäläinen on täällä aivan liian aikaisin huutelemassa ja loppuvuodesta tulevat ne ”Biopussi-paloittelija iskee Rantaperkiössä” otsikot. Mutta ainakin sitä edeltävä aika oli oikein mukavaa.

4 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Kun yhteistyökumppani ei…

ti 12.11.2019

Tässä on tarina, minkä toivon auttavan muita sellaisia… Lue koko kirjoitus

Positiivisesti ja…

to 10.10.2019

Ah ylimenokausi ja LOMA! Viime kausi oli sellainen, että lomalle oli… Lue koko kirjoitus

Vaeltamassa Tampereen…

ma 16.9.2019

Ai että syksy, ylimenokausi ja luonnossa vaeltaminen! Ylimenokauden… Lue koko kirjoitus

Kun yhteistyökumppani ei maksa ja viilaa linssiin

Arki | tiistai 12. marraskuuta 2019

Tässä on tarina, minkä toivon auttavan muita sellaisia urheilijoita, keiden ihmisiin ja lupauksiin luottaminen osuu sellaiseen toimijaan, kuka melko häikäilemättömästi käyttää tätä hyväksi. Mitä tehdä, kun yhteistyökumppani ei maksa?

 

Silloin kun meikäläinen oli vielä nuori ja sinisilmäinen tyttönen (eli ei ihan viime aikoina) ajattelin, että etenkin Suomessa sopimuksiin voi luottaa. Omassa maailmassa käden puristus on yhtä kuin ”hommat tehty” ja paperilla tai jollain tavalla kirjallinen sopimus on varmaakin varmempi. On se lupaus sitten yhteistyösopimus tai ne litaniat, mitä sanotaan papin edessä ennen sormusten ojennuksia, niin meikäläinen naiivisti on ajatellut, että niistä pitävät kaikki kiinni. Ikäväkseni olen kuitenkin joutunut huomaamaa, että samanlaista moraalin tasoa eivät ihan kaikki tässä maailmassa omaa. Päinvastoin. Niitä Nigerialaisprinssin perintökirjeen tapaisia toimintamalleja voi tulla yllättävissäkin paikoissa eteen.

 

Tämä tapaus tapahtui yhden entisen yhteistyökumppanini kanssa. Itselläni ei ole minkäänlaista aikomusta paljastaa kuka tämä toimija on tai edes milloin tämä tapahtui. Tosin, koska liiton kommenttien perusteella tätä on muillekin tapahtunut, niin haluan jakaa tämän tarinan. Ehkä joku muu urheilija säästää aikaa, vaivaa, rahaa ja ennen kaikkea harmaita hiuksia ja stressiä, jos sama tilanne tulee eteen.

 

Kyseessä oli pitkäaikainen yhteistyösopimus yrityksen X kanssa. Olin suoraan yrityksen omistajan kanssa tekemisissä, asiat oli sovittu erittäin hyvässä hengessä ja parikin sopimuspaperia allekirjoitettu. Meikäläinen hyppi kuin paimentyttö keväisellä niityllä yrityksestä ulos, kun olimme solmineet yhteistyön. Tästä tulisi mahtavaa! Yrityksen omistaja vaikutti todella mukavalta, sydämelliseltä ihmiseltä ja yritys muutenkin mainiolta. Hommat alkoivat hyvin. Olimme paljon yhteyksissä ja kaikki sujui. Jossain kohtaa kuitenkin selvisi, että yritys ei ollut maksanut. Olimme sopineet, että maksu suoritetaan kahdessa erässä ja tämä oli ensimmäinen erä. Olin yritykseen yhteyksissä ja sieltä lupailtiin, että hommat hoituu ja hän selvittää. Jatkoin omaa osaani sovitusti. Tottakai asiat hoidetaan, kun vielä suoraan sanotaan, että hoidetaan. Eikö? Kun ensimmäinen maksu oli 3kk myöhässä aloin jo epäilemään asiaa. Onneksi epäilyni kuitenkin hälveni, kun yritys vihdoin (hyvien selityksien kera) hoiti maksun 4kk myöhässä. Ajattelin, että inhimillinen virhe, mikä toki aika paljon oli jo harmaita hiuksia itselle aiheuttanut, mutta näitä sattuu.

 

Kelataan vähän eteenpäin ja oli toisen maksun aika. Olin jo oppinut ensimmäisestä kerrasta, että nyt kannattaa aika vauhdilla olla asiasta yhteydessä. Maksua (yllätys yllätys) ei ollut eräpäivään mennessä tullut. Aloin siis pommittamaan. Puheluita, viestejä ja yhteydenottoja oli valehtelematta useita kymmeniä. Jos sain omistajan kiinni, niin aina oli erinäisiä ihmettelyjä, että miten nyt maksua ei ollut tullut. Tekosyitä tuli sille, miksi asia ei selviä. Loppua kohden jopa luvattiin ihan oman kunnian ja kaiken mahdollisen nimeen, että maksu suoritetaan ja lopussa sanottiin, että se oli jo suoritettu. Näistä lupauksista ensimmäinen tuli, kun maksu oli 5kk myöhässä. Aika pian se olikin muuttunut jo kuudeksi kuukaudeksi, vaikka oli sanottu maksun olleen suoritettu. Olin hämmentynyt. Tämä henkilö vaikutti ystävälliseltä ja aina oli jokin syy, miksi ei ollut maksettu.

 

Muutama ulkopuolinen sanoi, että nyt niska perse ote itsestä ja vie asiaa eteenpäin. Kyllä itseäkin alkoi jo aika paljon suoraan sanottuna v***ttaa, koska tiesin yrityksellä ja ainakin omistajalla olevan rahaa. Ai mistä tiesin? Koska vielä pari kuukautta sitten kehuttiin, kuinka oli ostettu valtava tontti yhdestä Suomen suurimmista kaupungeista. Eikä tässä todellakaan mitkään tontin kokoiset rahat olleet kyseessä, vaan melko pienet summat yritykselle, mutta itselle yksilöurheilijana valtavat.

 

Urheiluliitolta tuli sympatiaa ja viesteihin vastattiin hyvin, mutta yllätyin, kuinka vähän konkreettista apua liitto pystyi tarjoamaan. Yhteistyökumppanille laitettiin uusi maksumuistutus, mutta jos he jättäisivät sen maksamatta, niin siinä oli kaikki, mitä liitto pystyi tekemään. Sieltä ei saanut oikeus- tai perintäapuja. Lakimiehelle menemistä ja perintään tutustumista kehotettiin.

 

Aloin selvittää vaihtoehtoja, mutta toivoin, että yritys maksaisi. Tosin se alkoi olla melko selvää, että sitä ei ole tapahtumassa, koska suoranaisia valheita ja sopimusrikkomuksia oli jo lukuisia tässä kohtaa heidän puoleltaan. Lakimiestuttuni sanoi, että ihan kamalasti tuossa tilanteessa ei voi tehdä ellei nyt oikeuteen halua asiaa viedä, missä voi joutua maksamaan kuluja aika isosti. Tilanne oli muutenkin kohtalaisen p*rseestä ja sen verran stressaava, että yöunet alkoivat heikentyä, joten ajatus oikeuskuluista ei houkuttanut. Onneksi lopulta perintä auttoi.

 

Googlasin firmoja ja lopulta löytyi hyvän oloinen toimija kuka teki yksittäisiä perintöjä. Tein hakemuksen netissä ja perintä aloitettiin. Kaikki sen suhteen meni onneksi lopulta hyvin, vaikka perinnällä omaan korvaan ennen tätä oli aika ikävä sointu. Tosin siinäkin meni toista kuukautta, että rahat tulivat, mutta onneksi homma saatiin päätökseen. Perinnästä kerrottiin, miten hommat etenevät perinnän suhteen, vaikka toki edelleen aika agressiivisesti piti omaa asiaa viedä eteenpäin. Kulut perinnästä ohjautuivat yritykselle.

 

Tarinan opetuksena on nyt jokaiselle urheilijalle, että PITÄKÄÄ oikeuksistanne kiinni.

  • Allekirjoitettu sopimus on sitova. Yrityksillä ei ole oikeutta olla maksamatta ilman mitään syytä etenkään, jos urheilija on tehnyt oman osansa. (Vaikka ymmärsin, että aika monet urheilijat antavat vain asian olla, vaikka heillä maksuun täysi oikeus on)
  • Aina, kun mahdollista, merkatkaa sopimuksiin, että koko maksu suoritetaan heti. Tällä yksinään saa aika paljon ongelmia karsittua eikä omaa aikaa ja energiaa mene hukkaan. Puhumattakaan siitä stressin ja angstin määrästä, kun joudut soittelemaan, selvittämään ja panikoimaan, miten omat laskusi maksat, kun yritys ei osaansa hoida.
  • Jos maksu halutaan osissa, niin pyrkikää tekemään niin, että sovitut toimet tapahtuvat vasta, kun maksu on hoidettu. Nykyään tässä somen maailmassa urheilija saattaa aika suuriakin panostuksia antaa yritykselle, niin siinä on mennyt melkoisesti aikaa ja energiaa hukkaan, jos yritys sopimusrikkomuksen tekee
  • Olkaa muutenkin tarkkoja maksujen suhteen ja reagoikaa nopeasti, jos tulee häiriöitä. Itsellä meni naurettavan kauan tajuta, että ei tässä ole aikomustakaan maksaa ellei ole pakko. Ei kannata kyynistyä, mutta älkää olko liian sinisilmäisiäkään.

 

Toivottavasti kukaan muu ei joudu tälläisiin ongelmiin yhteistyökumppaniensa kanssa, mutta jos joutuu, niin toivottavasti tästä on apua. Tahdon kuitenkin sanoa, että onneksi suurin osa yrityksistä on rehellisiä ja mahtavia kumppaneita, keitä ei voi kuin hehkuttaa ja siellä pidetään lupauksista kiinni ja yhteistyö todella tarkoittaa yhteistyötä. Ja ne ketkä niitä mätiä omenia ovat, niin ainakin tässä tapauksessa perintä auttoi.

2 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Kuinka löytää unelmien…

ke 20.11.2019

Kuinka löytää unelmien poikamies? Enkä puhu näistä televisiosta… Lue koko kirjoitus

Positiivisesti ja…

to 10.10.2019

Ah ylimenokausi ja LOMA! Viime kausi oli sellainen, että lomalle oli… Lue koko kirjoitus

Vaeltamassa Tampereen…

ma 16.9.2019

Ai että syksy, ylimenokausi ja luonnossa vaeltaminen! Ylimenokauden… Lue koko kirjoitus

Kaikkien aikojen luetuimmat

Harmaata

ma 6.1.2014

Harmaata, se on melko kuvaava sana tälle hetkelle ja viimeiselle 1,5… Lue koko kirjoitus

Väärän näköinen…

ti 16.12.2014

Minä painan 70,3kg. Se on lähes kymmenen kiloa enemmän, mitä… Lue koko kirjoitus

I’m sexy and I know it

to 26.6.2014

Moni on varmaan jo nähnyt Iltalehden tekemän uutisoinnin eilisistä… Lue koko kirjoitus