Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeMinä en ole fitnessurheilija
Kolumni | torstai 16. toukokuuta 2013
En ole , en ole, en ole! Joskus tätä hokemaa saa hakata päähän peilin edessä. En valehtele, se joskus on useamman kerran viikossa. Mikä minä olen? Juoksija. Tätä samaista johtopäätöstä saa takoa sen samaisen peilin edessä sinne pääkoppaan, joka aikoinaan tuntuu olevan täynnä jotain aivan muuta kuin järkeä. Minnehän ne aivosolut aina varoittamatta karkaavat? Meno on hyvin omavaltaista, ne tulevat ja menevät mielensä mukaan ja sitä saa itse jäädä painimaan oman peilikuvan, sekä omien järjettömien odotusten kanssa.
Joskus sitä kyllä hartaasti toivoo, että kromosomeissa olisi XY sen XX:n tilalla. Elämä voisi olla monin verroin yksinkertaisempaa. Eikös suuri osa miehistä ole Jumalan lahjoja niin naisille kuin myös maailmalle?
Miksi minäkin en voi näyttää aina, tai edes suurinta osaa ajasta tältä?
 |
| Lähde Eevsku´s life |
Ai niin, minun ei kuulu näyttää tuolta… Mutta miksi ei?!? Olen enemmän kuin kerran saanut erittäin pahoja mulkauksia kavereiltani, kun olen huomauttanut, että täytyy saada vähän rasvoja pois. He katsovat minua kuin hullua ja varmasti pidättävät nyrkin iskua. Nämä kaverit tulevat urheilun ulkopuolelta. Urheilun sisällä tämän kommentin jälkeen, usein joku yhtyy samaan valitukseen, että hänkin on aivan liian painava, tai sitten saattaa katsoa samalla tavalla kuin nuo ei-urheilevat kaverit, mutta ymmärtää siitä huolimatta, mitä ajan takaa.
Sitten ensimmäinen lukija saattaa tässä vaiheessa ajatella, että tuo tyttö ja hänen sekopää kaverinsa täytyy saada äkkiä terapeutille! Ei, minulla ei ole minkäänlaisia anorektisia taipumuksia tai muitakaan syömishäiriöitä, vaikka näihin voisi todella helposti lähteä mukaan.
Kentällä mennään pienissä vaatteissa, monien silmäparien seuratessa. Kyllähän sitä melko itsetietoiseksi menee. Tämä itsetietoisuus lisääntyy, jos viereisellä radalla menee tyttö, jolla on saman verran rasvaa koko kropassa, mitä itsellä on takapuolessa yksinään. Joku katsomosta tuijottaa pidempään, samoin kentällä oleva urheilija. Katsovatkohan he jenkkakahvojani? Se sisään rakennettu perfektionismi ei silloin kyllä auta. Täytyy tehdä kaikki täydellisesti, treenata joka päivä täysiä, sekä moitteettoman hyvin, kouluttautua ammattiin urheilun ohella, näyttää samalta kuin Anna Virmajoki, sekä tietenkin juosta pirun kovaa. Näin sen on mentävä. Näinhän se kaikilla muillakin menee, eikö? Leirillä tuntematon valmentaja katsoo lautastani ja toteaa, että meinaatkos kaiken tuon tosiaan kuluttaa? Sitä seuraakin useampikin hetki peilin edessä tehden tätä:
Miksi siis en voisi näyttää fitnessurheilijalta? Koska en voi. Sitä joskus unohtaa, että yleisurheilu ei ole aivan sama asia kuin kehonrakennus, tai fitness. Vaikka olisin kuinka kuivassa kunnossa tahansa ja näyttäisin täydelliseltä urheilupuvussa, se ei takaa tuloksia lajissani. Päinvastoin, se jopa saattaa haitata niitä. Ikävä kyllä sitä rasvaakin on oltava, vaikka itsekin haaveilen rasvaprosentista joka pyörisi siellä 10–13% hujakoilla. Mutta vaikka sen sinne saisin, en tule näyttämään tältä:
Ja miksi en tule näyttämään tältä? Koska itselleni siinä ei ole järkeä. Niin ja siihen päälle, että kaikille se täydellinen sikspäkki ei yksinkertaisesti tule näkyviin. Itse olen yksi niistä onnellisista, jolla asia on enemmän tai vähemmän niin. Toisten kropat vain luonnostaan näyttävät paremmilta kuin toisten, oli rasvaprosentti mikä tahansa. Toki voisin pumpata niitä lihaksia mahdollisimman erottuviksi ja isoiksi, mutta ai niin, se ei ole omassa lajissani millään tavalla oleellista. Suhteellisen voiman on oltava huipussaan, eli kropassa on oltava paljon voimaa ja tehoja optimaalisella painolla. Kun tätä tavoitellaan, niin se ulkonäkö usein on melko erilainen kuin se oma unelmakroppa siellä takaraivossa. *Koputan nyrkillä päätäni ja hoen, Muista se! Muista se! Muista se!
Ruokaa on saatava mieluummin hieman liikaa kuin liian vähän. Tällä siis tarkoitan terveellistä kunnon ruokaa, en herkkuja. Tehot ovat todella kovat, lihakset ja kroppa joutuvat kestämään monen vuoden ajan rääkkiä ja jänteet, sekä polvilumpiot huutavat useammankin kerran Hoosiannaa, unohtamatta kipeitä penikoita ja särkeviä nikamia. Näin se menee välillä. Tehoja ja tunteja tulee paljon viikossa useiden vuosien ajan. Oma kisasuoritus kestää lähestulkoon minuutin ja siinä on kropassa oltava voimaa, tehoja ja energiaa kuin pienessä kylässä. Säästöliekillä sitä ei tulla saavuttamaan. Laji on eri. Se, näytänkö fitnessurheilijalta kentällä, on aivan toisarvoinen asia. Minun ei kuulu näyttää siltä.
Tämä todellakin veteen piirretty viiva unohtuu monesti suurelta osalta urheilijoista, etenkin naisista. Se järki karkaa liian usein, kun katsoo peiliin itseään. Lähenevä kilpailukausi ei ainakaan hermoja rauhoita, sen voin luvata. Ruoan kanssa tasapainoilu sekä sen oman peilikuvan katsominen objektiivisesti on nuoralla tanssia, jossa monesti putoaa pää edellä asfalttiin. Mutta kun muut ovat niin paljon kovemmassa kunnossa ja tiukempia kuin minä! Epäreilua, minäkin tahdon samanlaiset vatsalihakset kuin tuolla toisella! Isinbajevakin on tiukassa kunnossa, samoin kaikki muut venäläiset, unohtamatta kaikkia muita finaaliviivalla olevia juoksijoita. Niinpä niin.
Kuten sanottu, kova kunto sekä peilikuva eivät aina kävele käsi kädessä yleisurheilussa. Jos mennään pienillä rasvoilla vuosien ajan, keho ei sitä tule kestämään montaa vuotta putkeen. Kyllä kunnossa ulkonäöllisesti saa ja on toivottavaakin olla, mutta syömisen kustannuksella se ei saa tapahtua. Vaikka se sotii myös omia ajatuksiani vastaan, niin hitaasti hyvä tulee ja järki täytyy pitää mukana. Tämä tarkoittaa sitä, että syömällä laihdutetaan, ei syömättömyydellä.
Miksi siis tälläiset angstit iskevät ja vieläpä juuri nyt? Ehkä se johtuu lähenevästä kisakaudesta, ehkä se antibioottikuurin jälkeinen ylimäärinen 1.5 kiloa vaivaa edelleen, tai ehkä tuolla Portugalin kentällä pyöriminen todellakin tiukassa kunnossa olevien juoksijoiden kanssa on saanut pään rakoilemaan. Tai sitten se 4% pudotus rasvoissa kolmessa kuukaudessa syömällä todella paljon ja samalla itselleni oikealla tavalla sai odotukseni liian koviksi. Nyt kun tahti yllättäen ei ole samaa luokkaa alkaa pää käymään malttamattomaksi ja tässä vaiheessa olisi todella helppo tehdä tyhmiä päätöksiä, jotta saisin edelleen nopeita tuloksia. Mutta miksi niitä pitäisi edes saada? Ehkä se on joku näistä, ehkä ei. Maltti on kuitenkin valttia eikä ruualla saisi koskaan pelleillä.
Mutta silti en voi olla ajattelematta: Ruoka! Mikä ihana tekosyy.
Avainsanat: kilpaurheilu, stressi
Uudempi
← Angiina ja muuta mätääSaatat myös pitää
Voisitko jo lopettaa…
su 28.7.2019
Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitusKulutus treenipäivä vs…
su 12.5.2019
En tiedä onko ruudun sillä puolella tämän kanssa ongelmia, mutta… Lue koko kirjoitusLeireilyä ja…
ti 19.3.2019
Pitäisiköhän tässä vaiheessa elämää olla yksilönä jo sen… Lue koko kirjoitus
Mitä vittua mä just luin. Oot hyvännäköinen(mm. ainoa syy miksi ikinä selaan tätä blogia). Lopeta tyräily ja juokse(ja päivitä kuvia blogiin 😉
Haha! Pitäsköhän tästä vetää sitten jotain johtopäätöksiä mun kirjotustaitoihin 😀 ? Mutta juu lopetan tyräilyn ja juoksen!
Älä huoli, näytät paremmalta ja terveemmältä kuin nuo äärirajoille trimmatut lihaskimput 🙂
mika on oikeassa! 🙂
No kiitos 😀 ! Toisaalta kunhan se juoksu kulkee, niin eipä kai muulla ole väliä 🙂 !
Vaikkei kulkiskaan, niin ainahan voit alkaa jonkun miljonäärin vaimokkeeksi
Hitosti ruokaa pitää vetää mutta liikaa ei saa painaa. Se on fakta jos meinaa pärjätä. Ihan hyvää tekstiä.
Juurihan noin se on. Tuo ”hitosti ruokaa” kohta täytyy vaan pitää todellakin mielessä vaikka kuinka se peilikuva ärsyttäisi.
”Hitosti _ruokaa_”, pitää syödä että jaksaa. Itselläni ongelmana, että en jaksa syödä tarpeeksi!
Kuvan perusteella vastaat mun käsitystä ideaalista 🙂
Pyrkispä kaikki samaan, niin lihavat kuin laihemmatkin…
Joo mulla itse asiassa samoja ongelmia joskus 😀 Sitä melkein täytyy syödä koko ajan ja vieläpä terveellisesti, niin se ruokamäärä on aika mieletön. Mieluummin urheilullinen kuin langan laiha 🙂 !
Voi herranjumala… Ajankohtaisempaa aihetta et voinut valita! Ajatukset pyörivät samankaltaisina omassakin mielessäni. Lajini on eri ja kilpailen alemmalla tasolla, mutta periaate on sama. Itsekin olen talven treenannut täysillä tehoilla ja syönyt aivan liian vähän.. Koska muiden kroppa miellyttäisi enemmän kuin oma. No tästähän ei hyvää seurannut. En kuitenkaan koskaan halua anorektiseksi. Kuitenkin minun on hieman muutettava ruokavaliotani.
Mahtavaa tekstiä Noora, jatkan innolla tekstiesi lukemista!
Kiitos paljon kehuista 🙂 Tuo on kyllä yksi suurin myytti laihduttamisessa, että ”vähemmän on enemmän”. Se menee ani harvoin niin. Itsekin olen sen huomannut, että mitä enemmän syön (terveellisesti tietenkin) sitä tiukempaan kuntoon menen. Aineenvaihdunta saa sen verran buustia, että rasva palaa paljon paremmin niin päin. Toki aina näinä heikkoina hetkinä sitä tekisi mieli kääntää kelkkaa, mutta onnekseni itselläni tuo järki tässä hommassa pysyy mukana, suurimman osa ajasta ainakin 😛
Tsemppiä kisoihisi, milloin ikinä alkavatkin 🙂 !
Ei nuo fitness-urheilijat mitään kauniita ole eikä tuollainen vartalo ole mikään tavoiteltava tai unelma. Aivan liian laihaa ja kuivaa. Hyvännäköisellä naisella on terve vartalo, tarpeeksi rasvaa ja sopivasti, ei liikaa lihaksia. Suurin osa (huippu)yleisurheilijoistakin on makuuni liian laihoja.
Miettikääpä millaista on elää miehenä maailmassa, jossa joka luukusta (lue: mediasta) työnnetään kuvia kauniista naisista, jotka omasta mielestä ei ole kauniita. Tai no, ehkä naamalta mutta kroppa vaikuttaa liian rääkätyltä. Aina miettii että onkohan noilla edes kuukautisia enää.
Ihmiset pitävät hyvin eri asioista, toisen kaunis voi olla toisen kammotus. Tähän jos lyödään vielä miehen ja naisen ihanteet niin erot voivat olla melko yö-päivä meininkiä. Media ei tietenkään asioita helpota ja itsekään en kyllä tuosta luuta ja nahkaa linjasta juuri välitä.
Jee, kiitos tästä Noora! Samat ketunperkeleahdistukset täällä. Tää nyt on yleensäkin ikuista, mutta juurikin näin kilpailukauden ovella samat fiilikset.. Tekis niin mieli kirjoittaa heittäjän näkökulmasta tästä, koska tilanne on kuitenkin toisaalta eri, mutta niin sama. Heittäjällä saa olla massaa. Silti mä kuljeskelen sunkaltaisten ohi samoin fiiliksin ku mitä sä miätit fitnesskropista. See the difference 🙂
Joo se tuntuu olevan melko kollektiivinen tunne yleisurheilijoilla tähän aikaan vuodesta 😀 Kirjota ihmeessä! Ainakin itsellä on ollut hyvin mukava huomata, että en ole todellakaan ainoa, joka painii samojen asioiden kanssa 🙂 Plus sitten jos joskus taas rupee ajatteleen tyhmiä, niin voi palailla lueskeleen omaa tekstiä ja takoon järkee päähän 😉
Oot aivan tolkuttoman hyvässä mintussa, elä kattele noita nyljettyjä oravia. Tai kattele vaan, mut ei kannata. Törkeesti posia Rio2016-projektiin – pysy vahvana!
@JNMKaistinen
Tattis! En mä nyt kyllä nyljetyiks oraviks sanois! Voihan sitä aina haaveilla, mutta enköhän mä pidä mielessäni, että laji on yleisurheilu kun kattelen 🙂 Kiitos tsempistä, mä yritän pitää pään rautasena 🙂
Hyvä teksti! nyt otan tää ruotsiks kun muuten en saa sanottu se mitä haluan 😀
Du har så rätt i det du skriver, en friidrottare är ingen bikini-fitnesstävlare och behöver därför inte äta heller se ut som en.
Idealet som på sistone förflyttats till att se ut som fitnessdeltagare har helt spårat ut, och ingen mår bra av att ha den fettprocenten som dessa tävlare har under sina prestationer.
Att vara vältränad betyder inte att man måste se ut som en bikinifitnessmodell och det är där som folks huvuden har slått slint.
Som idrottare behöver man mat, och mängden mat man skall få i sig skall vara tillräcklig. Det är fråga om en balansgång – man skall inte äta för mycket, inte heller för lite, utan passlig mängd som täcker ditt energibehov.
Energibehovet för varenda idrottare varierar, och också ens optimala vikt som du skall ha då du tävlar. Vissa presterar bäst som ”lite mindre” andra som ”lite större”. Allting är individuellt och som idrottare gäller det att hitta det optimala för en själv så man i en tävlingssituation får ut allting ut ur kroppen.
Som du skriver så tävlar vi två i en gren där kroppen är väldigt synlig och i och med detta får väldigt många kommentarer. Vi har korta shorts och toppar och är ständigt i rörelse, och åskådarnas blickar fokuserar på varje enskild löpare. Jämförelser kommer och kommentarer där efter. Men det är väl ingen skillnad på om du är större än löparen bredvid om du ändå kan hantera din kropp bättre och löptiderna blir hårdare? Det är en sak att vara ”för stor” om man själv börjar märka att kroppen inte löper fram lika lätt som tidigare, men om kroppen funkar som aldrig förr och du springer hårt kan du glatt skita åt kommentarerna om att tjejen bredvid hade mer synliga magrutor.
Länkar till sist till mitt eget blogginlägg på svenska om lite samma ämne:
http://jeaniine.blogspot.fi/2013/04/fit-is-new-skinny-or-is-it.html
syns på tävlingarna i sommar!
Tack so mycket Ninna 🙂 Ymmärsin jopa melko hyvin, mitä kirjoitit ;D ! Tuo on kyllä erittäin totta, että kunhan kroppa toimii kunnolla ja tuloksia tulee, niin sillä rasvaprosentilla ei ole niin suurta merkitystä. Siihen päälle, että toiset vain syövät vähemmän kuin toiset ja silti he syövät itselleen tarpeeksi. Nelli ja minä olemme melko hyvä esimerkki tästä 😛
Erittain terve nakemys urheilijan kehonkoostumukseen ja syomiseen. Valmentajalta tuleva vaaranlainen paine, sosiaalinen vertaaminen ja perfektionismi ovat juuri asioira joita urheilupsykologit listaavat syomishairioiden riskitekioiksi urheilijoilla. Female-Athlete Triad, joka alkaa juuri aliravinnosta, on erittain suuri riski urheilijoille, joiden paivittainen energiakulutus on kovaa luokkaa. Kunhan syot terveellisesti ja kulutus ja ravinnon saanti ovat samaa luokkaa niin voi olla luottavainen etta on oikealla tiella! (pahoittelen pisteiden puuttumista)
Kiitos 🙂 ! Se on totta, valmentajien täytyy myös osaltaan olla todella varovaisia puheissaan. Melkoisia kauhutarinoita olen kuullut siitä, kuinka ollaan ”kehotettu” alkamaan laihduttamaan tai katsomaan syömisiään. Toki sekin on kinkkinen asia, mutta nuo ovat monille herkkiä kohtia. Lisäksi se ulkopuolinen paine ei auta. Pään täytyy pysyä kovana ja muistaa ne oikeasti oleelliset asiat sekä katsoa sitä ”isoa kuvaa”. Eipä haittaa pisteiden puuttuminen 🙂 ! Huomattavasti helpompi silti ymmärtää, kuin tuo aikaisempi kommentti 😀
Oon itekkin juoksija ja tässä kisakauden lähestyessä on tää kyseinen aihe pyörinyt päässä päivittäin! Siit vaan auttamatta tulee alemmudentunne kun kaikki muut samal viival on niin fittei ku voi olla. Ite koitan parhaani mukaan syödä aina tarpeeks, varsinkin ku syömishäiriöstäkin on kokemusta (ei siis onneksi enää sellaista), mut toisinaan kyl on niit päivii ku se unelmakroppa on päällempänä mielessä ku energiavarastojen täyttäminen. Kiitos kovasti tästä tekstistä! Tästä oli paljon apua, ja on ihana kuulla ettei oo ongelmansa kanssa yksin! Toivottavasti saat pidettyä saman linjan jatkossakin! Tsemppiä!!
Joo paineet alkaa aina näin keväälä kertymään, tuloksista ja ulkonäöstä. Joka vuosi tuntuu olevan sama rumba 😛 Se on välillä tosi ristiriitasta sen ruoan kanssa, koska ruokaa on tultava paljon, että jaksaa, mutta samalla tahtoo olla tikissä. Siihen päälle se, että toisaalta nopeita tuloksia sais kun lopettais syömisen, mutta se nyt on tie joka päättyy kallion reunalle ja yli. Toisaalta sitä rasvaa saa poltettua myös sillä, kun syö terveellisesti ja paljon, mutta se kestää kauemmin.
Upeeta, että oot päässy syömishäiriöstä yli 🙂 ! Muutamalla ystävällä on ollut syömishäiriö ja sen yli ei todellakaan ole helppo päästä. Todella monet painii näiden samojen ajatusten kanssa. Sitä vaan täytyy muistaa pitää se järki mukana ja se mielessä, miks tätä oikeesti tehdään 🙂
Itsekin yleisurheilen ja naisten pikku pikku kisa-asut hieman ärsyttävät (kun itsekin joudun seuran virallista asua käyttämään). Onko niin ettei naisten urheilu ole kiinnostavaa, ellei esillä ole mahdollisimman paljon paljasta pintaa? Mikseivät miehet vastaavasti juokse pikku speedoissa? Syömishäiriöt eivät ole harvinaisia naisyleisurheilijoilla, eikä niitä varmaankaan vähennä minimaalisten asujen aiheuttamat paineet. ”Bikineissä” täytyy seistä lukemattomien kriittisten silmäparien edessä. Itselläni on terve suhde ruokaan (se vaan on hyvää ja tekee hyvää), mutta eihän se kivaa ole aina miettiä radalle astuessaan, että pullottaakohan jenkkakahvat nyt pahasti jonkun silmään…
Eiväthän pienet kisa-asut ainakaan itsetietoisuutta vähennä ja ovat kova paikka jos ei tunne itseään ”tiukaksi”. Itselläni onneksi on melkoisesti valinnanvaraa kisa-asuissa ja voin vaihdella fiiliksen mukaan. Seuran asua käytän vain SM-kisoissa, koska se on ainoa paikka jossa seuran asua on pakko käyttää, joten sekään ei tuota juuri ongelmia. Kyllähän sitä voisi topillakin juosta jos tahtoo, mutta melko monet valitsevat sen kaksi osaisen urheilupuvun pitkän topin sijaan.
Just luovutin mun taistelun vatsamakkaroita vastaan ja tilasin seuran pitkän topin. 😀 Mulle enemmän stressiä kisoissa aiheuttaa pienen kisapuvun käyttö, kuin itse suoritus hmmmm..
Tuo on myös yksi ratkaisu ongelmaan 😀 Suosittelen lämpimästi kokeilemaan eri lajeja esim 400m sileää tai aitoja. Voin luvata, että siinä lähtötelineiden takana ei kyllä ole mielessä mikään muu kuin se loppusuora ja hapot 😛
on kokeiltu, ja kieltämättä siinä viimesillä aidoilla ei paljoa enää makkaroita mietitä..
mahtava kirjoitus !!!
Kiitos 🙂 !
Pakko kommentoida tähän, kun oli niin upeeta tekstiä! 🙂 Tuttuja ajatuksia tosiaan aina välillä myös itelle, vaikka sulkapalloilijana en joudu ees ihan niin pikkusissa kisa-asuissa hyppimäänkään. Pitäis vaan tosiaan muistaa, että meidän lajeissa me kilpaillaan tuloksista eikä ulkonäöstä. Mutta kai nää ajatukset kuuluu naisurheilijan elämään, ei sille mitään voi 😀
Kiitos 🙂 Joo ei ole helppoa olla naisurheilija. Aivan vääristä asioista otetaan paineita 😛 Sitä aina miettii, että ehkä ikä tuo sitä järkeä mukaan… edelleen odottelen, että se tapahtuisi 😀 Mutta ehkä tässä vielä joskus sitä muistaa oikeasti, mitkä ovat niitä oleellisia asioita ja ulkonäkö ei todellakaan sille listalle mene 🙂
Rohkeasti aihetta esille! Hienoa pohdintaa ja oivaltavaa analysointia. Totuushan on, että ei ole olemassa yhtään samanlaista ihmiskehoa, ei siis voiolla yhtä oikeaa tietä kehollisesti tai ravinnollisesti, muuta kuin yksilöllinen. Oman kehon kuuntelu ja seuraaminen antavat urheilijalle parhaan mahdollisuuden saavuttaa hyviä tuloksia. Hurjasti tsemppiä ja onnea 2016 tähtäimeen!
Juurikin niin! Kokeilemalla nuokin asiat pitkälti selviävät ja omaa kroppaa on kuunneltava. Kiitos tsempistä 🙂 !
Olipa yllättävä kirjoitus näin huippu-urheilun ulkopuolella olevalle. En olisi ikinä uskonut, että ulkonäköasiat edes käväisevät mielessä! Mehän olemme kaikki niin valtavan erinäköisiä- ja kokoisia perintötekijöidemme sanelemana, eikä kroppaansa voi miten tahansa muokata vaikka erinäiset laihdutusgurut niin haluavat meidät saada uskomaan.
Hienoa, että otit puheeksi tämän selvästikin vaietun aiheen.
Joo varmasti melko absurdi ajatus, että näistäkin paineita otetaan, mutta ikävä kyllä se on monella todella suuri ongelma. Paineita tulee helposti, kun kisataan pienissä asuissa katsojien ja tv-kameroiden ympäröimänä. Samalla myös kaikki ulkopuoliset eivät ymmärrä sitä, että yleisurheilijoiden ei kuulu näyttää fitnessurheilijoilta ja sitten ihmetellään kun ollaan niin ”lihavia”. Tosin tuo sama asia unohtuu kyllä myös ihan urheilijoiltakin aina välillä.
Kai se ulkönäkö on kova asia urheilijallekin varsinkin naisurheilijalle. Olet hoikka nuori nainen jolta on varmasti tuon urheilu määrän takia hävinnyt naiselliset kurvit ja tullut miehekkyykkä kroppaan mutta eihän urheilja sellaisista asioista varmaankaan välitä vaan siitä urheilusta.
Ei minua juuri kiinnostakaan se, että onko naisellisia muotoja kropassa, päinvastoin. Rasvat pitäisi olla aivan nollassa ja näyttää fitnessurheilijalta. Tältä ainakin joskus tuntuu. Siellä radalla ikävä kyllä kuitenkin arvostellaan sitä kroppaa ja rasvattomuutta/rasvan määrää. Kyllä sitä joskus menee epävarmaksi sen oman ulkonäön suhteen vaikka se on täysin toisarvoinen asia, kun ne ovat kuitenkin ne tulokset mitkä merkitsevät.
Hyvä kirjoitus! Pitää kuitenkin muistaa, että fitness-urheilijat näyttävät tuolta kuin yllä olevissa kuvissa vain sen hetken jolloin noustaan lavalle. Silloin rasvat on tiputettu äärimmilleen. Ei normaalilla treenikaudella mennä minimi rasvoissa ja kuivassa kunnossa. Kyllä sekin treenaaminen vaatii ruokaa -ja sitä rasvaa. Tsemppiä treeneihin, hyvältä näyttää 🙂
Juurikin niin ja yleisurheilussa kisakausi on melkeinpä minimissään kolme kuukautta. Sitä koko aikaa ei voi olla huippu tikissä ja toisaalta ei tarvitsekaan olla. Kun kyse on kuitenkin tulosurheilusta, niin sitä rasvaa on hieman oltava, koska niitä tuloksia ei tule jos mennään todella pienillä rasvoilla pitkiä aikoja. Sitä vain on kovasti esillä nuo huippuunsa ulkonäöllisesti trimmatut kropat, niin sitä täytyy väliin itsellekin muistutella, että mikä on sitä oleellista ja mikä ei. Kiitos tsempistä 🙂
Etsiskelin Googlesta juuri tästä aiheesta tietoa eli siis halusin tietää onko muilla (etenkin yleisurheilijoilla) samaa ongelmaa, kuin mulla. Helpotti kuulla, etten ole ainoa, joka vertailee lähtöviivalla itseään muihin ja kadehtii heidän hyvännäköisiä kroppiaan. Itsellä on hieman vatsaa, jenkkakahvoja, jalat ovat ainakin mielestäni isot ja seuraan pelokkaana painoani.. Tiedän, etten voi saada älyttömän laihoja jalkoja, sillä lihakset kasvavat kokoajan ja paino kasvaa lihasten myötä, mutta silti kun katson peiliin tämä teoria unohtuu. Sekin lyttää alaspäin, kun katsoo televisiota yleisurheilua ja huomaa kroppansa olevan pikajuoksijan näköinen eikä 800 metrin juoksijan, johon itsellä on lahjoja eniten. Kuitenkin tämä kirjoitus antoi hyviä erilaisia ajatuksia ja jopa tyytyväisyyttä lihaksikkaaseen isoon kropaani. Kiitän todella! Ja hyviä treenejä sulle!:)
Et todellakaan ole ainoa. Itse olen treenannut aina ryhmissä, joissa on pelkkiä tyttöjä, niin voin sanoa, että väliin tuo kropan kyttääminen lähtee yhdeltä jos toiseltakin hanskasta.Sitä vaan täytyy muistaa se, että me yleisurheillaan ja tätä tehdään niiden tuloksien, ei sen peilikuvan takia. Kyllä itsekin katson mitä syön ja pidän herkkupäiviä, mutta tärkeinpänä ruoan kanssa on mielessä aina se, että syön tarpeeksi. Ruuan kanssa ei kannata lähteä leikkimään ja vieläpä kestävyyslajeissa se ongelma on useammin se, että niitä kaloreita ei tule tarpeeksi.
Upeaa jos kirjoitus auttoi omaan ajatteluusi ja sai paremman fiiliksen. Toiveena olikin jos sitä edes yhdelle tai parille saisi jotain ahaa -elämyksiä aikaiseksi, itseni mukaan lukien luonnollisesti 🙂
Hyviä treenejä sinnekin 🙂 !
Hei!
Mielestäni ainakin yleisurheilija naiset näyttää paremmilta kun fitnessurheilijat. Mutta sehän on tietysti makuasia. 🙂
Vanha teksti, mutta kommentoin silti, kun tänne päädyin fitnessbuumeista googlettaessani. Enpä olisi arvannu, että muitaki yleisurheilijoita mietityttää ulkonäkö kentällä! Jotenkin tuntu aikoinaan, että tässä keskitytään vaan tuloksiin, olen ihan hölmö jos mietin ulkonäköä, ei niin varmaan kukaan muukaan tee. Hyvä kirjoitus!
Olen entinen SM-tason yleisurheilija, ja luojan kiitos lopetin aktiiviuran pari vuotta sitten. Itellä ei tullu niin useasti ulkonäköä stressattua kentällä, mitä nyt välillä ärsytti liian pienet tissit ja katselin kadehtien muiden näkyviä vatsalihaksia. Silloin ei kuitenkaan ollut niin pinnalla vielä tämä fitnessbuumi. Tunsin itseni hyväkuntoiseksi ja pidin kroppaanikin ihan kivana. Jos tämä sama buumi olisi ollut jo silloin, olisin varmasti vertaillut itseäni näihin rasvaprosenttialhaalla-kyykättyperse-fitnessharrastajiin ja ahdistunut paljon enemmän. Kuitenkin näki itsensä urheilijana, jolloin tosiaan voisi olettaa, että kroppa on sitten ihan tiptop. Nyt täytyy myöntää, että nykyään käyn salilla ainoastaan ulkonäön takia, mitä en aktiiviuran aikana osannut kuvitellakaan. Ärsyttää, miten oman konservatiivisen mittakaavan mukaan joillain ”ei-oikeilla urheilijoilla” on pyöreämpi pylly kuin itellä ja vatsalihaksetkin niin nätit (hah). Kyllä tää joka puolelta tuleva painostus muuttaa vaan ajatuksia.
Kyllä aika lailla 95% omista naispuolisista urheilijakollegoistani stressaa sen ulkonäön suhteen. Joo se on jotenkin todella uskomatonta, että fitneksessä ihmisen täytyy näyttää mahdollisimman paljon ”urheilijalta” mutta todellisuudessa, jos sieltä lavalta pistettäisiin joku tekemään jokin suoritus, niin hyvällä tuurilla tekijä pyörtyisi eikä todellakaan pääsisi lähellekään sitä maksimaalista suoritustasoaan. Ja siis ”näyttää urheilijalta” koska miltä nyt urheilijan kuuluisi näyttää? Kuka sen päättää? Tästä teen itse asiassa kirjoituksen lähiaikoina. Medialla ja katsojilla on hieman vääristynyt käsitys tästä,mikä näyttää urheilijalta ja toisaalta kyllä se alkaa leviämään kentille, koska itse todellakin mietin, että näytänkö nyt urheilijalta, kun ei koko ajan sikspäkkäi näy tai verisuonet pullota. Todellä hullua, että kilpaurheilussa, missä oikeasti tulos on se tärkeä asia, ei se ulkonäkö, tällaisia asioita kuitenkin tulee mietittyä. Vielä hurjempaa millaista se on sitten niille junnuille, jotka alkavat olemaan sellaista sukupolvea, että on synnytty aikaan, missä se ulkonäkö ja imago on melkeinpä se kaiken a ja o.