Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeKun lapsi vaatii liikaa
Kolumni | maanantai 19. elokuuta 2013
Olin eilen juoksemassa Turussa 400m aitojen kisan. Mukaan matkaan tuli myös isäpuoleni/valmentajani Robin sekä äitini. Oli ihanaa, että vanhempani tulivat mukaan ja matka kisoihin sekä kisoista pois, toi mieleen paljon muistoja lapsuudesta kaikilta niiltä kisareissuilta, joissa kävimme melkeinpä koko perheen voimin. ABC:lla syödessä muisteltiin sitä, kuinka lapsena käytiin ensin juoksemassa kisa, jonka jälkeen oli pakko päästä järveen uimaan ja riehumaan ja matka siitä jatkui, useammin kuin tahdon myöntää, Hesburgerin kautta kotiin. Oi niitä aikoja!
Tiedättekö mikä tai kuka on jokaisen huippu-urheilijan taustalla? Vanhempi. Useimmiten tämä vanhempi on oma äiti, isä, isäpuoli tai äitipuoli. Joskus se vanhempi voi olla valmentaja, sukulainen tai joku muu. Vanhempi siellä taustalla kuitenkin on.
Muistan ne lukemattomat kerrat, kun isäpuoleni vei minut sekä kaksoseni Nellin ja siskopuoleni Emman harjoituksiin tai kisoihin pitkin Suomea. Autolla kuljettuja kilometrejä tuli tuhansia ja taas tuhansia. Talvisin kuljettiin Toijalasta Pirkkahalliin parhaimmillaan 6 kertaa viikossa ja siihen päälle tulivat vielä kisamatkat, jotka saattoivat viedä koko viikonlopun. Aikaa niihin omiin lapsiin sekä heidän harrastuksiinsa sijoitettiin satoja ja taas satoja tunteja samalla, kun molemmat tekivät kolmivuorotyötä tehtaassa.
Eikä se panostus jäänyt yksinään siihen kuljettamiseen ympäri Suomea. Toijalassa oli melko huono tilanne yleisurheiluvalmentajien suhteen, joten isäpuoleni otti myös tämän työn hoitaakseen. Me muodostimmekin perheemme kesken pienen tiimin. Harjoituksia tehtiin mielettömällä innolla ja energialla. Uudet piikkarit hankittiin, jotta pystyttiin tekemään kunnolla treenit ja kisat. Lisäksi kaikki leirit maksettiin sekä treenivaatteet ostettiin. Rahaa kului todella paljon, kaikki hankinnat täytyi kuitenkin kertoa aina kolmella. En uskalla edes ajatella sitä määrää rahaa, mikä minun ja siskojeni harrastuksiin on kulunut, puhumattakaan siitä energiasta ja ajasta, joka on käytetty meidän harrastamiseemme.
En usko, että silloin 12 vuotta sitten kumpikaan vanhemmistani ajatteli, että heidän lapsistaan tulisi juurikaan minkään tason urheilijoita. Miten niin olisi voinut olla? Valmentajana oli itseoppinut syntyperältään Englannista kotoisin oleva mies, jolla ei ollut taustaa yleisurheilusta. Me ”urheilijat” muistutimme enemmänkin marakatteja, jotka oli höystetty ekstaasilla ja treenaaminen oli lähinnä päätöntä juoksua, hyppelyä ja yleistä kaaosta pitkin kenttää sekä lenkkipolkuja ympäri pientä kaupunkia nimeltä Toijala.
Silloin nimenomaan harrastettiin. Harrastettiin, koska me lapset pidimme siitä ja se piti meidät poissa niiltä pahoilta teiltä. Tehtiin yhdessä, liikuttiin ja pidettiin hauskaa. Treenit ja kisat menivät jo aikaisessa vaiheessa kylillä hengailun edelle. Kentällä oli ne parhaat ja pahimmat hetket, naurettiin ja itkettiin yhdessä. Kilpailtiin, kannustettiin, opittiin häviämään sekä voittamaan, tekemään työtä ja yrittämään parhaansa. Siitä se kaikki alkoi.
Sisarkolmikollemme on tähän asti kertynyt pitkälti yli toistasataa SM-mitalia. Kaksi kolmesta on juossut jo arvokisoissa ja jokainen on kisannut Pohjoismaiden mestaruuskisoissa sekä Suomi-Ruotsi – maaottelussa. Tämän saavutti ne kolme marakattia, jotka pieninä malttoivat hädin tuskin pysyä viittä sekuntia paikallaan, saatikka hiljaa, treenien aikana, kisoissa tai kotonakaan.
Tiedättekö, mikä asia yhdisti näitä kolmea pientä marakattia? Vanhemmat. Vanhemmat, jotka panostivat todella paljon lapsiinsa sekä heidän harrastuksiin. Vanhemmat, jotka jaksoivat kuljettaa, valmentaa, rahoittaa sekä kannustaa harrastamaan. Toki nämä kolme marakattia olivat myös lahjoilla, kovalla halulla sekä todella kovalla päällä varustettuja, mutta uskallan kyllä sanoa ainakin omalla kohdallani, että ilman vanhempieni panostusta, en olisi tässä pisteessä.
En koskaan pysty maksamaan edes murto-osaa siitä rahallisesta panostuksesta vanhemmilleni takaisin, jonka he ovat minuun ja harrastukseeni sijoittaneet. En koskaan pysty antamaan takaisin niitä menetettyjä tunteja, jotka vietettiin katsomossa istuen tai kentällä valmentaen. En tiedä pystynkö koskaan osoittamaan heille sitä, kuinka suurta osaa he ovat pelanneet siinä, missä olen nyt. En voi olla kuin onnellinen, että en voi olla tarpeeksi kiitollinen heille. He ovat mahdollistaneet sen, että unelma olympialaisista on muuttunut tavoitteeksi ja toivon mukaan muutaman vuoden kuluttua todellisuudeksi.
He eivät koskaan ajatelleet, että minä vaadin liikoja.
Avainsanat: kilpaurheilu, yleisurheilu
Uudempi
← EliittiäVanhempi
Yliherkkä, Food-Detective →Saatat myös pitää
Hallikausi starttaa kahden…
ti 7.1.2020
Itseasiassa hallikausi starttaa alle kahden viikon päästä! Hurjaa.… Lue koko kirjoitusVoisitko jo lopettaa…
su 28.7.2019
Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitus
Hieno kirjoitus…
Erkki Valtamäki
isävalmentaja, emeritus
Seinäjoki
Hieno kirjoitus, mutta älä pliis yleistä että jokaisen huippu-urheilijan takana on vanhempi. Usein näin on, mutta on myös niitä joiden vanhemmat eivät hyväksy ja tue urheilusatsausta, tai jopa sabotoivat sitä..
On todella hienoa että aidosti onnellisia urheiluperheitä on oikeasti olemassa, mutta vanhemman tuki ei ole itsestäänselvyys. Itse olen jo aikuinen, mutta jotain pientä utheilijanalkua sanasi saattaa satuttaa, treenaaminen, kisaaminen ja itseensä uskominen yksin on todella rankkaa 🙂
-k
Hieno kirjoitus todellakin 🙂
”Useimmiten tämä vanhempi on oma äiti, isä, isäpuoli tai äitipuoli. Joskus se vanhempi voi olla valmentaja, sukulainen tai joku muu. Vanhempi siellä taustalla kuitenkin on.”
Tässä siis selvästi sanotaan, että se vanhempi voi olla myös joku aivan muu kuin isä(/-puoli) ja/tai äiti(/-puoli). Eli sellaista yleistystä, johon viittaat ei tässä ole tehty. Vai yritätkö todella sanoa, että on olemassa urheilijan alkuja, jotka tähtäävät harjoittelullaan korkealle, joilla ei ole ketään aikuista henkilöä (esim. sitä valmentajaa), joka tätä harrastusta tukisi?
Useimmiten ne kärkkäimmät kertomaan mielipiteitään ovat myös niitä, jotka lähtökohtaisesti lähestyvät asioita negaatioilla, vailla vastuuta sanomisistaan. Samalla tuppaavat kertomaan itsestään enemmän kuin mitä muusta aiheesta sanovat. Niin myös allekirjoittaneella tässä tapauksessa, joskin kommentteihin.
Vaikka onkin tunteita herättävä aihe, niin onko nyt pointtina heti ensimmäiseksi osoittaa omaan ylevään logiikkaan perustuvalla argumentoinnilla yksittäinen virhe hienosti puhuttelevassa kokonaisuudessa (totuuksia on aina useampia, vara mistä valita).
Tässä kommenttiketjussa kiteytyy hienosti urheilupiirien henki ja minkä takia moni urheilava lapsukainen jää vaille riittävää kannustusta. Kiitos Noora avoimesta ja varsin positiivisesta puheenvuorosta!
Voisin melkein pistää repostina eteenpäin. Kiitos että kirjoitit tästäkin! Melkein isoa tyttöä vähän itketti! :’)
”En koskaan pysty antamaan takaisin niitä menetettyjä tunteja, jotka vietettiin katsomossa istuen tai kentällä valmentaen”
Jos sydämestään lapsensa eteen jotain tekee, ne eivät ole menetettyjä tunteja, niitä ei takaisin tarvitse antaa. Lapsien ei koskaan tarvitse olla kiitollisuuden velassa vanhemmillensa. 🙂
Kyllä varmasti asia on juuri niin. Ei niihin omiin lapsiin käytetty aika koskaan ole menetettyä vaikka siellä katsomossa kylmässä joka päivä sen 3 tuntia istuisikin.
Kun vanhemmat sijoittavat niin paljon rahallisesti lapsiinsa jää lapselle kuva että rakkautta osoitetaan vain saavutuksilla, rahalla ja materiaalilla. Et itsekään puhu tässä tekstissä vanhempiesi rakkaudesta johon tuskin itsekään uskot. Lapsi on vaan hyvä kun se suorittaa ja saavuttaa mutta sehän ei pidä paikkansa mutta joka näkyy myös sinussa koska kaikki pyörii vain oman itsesi ja urheilun ympärillä. Jotain todellista on jäänyt pois ja kokematta.
Siihen, miten muut sisäänlukevat tämän tekstin, en voi vaikuttaa. Itse tiedän miten asia on ja tiedän, että minun tapauksessani asia ei koskaan ole ollut tuolla tavalla miten itse kirjoitat. Vanhempani ovat kannustaneet minua aina, meni hyvin tai huonosti. He ovat tsempanneet ja rohkaisseet minua harrastamaan ja liikkumaan. Rakkautta olen aina heiltä saanut, kentällä sekä sen ulkopuolella.
Todellakin yhdyn Nooran vastaukseen. Ensinnäkin anonyyminä on hyvä laittaa kommenttia tulemaan ottamatta vastuuta.
Elämä ei todellakaan ole aivan noin lapsiperheissä, joissa harrastetaan urheilua ja joissa mahdollisesti syntyy tulevia huippu-urheilijoita. Ja vanhemmat tekevät tämän kaiken Rakkaudesta. Toki elämä pyörii paljon urheilun ympärillä, mutta se ei kerro suorittamisesta tai materialismista. Päinvastoin.
Tiedän urheilijakollegona hivenen asiasta.
Jatka, Noora samaan malliin ja lippu korkealla. Kaikille rakastaville vanhemmille iso Kiitos.
Piia
Ei ehkä kannattaisi yrittää lukea mitään rivien välistä jos ei osaa 🙂
Mä tunnen Nooran perheineen varsin hyvin ja voin sanoa että rakkautta on aina riittänyt ja yhä riittää 🙂
t: Nooran serkku
Saipas edellinen anonyymi erikoisen kuvan tästä kirjoituksesta. Itselle ei kyllä välittynyt ajatus materiasta vaan välittämisestä ja vanhempien rakkaudesta. Pidetään lapset pois pahoilta teiltä ja vietetään aikaa heidän kanssaan, mitä muuta kuin rakkautta se on? Ja mitä Nooraan tulee, hän on lahjakas kilpaurheilija ja kyllä, silloin on taottava kun rauta on kuuma. Kyllä se elämä aikalailla urheilun ympärillä pyörii kun on sen aika. Myöhemmin ehtii keskittyä muihin asioihin. Enpä näe siinä mitään pahaa. Itse olen sitä elämää aikanani viettänyt, oppinut häviämään ja voittamaan, kokenut paljon, matkustanut ja nähnyt maailmaa ja saanut ihania ystäviä. Ilman tätä kokemusta olisin varmasti ihan erilainen ihminen, enkä välttämättä hyvällä tavalla. Olen aina ollut ylikiltti ja ujo, urheilusta sain itsevarmuutta ja luottamusta, eikä mulla enää mene sormi suuhun tiukassakaan tilanteessa. Kyllä sitä vaan sellaiset selviämismekanismit sai siitä. Miten urheiluun panostaminen eroaa vaikka johonkin muuhun uraan panostamiseen? Mikä tekee siitä huonon asian?
Kiitos. Kyllä luonnollisesti urheilun ympärillä paljon on elämä pyörinyt, vieläpä kun 3/5 lapsesta sitä harrasti ja melko tosissaan. Kaikki eivät varmasti tätä ymmärrä ja ehkä jollekin tulee vääristynyt kuva koko tilanteesta. Itse koen, että sitä rakkautta voi näyttää monella tavalla. Toiset sanovat sitä päivittäin ääneen, toiset näyttävät sen tulemalla koulun näytöksiin mukaan, toiset vievät harjoituksiin ja toiset rahoittavat lasten harrastamista. Nämä ovat muutamia niitä tapoja, joilla se rakkaus lapsiin näytetään ja tapoja on varmasti yhtä monta kun vanhempiakin.
Jatkan vielä, että olen itsekin tällaisesta urheiluperheestä jossa kaikki 3 lasta urheilivat aikansa. Itse jatkoin kaikista pisimmälle. Pienestä itäsuomalaisesta kylästä olisi ollut hankalaa ponnistaa pidemmälle, jos vanhemmat eivät olisi valmentaneet ja kyydittäneet kisoihin. Kai se sellainen omanlaisensa elämäntapa oli. Ja kuten tuossa ylläolevassa kirjoituksessani kerroin, niin ujolle maalaistytölle teki enemmän kuin hyvää päästä urheilun avulla kasvattamaan tervettä itseluottamusta ja elämänkokemuksia. Tiedä miksikä seinäruusuksi olisin muuten kasvanut. Mua urheilu on auttanut myös opinnoissa ja työelämässä. Osaan priorisoida ja tehdä asiat tehokkaasti kun teen. Ei mennyt se urheiluaika hukkaan! Mutta nyt mennään jo ohi aiheen, joten sanon vaan että kyllä se aika paljon rakkautta vaatii että ajellaan pitkin Suomea kisamatkoilla ja vaivaudutaan antamaan omaa aikaa pitkien työpäivien jälkeen. Ilmeisesti pari kommentoijaa kokee tällaisen panostamisen kuitenkin negatiivisena asiana? En oikein ymmärrä miksi.
Ja selkeesti Noora sulla on sanakin hallussa, aika monet tätäkin blogia seuraavat, että et sä ihan ole pelkkään urheiluun fakkiutunut :)!
Terkuin edellinen anonyymi eli Hanna Korell
Kyllä urheilun kautta on paljon opittu ja nähty. Meikäläisestä tuskin seinäruusua koskaan olisi tullut, mutta monta kokemusta köyhempi olisin itsekin. Ehdottomasti yksi hienoin asia oli se perheen kanssa yhdessä oleminen, tekeminen ja kannustaminen.
Joo tää kirjoittaminenkin on kyllä mukavaa ja saa päästellä tätä kautta niitä omia ajatuksia ilmoille 🙂 !
Hieno kirjoitus. Kiitos siitä, sain taas lisää boostia ja intoa sekä muistutuksen perimmäiseen syyhyn, miksi siellä kentän laidalla seison, ja miten hyvin ja oikeaan paikkaan loppupeleissä kaiken rahani ja aikani työnnän.
*Lätkä- ja futismutsi
Anteeksi häslinki, silmäni tosiaan oli jotenkin hypännyt ton kohdan yli jossa puhutaan muistakin aikuisista kuin omista vanhemmista! Eli kommentti meni vähän ohi aiheesta, pahoittelut siitä
-k
Ihana kirjoitus! Ja ihanaa että joillakin vanhemmilla on mitä antaa, rahaa, aikaa, kyytejä. Kaikilla ei ole sellaiseen mahdollisuutta ja lapset joutuvat tyytymään koulun liikuntatunteihin.
Ei sen tarvitse aina tuollainen paketti olla. Kyllä se kannustus ja positiivinen palautekin vie pitkälle. Eivät kaikki polut ole samanlaisia. Kyllä silläkin oli iso osa, kun äiti kannusti menemään ulos, pelaamaan ja jaksoi ihastella milloin mitäkin pelin voittoa/maalia tai saavutettua ennätystä siellä naapureiden lasten omissa olympialaisissa.
saako tämän lukea esimerkkinä yhdestä polusta ja perheen roolista, kun opetan urheilun etiikkaa tässä kuortaneen urheiluopistolla.
yst.terv. Epsu Helle
liikuntapappi
Kuortaneen Urheiluopisto
Ehdottomasti saa! Muutenkin tuollaiseen käyttöön saa kyllä tekstejäni käyttää 🙂
Iso kiitos, minä luen mielelläni tätä. Erittäin hyvä, pohdiskeleva, syvällinen ja kaunis kirjoitus vanhempien pyyteettömästä rakkaudesta ja tuesta.
Loistavaa Noora! Upea kirjoitus. Tuot esille asioita mitkä ovat taustalla niin huippu-urheilijaksi tulemisessa kuin ihmiskuntakelpoisen nuoren kasvamisessakin. Välittäminen, avunanto, vuorovaikutus ja avoimuus. Kuvittelisin ettei harjoitus- ja kisamatkoilla olla autossa istuttu tuppisuuna, vaan keskusteltu kiivaasti muistakin nuorille tärkeistä asioista kuin siitä miten suoritus meni. Tästäkin tarinasta on monelle esimerkiksi! Jatkakaa samaan malliin ja tsemppiä 2016 projektiin…
Terv,
Hannu Harju
Urheiluhullu
Nokia
Joo hiljaa niillä automatkoilla ei kyllä koskaan oltu! Ne olivat kyllä myös niitä kisareissujen iloja, kun porukalla istuttiin autossa, juteltiin ja laulettiin (enimmäkseen me lapset ja enemmän muistutti varmasti kiljumista) 🙂
Todella koskettava kirjoitus Noora. Itse olen aikoinaan kulkenut 2 veljeni kanssa pikkupaikkakunnalta jääkiekkotreeneihin monet vuodet. Usein mietin sitä kiitollisuudenvelvollisuutta jota koen omia vanhempiani, etenkin isääni kohtaan. Nuorempana aina suutuin ja itkin koska olin huonompi kuin veljeni aina kun isäni laittoi meidät kisaamaan keskenään, mutta nyt kun ajattelen sitä aikaa niin ymmärrän kuinka paljon vahvemmaksi ne vuodet ovat minut tehneet. Älä välitä negatiivistista kommeteista, mainio kirjoitus ja viestin sanoma välittyy kyllä lukijalle. Kiitos tästä!
Meillä oli myös mieletön kisalu keskenämme. Toki tilanne oli hieman tasaisempi, koska olimme kaikki tyttöjä ja lähes saman ikäisiä. Se keskinäinen kisaaminen ja tekeminen opetti paljon. Joskus sitä oli kateellinen, kun itse ei voittanut tai pärjännyt. Vuosien varrella on kuitenkin oppinut olemaan iloinen toisen onnistumisista ja aidosti toivomaan menestystä myös heille. Urheilun parissa käydään kyllä se oma elämänkoulu läpi ja sieltä itse olen eniten oppinut.
Kiitos Noora upeasta kirjoituksesta. Olen pienen pojan äiti. Poikamme alkaa nyt 4 vuoden isässä orastavasti osoittaa kiinnostusta harrastamiseen. Vanhempana minulla ei ole vielä kokemusta lapseni harrastamisen tukemisesta, mutta kirjoituksesi summa summarum minulle oli se, että haluaa hän harrastaa mitä tahansa, minun ja isänsä tuella ja läsnäololla on suuri merkitys hänelle. Ja että se läsnäolo on summa summarumina tiiviin porukan yhteistä elämää, yhteisiä saavutuksia, yhteisiä onnistumisen tunteita ja yhdessä vietettyä aikaa. Ja parhaimmillaan siitä syntyy satoja mestaruuksia. Kaikki sellaista, johon ehdottomasti kannattaa investoida. En ole Noora seurannut urheilu-uraasi, mutta toivotan sinulle ja perheellesi sekä kilpailevillesi sisarillesi menestystä, onnea ja iloa elämään. Kiitos inspiraatiosta. Kosketit minua. / Susanna
Kiitos paljon positiivisesta palautteesta. Voin sanoa, että sillä vanhempien läsnöololla on todella suuri merkitys ainakin itselleni. Sillä oli merkitystä silloin nassikkana ja sillä on edelleen suuri merkitys. On ihana kuulla ja nähdä omat vanhemmat siellä kentän laidalla kannustamassa kisoissa ja ne jaetut ilot ja surut ovat edelleen isossa osassa elämää. Yksi paras ääni on oman äidin huutaminen ja kannustaminen ennen telineisiin menoa 🙂
Kiitos Noora innostavasta ja realistisen kauniista kirjoituksestasi!
Tämä on sitä parasta palautetta, minkä lapsi/nuori voi vanhemmilleen antaa.
Toivotan sinulle menestyksekästä tulevaisuutta ja tavoitteiden täyttymistä!
Juuri näin. Kiitos tästä näkökulmasta Noora ja menestystä!
Mikko
Hyvä Noora!
Lukiessani tätä mieleeni muistui omat vastaavanlaiset tilanteet. Itse kilpailen alppihiihdossa. Muutin lajini perässä Lappiin parempien mahdollisuuksien perässä 12 vuotiaana. Asuin ensimmäisen vuoden yhdessä perhetuttujen 25 vuotiaan pojan kanssa, olin 6. luokalla. Ensimmäisen vuoden jälkeen myös äitini ja isäpuoleni muutti Lappiin. Isäni asuu edelleen Pirkanmaalla ja näemme pääsääntöisesti vain kesällä.
Ensimmäinen vuosi oli vaikea, sillä näin vanhempiani harvoin ja ympäristö oli minulle uutta. Aikani kului lähinnä koulussa ja treeneissä. Vanhempien panostuksella olen päässyt näin pitkälle ja olen nyt Levin alppilukiossa 2. luokalla.
Monia vuosia on tullut temmellettyä lajin parissa. Vaikka suhde valmentajaan ja muihin ryhmän urheilijoihin on vankka, muistan silti tärkeimmät keskustelut käyneeni oman äitini kanssa. Hän osaa iloita ja kannustaa, vaikka välillä on synkkiäkin aikoja. Vaikka vanhemmat eivät enää kuulu urheiluun juurikaan kuin taloudellisina tukijoina, silti tärkeimmät tukijat omassa urheilijaurassani on juuri vanhemmat. Heidän taito auttaa minua menttaali-asioissa on parasta, mitä löytyy.
Huippu-urheilu vaatii uhrauksia, mutta usein työ kantaa hedelmää. Ja vaikka pitkä prosessi urheilijana on vielä kesken, en silti koe menettäneeni päivääkään urheillessani.
Jaakko Mustalahti, 17v
Lue myös minun blogiani: http://www.jaakkomustalahti.com
Kyllä vanhemmat ovat melkeinpä aina isossa roolissa vaikka eivät siellä valmennuskuvioissa mukana olisi. Sieltä löytyy usein sitä ymmärrystä ja kannustusta ja ainakin oman äidin kohdalla, saattaa myös muutama elämänviisaus joukkkoon eksyä kun joku asia painaa 🙂
Jos kokee menettävänsä paljon urheilun takia, niin sitten se urheilu-ura eikä etenkään kilpaurheilijan ura ole ehkä se paras mahdollinen vaihtoehto. Itse sanoin yhteen haastatteluun, että vaikka ne omat tavoitteet (olympialaiset) eivät toteutuisi, niin en silti koe menettäneeni mitään urheilun takia, päinvastoin.
Hei ja onnea jatkoon Noora, kaunis kirjoitus ajattelevalta nuorelta naiselta! Kyllä urheilu antaa ja ottaa, juuri nyt alkaa meidän perheessä talvikausi kovine haasteineen. Tänään lähtö laskemaan hallileirille, tällä kertaa mummon kanssa ja sitten parin viikon päästä jälleen Italian jäätiköille. Iloa antaa mummolle ja papan seurata lasten innostusta lajiaan kohtaan. On kuitenkin muistettava, että vanhemmilla on työ, joten kannustakaamme ja auttakaamme kaikki isovanhemmat lapsenlapsiemme uraa urheilun saralla mahdollisuuksiemme rajoissa. Ritva mummo
Hieno kirjoitus! Itse ex-urheilijana ja nyt 4..kohta 5 (kunhan kasvaa vielä vähän tämä 1v) tyttöä pelaa jäkistä..osa heistä harrastaa balettia ja osa ratsastusta lisäksi. Minä..entinen totaali jääkiekkovihaaja ( joka huokas helpotuksesta kun pojat aikoinaan kasvoi jäkis iän yli) kuljetan tyttöjä yht.5 krt/vko kaupunkiin jäähallille (+muut harrastukset) ..autan koko joukkueen tyttöjä tarpeen vaatiessa ja peleissäkin seison kuin nakutettu laidan takana kannustamassa tyttöjä. Tämä on kivaa..rankkaa..kallista mutta kivaa. Kun näkee sen onnen tyttöjen kasvoilla kun pelaaminen on hauskaa…se on ihan paras kiitos minulle ♡voitetut pelit on vaan extraplussaa..pääasia että lapset nauttii tekemisestään 🙂 satu
Kiitos kehuista 🙂 ! Tuo on se ideaali tilanne. Ei se helppoa todellakaan ole, mutta varmasti sen arvoista ja voin sanoa, että vaikka lapset eivät sitä ehkä nyt tajua, niin varmasti arvostavat suuresti vanhempana kun hieman ymmärtävät paremmin. Kyllä vanhempien tuki on suurin tekijä harrastamisessa oli se sitten mitä tai minkä tasoista harrastamista tahansa.