Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeSe on vain urheilua
Kolumni | lauantai 3. elokuuta 2013
Nuorempana kuulin huhuja tuosta kuuluisasta sanonnasta ”Se on vain urheilua”. Nyt vanhemmiten olen kuullut sen sanottavan ympärilläni ääneen ja viime vuosina tämä kommentti on sanottu jopa suoraan päin naamaa. Sanojat ovat vaihdelleet valmentajista, sukulaisiin sekä entisiin kovan tason urheilijoihin. ”Se on vain urheilua.”
Miten niin vain urheilua?! Eihän noin voi sanoa? Sama kuin joku sanoisi: ”Se on vain happea. Se on vain elämää”. Uskomatonta. Pelkkä ajatuskin on täydellisen absurdi. Eihän urheilua suurempaa asiaa ole. Se on se elämä, se on se kaikki. Kaikki, millä on merkitystä ja kaikki, mitä olen. Minä olen urheilija, minä olen tulokseni. Se, kuinka arvokas olen, on verrattavissa siihen, mitä sekuntikello tai mittanauha näyttää. Suoritukseni ja tulokseni määrittelevät minut, minä olen yhtä hyvä tai huono kuin tulokseni.
Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat ne kaksi vaihtoehtoa. Eihän muulla oikeastaan ole väliä. Onnistuessani tarpeeksi monta kertaa olen hyvä ihminen: minulla on merkitystä. Olen jotain hyvää, ehkä jopa arvokasta. Elämäni sujuu ja sen onnistumisen ja sujumisen mitta on urheilu. Olen juuri niin hyvä ihminen kuin tulokseni ovat.
Epäonnistuminen. Ei, sellaista ei saa tapahtua. Tämä ei ole vain urheilua. Tämä on jotain suurempaa. Se olen minä. Jos en onnistu, en ole hyvä ihminen. En osaa mitään, en ansaitse mitään. En ole tehnyt asioita tarpeeksi hyvin, en antanut kaikkeani, en ansainnut menestystä. En ole hyvä, en pärjää koulussa, en töissä, parisuhde ei suju, ystäviä ei ole. Koko elämä murenee. Olen lihava, laiska, turha ja arvoton. Miksi olen turha ja arvoton? Koska olen tulokseni, olen urani ja urheilu on kaikkeni. Minä olen urheiluni.
Tämäkö on sitä ”vain urheilua”?
Entä jos? Voisinko olla jotain muutakin? Voisiko elämässä tulla vielä jotain suurempaa? Voisinko minä olla myös jotain muuta kuin urheiluni?
En tietenkään voi olla. Tätä olen ollut jo puolet elämästäni. Urheilu on määritellyt elämäni, sanellut kaiken ja pyörittänyt kaikkia rattaita. Urheilu on määritellyt unelmani ja tavoitteeni yli vuosikymmenen ajan. Urheilun mukaan on suunniteltu, oltu ja eletty. Tätä minä teen, tämä minä olen. Olen urheilija ja siksipä olen tulokseni.
Mitä jos…. Mitä jos en olekaan tulokseni? Entä jos sekuntikello ei määrittelekään sitä, kuinka hyvä tai huono ihminen olen? Mitä jos elämäni ei ole urheilu-urani? Ehkä tämä ei ole se kaikki?
Voisiko tämä olla vain urheilua?
Ehkä elämässä voi olla jotain suurempaa, ehkä jopa minunkin elämässäni voi olla joskus jotakin suurempaa kuin urheilu-urani? Voisiko se olla niin, että se on tosiaankin vain urheilua? Ehkä urheilu-urani on ohikiitävä hetki elämässä. Se on jotain, mitä joukko onnekkaita ihmisiä pystyy tekemään. Se on asia, josta tulisi nauttia. Se on upea tilaisuus, hetki tehdä sitä, mitä rakastaa. Mahdollisuus antaa kaikkensa ja yrittää parhaansa. Se on mahdollisuus heittäytyä ja nauttia hetkestä.
Heinäkuun alussa surkeasti menneiden kisojen jälkeen pääsin takaisin mökin turvaan. Istuin yksin laiturin reunassa ja liuottelin varpaitani järvessä. Oli uskomattoman hieno kesäilta. Aurinko oli laskemassa, järvi oli peilityyni ja jossain ulapalla huusi lokki. Maisema oli kuin taideteos. Itse katsoin järvelle näkemättä mitään merkityksellistä. Kaikki oli harmaata. Olin epäonnistunut ja vain epäonnistuminen oli mielessäni. Elämä oli surkeaa niin kuin suorituksenikin. Kalat alkoivat näykkiä järven pinnasta hyttysiä ja silkkiuikku ui 20 metrin päässä laiturista. En huomannut niistä mitään. Päässäni pyöri vain tulokseni ja epäonnistumiseni. Sillä hetkellä millään muulla ei ollut väliä, ei maisemilla, ei aikaisemmilla onnistumisilla, ei perheellä tai ympärillä olevilla ystävillä, eikä minulla. Urheiluni on ainoa asia, jolla on oikeasti väliä.
Hetken istuttuani itselläni heräsi kuitenkin ajatus. 5, 10 tai 15 vuoden päästä kun ajattelen tätä samaa hetkeä, mitä silloin ajattelisin? Miettisinkö, että olen hullu, että annan yhden kisan tai muutaman epäonnistumisen pilata päiviä, viikkoja jopa kuukausia elämästäni. Annan sellaisen asian kuin urheilu määritellä minut ja koko elämäni sekä arvoni ihmisenä. Urheilun takia unohdan kaiken muun, unohdan kaiken hyvän, mitä elämässäni on. Unohdan olla onnellinen, unohdan elää ja nauttia kaikesta muusta. Onko tosiaan sekuntikello se asia, joka määrittelee minut ja elämäni?
Voisiko se sittenkin olla vain urheilua?
Avainsanat: kilpaurheilu, pohdintaa, stressi
Uudempi
← Yliherkkä, Food-DetectiveVanhempi
Mitaleita ja S/M tunnelmia →Saatat myös pitää
Voisitko jo lopettaa…
su 28.7.2019
Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitusKulutus treenipäivä vs…
su 12.5.2019
En tiedä onko ruudun sillä puolella tämän kanssa ongelmia, mutta… Lue koko kirjoitusLeireilyä ja…
ti 19.3.2019
Pitäisiköhän tässä vaiheessa elämää olla yksilönä jo sen… Lue koko kirjoitus
Olet asian ytimessä, todellakin. Välillä mediaa seuratessa tulee olo, että jos urheilija epäonnistuu kisoissa, hän epäonnistuu kaikessa. Urheilija on muille kuin läheisilleen vain niitä numeroita ja tuloksia, ei tavallinen, tunteva ihminen. Näin ei todellakaan pitäisi olla, vaan median puolelta tulisi löytyä ymmärrystä myös huonoina hetkinä.
Urheilu on ”vain” urheilua, niin täydellisen onnistumisen kuin epäonnistumisenkin hetkellä.
Hieno teksti jälleen, tsemppiä jatkoon!
Jep media sen todellakin unohtaa/ei välitä, mutta niin tekee myös usein urheilija itse. Se omanarvon tunne ja identiteetti kävelee täysin käsi kädessä tulosten kanssa ja niin se ei saisi mennä. Tosin helpommin se on sanottu kuin tehty. Kilpaurheilijoille se urheilu kuitenkin tuppaa olemaan se elämän suurin tukipilari.
Kiitos kehuista ja tsempistä 🙂 !
http://taajuus.metropolia.fi/2013/01/carita-laukkonen-kilpaurheilu-ei-anna-todellista-identiteettia/
Hyvä ja mielenkiintoinen haastattelu!
Siis se todellakin on vain urheilua! Mitä tapahtuu, jos loukkaannut, etkä pysty enää urheilla? Etkö silloin ole enää mitään? No tietenkin olet, sillä urheilu on vain yksi osa sinua. Ikinä, siis ei ikinä, ei saisi rakentaa elämäänsä vain yhden asian varaan. Elämässä on niin paljon muutakin. On tämä homma tullut opiskeltua ihan kantapään kautta.
Joo tuon keskustelun kävin itseni kanssa kun selkä hajosi. Toki siinä oli tiedossa se, että pääsen vielä radalle, mutta siinä tulisi menemään hetki. Joka tapauksessa siinä meni maailma melkoisen sekaisin hetkeksi. Se tärkein asia revittiin pois elämästä. Antoi melkoisesti perspektiiviä se puoli vuotta sivussa. Nyt taas radalle päässeenä sen välillä unohtaa. Kukaan ei ole vain tuloksensa ja urheilunsa. Kaikkien täytyy olla, ja kaikki ovatkin, muutakin kuin urheilunsa. Mikään yksittäinen asia ei saa olla se ainoa asia elämässä vaan niitä tukipilareita täytyy olla muitakin ja se minuus ei saa olla rakennettuna vain sen oman urheilun ympärille.
Tavoite motivoi huippu-urheilijaa päivittäisessä valmentautumisessa ja siviiliuran valinnoissa. Urheilu-uran tavoite voi olla arvokisamitali: maailmanmestaruus, Olympiavoitto. Siviiliuralla se voi olla vaikkapa perheen perustaminen tai ammattiin valmistuminen. Urheilijan ura (ja kilpailutulokset) on varmasti täynnä enemmän pettymyksiä kuin onnistumisia, sillä hyvin harvoin kisat menevät juuri niin kuin on tavoitteen asettanut, hyviä onnistumisia tulee aika harvoin, toisin kuin ehkä muissa ”ammateissa” tai niissä yleensä tyydytään keskivertosuoritukseen?
Suurimmalla osalla vaan haaveet kaatuu… muuten olympiavoittajia kuhisisi siellä täällä! Urheilussa tavoitteet ovat niin selkeät, että siksi ulkopuolistenkin on niitä helppo arvostella, kisasta toiseen… Vaikka elämässä on paljon muutakin niin silloin kuin harjoitellaan tavoitteellisesti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pyrkien, ei elämään mahdu kovinkaan paljon mitään muuta, tai ainakin urheilun ehdoilla on mentävä tai tyydyttävä keskinkertaiseen. Se ”muutakin” voi tulla sitten myöhemmin, mutta sitä on urheilijalle aivan turha tulla kertomaan pettymyksen tai loukkaantumisen hetkellä!
Juurikin niin. Kun tässä hommassa ollaan ”sisällä” niin siinä ollaan niin syvällä siinä tekemisessä, että sitä sokeutuu. Vuosia se kesti omalla kohdallani, että alkoi oikeasti muodostumaan jotain muutakin identiteettiä kuin se urheilu. Minähän olen kuitenkin kaikille se urheilija. Kun elämään tuli koulu, joka oli täysin irrallaan urheilusta, alkoi se identiteetti rakentumaan uudestaan kun oli jotain ihan erilaista ja uutta.
Toki kun tähdätään korkealle, niin elämään ei paljoa muuta mahdu, kuin se urheilu ja kuten sanoit; pettymyksiä on huomattavasti enemmän kuin niitä suuria onnistumisia. Ne todella syövät. Paras tilanne olisi, että tuon ”Se on vain urheilua” muistaisi aina eikä vain silloin, kun sitä yrittää epäonnistumisen jälkeen hakata päähänsä.
Joku viisas ajattelija on joskus miettinyt näin:
Before a person studies Zen, mountains are mountains and waters
are waters; after a first glimpse into the truth of Zen, mountains
are no longer mountains and waters are not waters; after enlightenment,
mountains are once again mountains and waters once again waters.
Ehkä tässä ollaan pikku hiljaa menossa siihen ”ymmärrykseen” 🙂
Sä olet niin mun idoli juuri tuollaisena 🙂
Oo kiitos 🙂 Tässähän menee ihan herkäks 🙂
Löysin sun blogin kun joku oli linkittänyt tekstis facebookkiin. Aivain mahtavia kirjotuksia pitää heti lukea kaikki! Itsellenikin urheilu on aina ollut koko elämä, mutta tällä hetkellä tuli työtarjous jota en haluaisi jättää käyttämättä mutta joutuisin lopettamaan itse harrastamisen kilpatasolla. Yhtä pähkäilyä että mitä elämältään haluaa ! Kiitos kun jaat ajatuksiasi täällä, niistä on varmasti apua/iloa monelle. Ja tsemppiä kaikkeen mihin ryhdytkin!
Melkonen päätös on sullakin edessä! Itse en onneksi ainakaan vielä ole joutunut noin radikaalien päätösten eteen urheilun suhteen. Toki päätökset koulusta sekä töistä ovat olleet, mutta ne oli melko helppo tehdä, koska kouluun tai töihin oli yksinketaisesti pakko sillä hetkellä mennä. Päädyit kumpaan tahansa ratkaisuun, niin toivottavasti se on loppujen lopuksi se oikea 🙂
Kiitos kovasti kehuista ja tsempistä!