Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeMaailman vaarallisin
Kolumni | tiistai 28. lokakuuta 2014
Keneltäkään ei varmasti tämä uusin fitness skandaali ole mennyt ohi. Itsekin olen paljon aiheen tekstejä, kommentteja sekä uutisia mielenkiinnolla lukenut. Sen jälkeen, kun kaikki rakentava keskustelu aiheilla: ”Hyi jeesus, ällöttävä ihminen, rumia akkoja kaikki, kuolisin ennemmin kuin olisin toi” oli kahlattu läpi, alkoi sana ”kilpaurheilu” nousemaan siellä sun täällä esiin. Sen ympärille nousi jopa pohdintaa. Yksi kommentti herätti suuresti ajatuksia itsessäni. Kommentti, missä puhuttiin huippu-urheilun huonoudesta ja vaarallisuudesta. Tähän kyseiseen fitness -soppaan en lusikkaani laita, vaikka mielipiteitä itsellänikin on, mutta kilpaurheilusta tahdoin kirjoittaa.
Kilpa- ja huippu-urheilupiireissä näkee paljon. Olen omakohtaisesti kokenut yhden burnoutin, nähnyt läheltä keskivaikean masennuksen, syömishäiriöitä, lukuisia rasitusmurtumia, uskomattomia identiteettikriisejä, sydänlihastulehduksia sekä kilpirauhasen häiriöitä. Nämä kaikki ovat olleet kilpaurheilupiireissä ja kilpaurheilijoilla.
Olen treenannut liian monta kertaa kuumeessa, juossut korvatulehduksessa, antibioottikuurilla tai muuten vain sellaisessa kunnossa, missä ei olisi kannattanut tehdä mitään muuta, kuin jäädä sängyn pohjalle. Se on tyhmää toimintaa, mutta uskomattoman vaikeaa olla tekemättä. Pitkän flunssan jälkeen ja lääkärin kommentilla, jos tuntuu hyvältä, niin tee varovasti, on usein päätös: ”Joo, nyt on ihan ok olo, meen treenaan.”
Kovimpana omana suorituksena oli se, kun selässäni oli rasitusmurtuman alku. Kipua oli jatkunut vaihtelevasti useamman kuukauden. Pahimmassa kohtaa treeneissä lähti kesken kävelyn jalat alta kivusta ja kaaduin radalle. Tämä tapahtui muutamaa päivää ennen halli SM-kisoja. Treenin taisin keventää, mutta kisoihin lähdin. Mitäpä kipua ei 3 tulehduskipulääkettä veisi? Vieläpä, kun virallinen diagnoosi oli tulematta. Noh, tätä kipua ei vienyt. Eipä haitannut, radalle lähdettiin siitä huolimatta. Omasta päätöksestä. Tästä palkinnoksi tuli puoli vuotta sivussa kilpakentiltä.
Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että jarrujen käyttöä tässä omalla uralla olisi voinut harrastaa jo monta vuotta aikaisemminkin. Toivon mukaan tulevaisuudessa sitä tulee harjoitettua enemmän.
Urheilussa, ja etenkin kilpaurheilussa, ei aina järki pysy päässä. Sitä on vaikea muiden, kuin kilpaurheilijoiden tai heidän läheistensä ymmärtää. En edes itse osaa aina sanoa, että onko kilpaurheilu tekemisenä maailman fiksuinta hommaa. Sitä ovat kyseenalaistaneet myös monet kollegani. Sen kyseenalaistaminen on niin pitkällä, että jos joskus se tilanne tulisi, harkitsisin itse kaksi kertaa, että veisinkö omat lapseni kilpaurheilun ihmeelliseen maailmaan. Tässä viedään kroppa äärirajoille, ollaan muiden kritisoitavana jatkuvasti, omaa ihmisarvoa koetellaan joka ikisen epäonnistumisen hetkellä, eletään aikatauluista ja rutiineista. Psyykettä koetellaan vuosien ajan ja annetaan kaikki sille yhdelle asialle, monien muiden asioiden kustannuksella.
Monta kertaa se rikkoo ja monet se hajottaa, usein myös sen uran jälkeen.
Oletko koskaan halunnut jotain asiaa palavasti? Niin palavasti, että melkein kaikki muu jää sen taakse; vapaapäivät, viikonloput, suuri osa muista ihmisistä, työura, ”nuoruus vuodet”, riehuminen ja rellestys. Oletko halunnut niin palavasti, että se oma tavoitteesi voittaa sohvan, tietokoneen, kaverin synttärit, parisuhteen laatuajan, lämpimän sängyn, kuumeen, väsymyksen, v***uksen ja kaiken siltä väliltä? Minä olen.
Järki on asia, mitä kaikilla ja kaikessa tulisi olla, mutta mikä usein hämärtyy. Se on asia, mikä ei missään vaiheessa elämää, ei edes kilpaurheilussa, saisi unohtua. Asia, mikä kaikilta jossain kohtaa jää enemmän tai vähemmän taka-alalle. Kilpaurheilijoilla hivenen useammin. Itselläni on myös rajat, mitä en tahdo kilpaurheilun koskaan vievän. Yksi niistä on se oma minuuteni, kuka minä olen, elämän arvoni ja terveys. Terveys on se raja, minkä molemmin puolin itse olen käynyt liian usein.
Onko tämä homma hullua, vaarallista, epäterveellistä ja joskus enemmän tai vähemmän järjetöntä? Kyllä se joskus on siltä tuntunut. Jostakin selittämättömästä syystä sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä. Tätä minä tahdon tällä hetkellä tehdä. Tämä on sitä, kuka olen ja tahdon vielä olla. Kilpaurheilu on antanut ja antaa itselleni todella paljon. Periksiantamattomuus, työmoraali, tavoitteellisuus, organisointikyky, itsenäisyys, parhaansa antaminen joka tilanteessa. Nämä ovat vain muutamia niitä asioita, mitä kilpaurheilu on opettanut.
Tiedättekö, mitkä muutkin asiat ovat hulluja, vaarallisia, epäterveellisiä ja vaikuttavat muista joskus järjettömiltä? Alkoholi, tupakka, kolmivuorotyö, ryyppääminen, benjihypyt, aspartaami, energiajuomat, maitotuotteet, television katselu, sosiaalinen media, yrittäjyys, kateus, ihmisten kiusaaminen, liian lyhyet yöunet sekä punainen liha.
Unohdetaan nyt kaikki ne fitness jutut sieltä taustalta, tämä teksti ei niihin liity ja ei todellakaan kannusta ketään pyrkimään siihen kisaulkonäköön. Ei missään nimessä. Tämä teksti sai nousseesta keskustelusta vain kirjoituksen idean.
Rupesin kuitenkin pohtimaan; Mikä näistä vaarallisista ja järjettömistä asioista, on nyt sitten se virallinen liian vaarallinen ja järjettömin?
Avainsanat: kilpaurheilu
Vanhempi
Ei ehkä niin hyvä idea →Saatat myös pitää
Voisitko jo lopettaa…
su 28.7.2019
Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitusKulutus treenipäivä vs…
su 12.5.2019
En tiedä onko ruudun sillä puolella tämän kanssa ongelmia, mutta… Lue koko kirjoitusLeireilyä ja…
ti 19.3.2019
Pitäisiköhän tässä vaiheessa elämää olla yksilönä jo sen… Lue koko kirjoitus
Oletko tyhmä vai tyhmä, jos treenaat kuumeessa tai jos selkä sattuu niin paljon etteivät jalat enää kanna?
Aa pahoittelut! Ilmeisesti himpun verran liian hyvin rivien väliin piilotettu. Kappale 3, rivillä 2-3: ”Se on tyhmää toimintaa,…”.
Mainio kirjoitus!
Itse en aikanaan lajissani päässyt huipulle, realiteetit tuli vastaan niin kovaa että hareasteluksi jäi.
Äläkä Noora välitä ”tyhmä v tyhmä”-kommenteista, jotkut vaan ei tajua. Mutta sen jo tiesitkin:)
Tsemppiä!
Kiitos kehuista ja tsempeistä! Juu kyllä nuo ”rakentavat” palautteet on oppinut jo jättämään oman onnensa nojaan tässä vuosien aikana 😛
Oletko koskaan kuullut sanontaa ”urheilija ei tervettä päivää nää”? Jossakin määrin tämä on totta. Kaikki kivut mitä urheilija kokee ei ole ”vakavia” kipuja. Kun urheilija tuntee kipuja jatkuvasti, joskus normaaleja joskus vakavia, alkaa väkisinkin hämärtyä se vakavan kivun raja. Ja usein nämä kivut, etenkin rasitusmurtumat ovat hiljattain pahenevia mikä hämärtää kipukynnystä vielä enemmän. Mistä nuori urheilija, jolla ei ole aikaisempaa kokemusta vammoista tietää mikä on liikaa? Kaikki ei ole yhtä musta valkoista kuin mitä kuvittelet.
Allekirjoitan. Jos joka päivä sattuu ja joskus treeneissä sattuu ihan treenaamisen takia todella paljon (happojen kanssa kavereilla lentää oksennus ja itse nyyhkyttelee pallossa maassa) niin se kivun käsite himpun verran hämärtyy ja kipurajat nousevat. Yhdistettynä tähän normaaliin särkyyn ja kolotukseen, mitä kokee päivittäin. Toki tuossa kohtaa (rasitusmurtuman kanssa) olisi oikeasti pitänyt käyttää päätä ja olla järkevä. En vain pystynyt ja tahdoin mennä juoksemaan, mikä oli virhe. Olisi pitänyt laittaa jarrut kauan aikaa sitten pohjaan, mutta kun on mieletön halu, intohimo ja kova pää (ja himpun verran oikeasti sitä itsesuojeluvaiston sekä järjen uupumista tässä tapauksessa) niin väistämättäkin tulee joskus niitä vääriä valintoja tehtyä.
Asia tekstiä ja kiva muutenkin tämä sun blogi! Taidan jäädä seuraajaksi, virkistävää lukea muidenkin kilpaurheilijoiden juttuja kuin fitnesstähtien! 🙂
http://punttimimmi.fitfashion.fi/
Kiitos kehuista, toivottavasti blogi elää odotuksien tasolle 🙂 !
Tossa paistaa se MENESTYVÄN kilpaurheilijan ja kilpaurheilijan ero. Kaikki tehään että menestytään, tuota ei mun lukijat meinaa millään tajuta. Olipa mukava lukea etten ollukkaan ihan väärässä 🙂
Ja mikä on vaarallisinta, kai se on itestään kiinni. Luulis että joka lajilla saa ittensä hengiltä jos haluaa, ja jos ei ni saa ni aina meillä onneks on toi viina olemassa 😀 Kaikkea hyvää ja menestystä jatkoonki!
Juu ja ei. Ymmärrän miksi he eivät sitä tajua, koska omalla kohdallanihan kaikki nämä sairaana tekemiset ja hajalla juoksemiset olivat virheitä. Varmuudella voin sanoa, että jos noita ei olisi harrastettu, olisin parempi, kuin tällä hetkellä olen. Kaikista maksoin sen hinnan, että tein. Tuloslajeissa se oikeasti jarrujen pohjaan pistäminen on se oikea ja järkevä teko ja ihan oikeasti terveydellä on valtava rooli, jos tahtoo ihan huipulle päästä. Mutta koska tuloslajista ja uskomattoman kilpailuhenkisistä yksilöistä kyse, niin niitä oikeita järkeviä valintoja ei aina harrasteta. Toki se on faktaa, että jos maailman huipulle tai edes keskitasolle mennään, niin ilman loukkaantumisia sinne ei päästä. Ne vain täytyy pyrkiä minimoimaan ja valitsemaan ne ”omat taistelunsa” .
Hieno ja pohdiskeleva kirjoitus. Allekirjoitan! 🙂 Upeaa miten jotkut saa ne omat ajatukset tälleen hienosti luettavaan muotoon, kaikenlisäksi vielä asiallisesti. Eikä tarvittu yhtään provokatiivista kuvaakaan 😉
mansikkapilvi.fitfashion.fi
Haha kiitos 😀 ! Joo meikäläinen ajattelee selkeämmin paperilla, kuin ääneen. Ja tässä nyt tarkoituksella jätettiin kaikki provot pois, kyllä joskus niitäkin harrastan 😛 Tosin harvemmin.
Tätä juttua nyt ei voi kyllä ”skandaaliksi” sanoa. Pisti vaan silmään tuo sana väärässä yhteydessa. Pikemminkin vaikka kohu. Mutta hyvä teksti muuten 🙂
Kieltämättä käytin sitä sanaa valitessa kirjoittajan taiteellista näkemystä 😛 Kohu on varmasti se ”oikeampi” sana vaikka välillä blogeja lukiessa, se tuntuu kyllä skandaalinkin tunnuspiirteitä omaavan.
Täysin samaa mieltä. Itse 25 vuotta futista pelanneena olen aina olllut mallia ”kentältä pois vasta paareilla” ja jopa erilaisten murtumien kanssa on yritetty pelata niin kauan kun pystyy. Jos perus aktiiviurheilijakin pelaa välillä flunssassa niin mitä se sitten on eri lajien huipulla kilpailutasolla? Jarrujen (ja järjen) käyttö on välillä vaikeaa kun tahtotila jatkaa on vuoren kokoinen ja kipukynnys sillä tasolla että isotkin jutut voi tuntua pieneltä.
Samaa mieltä. Itsekin olen nähnyt kun ei kovinkaan urheilulliset ihmiset menevät kohtuu hulluksi jonkun kisailun merkeissä (puhumattakaan lautapeleistä, ja täydellisen vitsailematta, kyllä sellaisia Alias riitoja häviön takia olen nähnyt, että oksat pois Ja rehellisyyden nimessä myös itse useamman aiheuttanut). Puhumattakaan kun on niin syvällä selkärangassa se kisaaminen ja voiton tahto.
Intohimoasioista kun on kyse, niin järjellä ei aina ole osaa eikä arpaa tekemisen kanssa.
Näitä fitness -blogeja (myös kyseisen kohun aloittanutta blogia) lukeneena tahdon kiittää sinua. Osasit tuoda esiin sen perusajatuksen, jossa vedetään sana fitness pois ja keskitytään siihen mitä se on: kilpailemiseen. Entisenä joukkueurheilijana oli usein takaraivossa se ajatus, että ”ei halua jättää joukkuetta pulaan” jäämällä treeneistä pois. Nyt myöhemmin sitä miettii, että jos olisin hankkinut itselleni vaikka sydänlihastulehduksen, niin sekö ei olisi ollut pulaan jättämistä? Mutta kun palo on kova, niin tunteet sumentaa järjen.
Taidan jatkaa seuraamistasi, vaikutat fiksulta!
Kiitos kehuista! Se on uskomatonta etenkin, jos taustalla on muitakin ihmisiä. Se oikeasti oikean ja järkevän valinnan tekeminen, on todella haastavaa. Niin kuin sanoit, mitä sillä olisi ollut väliä, että on muutamasta treenistä pois? Tai vaikka niistä kisoista? Tosin omalla kohdalla se on tavallaan ”epäonnistumista” jos et tee tai kisaa, vaikka se ei todellakaan ole, mutta ainakin itselläni sillä hetkellä, se tuntui epäonnistumiselta. Kuten joskus tuntuu jokaisen lenkin, puntin tai aitatreenin väliin jättäminenkin. Toki tuo on mentaliteetti, mistä täytyy päästä ulos ja se kehon kuuntelu objektiivisesti, on taitolaji, mihin jokaisen urheilijan tulisi pyrkiä.
oma isä ja valmentaja linkkas tän mulle. osu ja uppos. itse taistelen motivaation riittämisen välillä kun ”tiedän” että en voi lajissani naispuolisena menestyä samalla tavalla kuin miehet. silti laji menee kaiken muun yli. loistava tekstiä, sain aimoannoksen jatkaa treenaamista tavoitteiden saavuttamiseksi!
Super hienoa kuulla, että on motivoinut! Kyllä se rakkaus tekemiseen on kaiken a ja o ja se menestyminen seuraa, toki tietenkin tietyissä lajeissa naisilla se menestyminen ei näy valtavirtaan jos ei satu olemaan mediaseksikäslaji. Mutta itsellehän näitä asioita tehdään ja ainahan sitä voi itse olla se rajojen rikkoja!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Kiitos Noora – vaikken fitness-lajeja pidäkään urheiluna samalla tavalla kuin esimerkiksi yleisurheilua, musta on hienoa, että joku muukin kuin itsensä ”fitness-urheilijaksi” tituleeraava ottaa kantaa kilpaurheiluun ja vielä rakentavasti 🙂
Kiitos kehuista! Joo itsekin kyllä lajeja arvotan eri korkeuksiin (luonnollisesti 400m aidat lempparina :D) mutta se mentaliteetti siellä taustalla, kun tehdään intohimolla ja kilpaillen muita vastaan, on enemmän tai vähemmän samoilla suunnilla.
Mitä väliä onko se vaarallista? Olen kateellinen sinulle koska usean vuoden etsinnästä huolimatta en ole löytänyt sitä asiaa tai tehtävää jolle haluaisin omistaa elämästäni edes suurimman osan ajasta. Kuvailet sitä asiaa tässä
”Oletko koskaan halunnut jotain asiaa palavasti? Niin palavasti, että melkein kaikki muu jää sen taakse; vapaapäivät, viikonloput, suuri osa muista ihmisistä, työura, ”nuoruus vuodet”, riehuminen ja rellestys. Oletko halunnut niin palavasti, että se oma tavoitteesi voittaa sohvan, tietokoneen, kaverin synttärit, parisuhteen laatuajan, lämpimän sängyn, kuumeen, väsymyksen, v***uksen ja kaiken siltä väliltä? Minä olen.”
Kaikki meistä kuolee. Sinä ainakin tunnut elävän itsellesi merkityksellisesti. Sinulla on tarkoitus. Olen kateellinen sinulle. Terveys on paljon merkityksettömämpää kuin se että elämällä on sinulle annettavaa. Minulla sitä ei ole.
Kateellinen ei kannata olla, vaikka pointin ymmärrän. Urheilu tuli itselleni ”helposti” se on selkärangasta tullut jo pienenä, joten etsintää ei itseni tarvinnut tehdä. Nyt myöhemmällä iällä olen huomannut, että bisnes ja yrittäjyys ovat ehdottomasti tulevaisuuteni urheilun jälkeen. Koen suurta intohimoa niitä kohtaan ja ne tuovat paljon sisältöä itselleni. Innostun helposti asioista, mutta ei se kaikilla niin mene. Koskaan ei kannata lopettaa etsimistä, koska se oma juttu ja intohimo, voi tulla ties mistä paikasta ja täydellisen vahingon tuloksena. Toivoa ja uskoa ei kannata menettää, sitä ei koskaan tiedä miten tai milloin se juttu löytyy. Harvoin se käy ”helposti” ja itse olen nähnyt paljon enemmän ihmisiä, jotka etsivät sitä jotakin ja eivät ainakaan vielä ole löytäneet, mutta koskaan ei kannata luovuttaa.
Niin totta! Joillain se palo omaan lajiin vain on niin kova, että välillä unohtuu mikä on järkevää ja mikä ei. Vaikka tämä ”palo” voi välillä olla vähän vaarallistakin, on se kuitenkin asia mitä vaaditaan jos haluaa menestyä, tai ei välttämättä aina se menestyskään ole mielessä vaan sitä vain haluaa tehdä sitä omaa juttuaan enemmän kuin mitään muuta. Usein siis tuntuu, että on tärkeämpää, että saa urheilla kuin että vähän jostain sattuu, ja itse en ainakaan helposti myönnä, että sattuu, sillä silloin se tarkoittaisi, ettei saa tehdä sitä täysillä niinkuin haluaa. Ei kuulosta järkevältä, ellei sitä itse ole kokoenut 😀
Joo tiedän fiiliksen! Itse vähättelen myös omia tuntemuksia ”Ei tää nyt niin kipee ole” ja sitten mennään. Urheilu ja järki eivät aina kävele käsi kädessä ja eivät edes siellä ihan harrastelunkaan puolella. Niin kuin yllä mainitsinkin: intohimoasioissa se järki jää aina välillä taka-alalle.
Itse vähintäänkin aktiiviurheilua harrastaneena, on vastaus tuohon kysymykseen muksuista ja kilpaurheilusta erittäin helppo. Ei ikinä.
Kohtuus kaikessa. Ja kilpaurheilussa ollaan aina kohtuuttomuuden rajan väärällä puolella.
Niin se riippuu paljon. Kävi tämän oman uran nyt miten tahansa, niin kyllä tähän hommaan lähtisin silti uudestaan. Ihmiset ympärillä, valmentaja sekä minä itse, vaikuttaa paljon siihen, että millaista se homma on. Jos omaa jälkikasvua hankin ja siellä on se selkeä palo kilpaurheiluun, niin ehdottomasti kannustaisin tähän, mutta olisin haukkana menossa mukana, ettei siellä mennä överiksi tai tehdä samoja virheitä, mitä itse olen tehnyt ja nähnyt. Kaikki asiat voi tehdä huonosti, hyvin tai jostain siltä väliltä. Se palo kilpaurheiluun on vaikea sammuttaa (etenkin nuorena) ja ei sitä välttämättä kannatakkaan. Eri asia on jos sinne ”sysätään” ja se ei lähde ihmisestä itsestään. Toki harkitsisin kannustaisinko joukkuelajeihin vai yksilöurheiluun. Kohtuus on asia mikä vaihtelee ihmisistä ja näkemyksistä riippun. Itse olen hyvin onnellinen, että lapsuus vietettiin radalla ja kisoissa. Koen kuitenkin, että huomattavasti pahempiakin paikkoja olisi ollut tarjolla.
Yleensä en blogitekstejä lue, mutta tää nyt sattu facessa osumaan eteen ja pakko sanoa, että respectit sulle. Sulla vaikuttaa olevan sen verran järkeä ittelläs päässä et sanomattakin ymmärrät jättää ei-rakentavan kritiikin omaan arvoonsa. Hyvä teksti ja onnea ja menestystä elämään ja kilpakentille. Pidä lippu korkeella. Ja kuten ite sanoit niin kipeenä on tullu treenattua, vaikka ei pitäs, rakkaudesta lajiin.
Kiitos paljon positiivisesta kommentista. Joo tässä on vuosien aikana siinä kehittynyt, mutta toki kyllä vielä on paljon kehitettävää, koska kyllä noi silloin tällöin jää vielä kalvamaan. Meikäläinen pitää lipun korkealla ja jatkan tätä omaa rokkailua yleisurheilukentillä!
Moi Noora! Tää sun kirjotus oli ylivoimasesti paras minkä koskaan oon lukenu! Sää osaat niin hyvin pureutua ja avata tota huippu-urheilijan sielunmaisemaa. Noi kaikki puheet loukkaantuneena reenamisesta tuntuu nii tutuilta. Kun se tuntuu siltä ettei yhtä reeniäkää vois jättää väliin kun tuntuu että jää jälkeen tai jtn…. Mutta eniten mua puhutteli toi sun kertomus tosta palavasta halusta ja uhrauksien teosta!! Nään itseni niin tossa. Oon 5-vuotiaasta pelannut jääkiekkoo ja halunnut huipulle siitä lähtien. Nyt 20-vuotiaana olen jo todellä lähellä sitä. Mutta kun kelaan taaksepäin, olen uhrannut kaiken vapaa-aikani kiekolle, syömiselle ja nukkumiselle, että varmasti olisin kunnossa. Ja kipeenä ja loukkaantuneena on tullut pelattua ja reenattua… ja määkin oon ihan varma etten haluis päiväkäään vaihtaa pois ja eläisin saman uudestaa ja uudestaan jos pitäis valita. Niin paljon urheilu on mulle antanut se on ollut mulle varmasti vahvinta huumetta ku mikään muu!! Mutta nyt kirjotuksesi myötä rupesin iha tosissani miettimään onko tässä tosiaan mitää järkeä kun uhraa nii paljon?? Itse erosin hiljattain tyttöystävästäni ja yhtenä syynä eroon monista muista voin pitää sitä että uhrasin kaiken ajan ja vähän enemmänkin kiekolle! olin huonolla tuulella jos pelit meni huonosti ja vielä huonommalla jos olin kipeä… sama kavereiden kanssa, monet kaverisuhteeni ovat täysin retuperällä kiekon takia. Monet kerrat oon kieltäytyny lähtemästä vaikka leffaan kun on pitäny pitää huoli ateriarytmistä… Nämä asiat ja sun kirjotus sai mut miettii että olisinko samassa pisteessä jos olisin antanut aikaa muullekin hieman enemmän. Olisinko huonompi pelaaja tai sinä huonompi tai hitaampi juoksemaan jos ei olis kipeenä tullu lähettyä reenaa? Voisiko se olla niin että jos olis antanut itselleen vähän löysää voisi olla ihan samassa pisteessä tai jopa parempi? Kun olis lähteny kavereiden kaa nii olis voinu saada vaikka lisää intoa tai virkistyä vaikka se yks kanapasta vaihtuu subwayhin… Näihin me ei koskaa saada vastausta eikä tarvitsekkaan. mutta teki vain mieli tuoda ajtukseni ulos ja oli todella helpottavaa huomata että muutkin kamppailee samojen asioiden kanssa. Ja vielä todella iso kiitos kun toit asian esille. Tämä kirjotus ainakin auttoi mua niin huippu-urheilijana tuntemaan omia rajoja ja tajuamaan että välillä hengähtäminen ja jarrun painaminen niinku sanoit on ihan ookoo ja jopa suotavaa!!
Moi Topi, kiitos paljon ihanasta ja hyvästä kommentista! Mä olen tässä 13 vuotta kestäneellä urallani tullut siihen tulokseen, että itse olisin enemmän löysää voinut antaa. Tietenkin se on helppo olla jälkiviisas ja vaikea tehdä niitä oikeista päätöskiä siinä hetkessä, koska niin kuin sanoit; muut ei lepää, ne treenaa ja kehittyy, sillon kun ite jää kotiin, vaikka sitten sairaana. Mikä on todella väärä tapa ajatella. Kaiken lisäksi itse omaan sellaisen mentaliteetin, että jos ei tehdä hulluna ja fanaattisesti ei voi olla eikä ansaitse olla paras ja tämä etenkin omalla kohdallani. Nyt onneksi näin aikuisempana se on alkanut lievenemään ja tajunnut, että sen kokonaispaletin on oltava kunnossa. Urheilu on siellä elämän keskiössä, mutta se ei saa olla se ainoa keskipiste. Pitää olla muita asioita tasapainottamassa, myös antaa sitä narua oli se sitten ruuan, kavereiden tai jonkun muun tekemisen kanssa. Sen kropan lisäksi, siitä päästä ja psyykkeestä täytyy pitää huolta. Laitoin tuolla yhteen postaukseeni jo, että mun uusi motto (olen ollut melkein vuoden sivussa burnoutin takia) on tästä lähtien: Rennosti mutta tosissaan. Isosti tsemppiä sulle!
Itse muodostelmaluistelua SM-tasolla monen vuoden ajan harrastaneena tähän on kyllä helppo samaistua! Nyt jo lopettaneena kaikki on vielä helpompaa ymmärtää, mutta oon kyllä monesti itsekin miettinyt tätä, että onko oikeasti mikään huippu-urheilu oikeasti se terveellisin ja paras vaihtoehto keholle, aika äärirajoilla kuitenkin mennään. Tiedän kuitenkin myös itse, että se henkinen puoli on monesti se, joka myös auttaa jaksamaan. Onnistuneet suoritukset, kehittyminen ja omassa tapauksessa ne uskomattoman hienot hetket joukkueen kanssa vaan auttoi jaksamaan ja jatkamaan, ikään kuin ylittää ja piilottaa nää kaikki huonommat puolet. En usko, niinkuin sanoit, että kauhean moni muukaan tässä maailmassa on just sitä ideaalia toimintaa kropalle tai sille mielelle, mutta ei aina voikaan olla hauskaa. Kuitenkin kilpa-urheilussa on myös niiiin älyttömän paljon hyvää, että se jo itsessään on hyvä syy sitä tehdä 🙂
Juurikin noin 🙂 Vaikka paljon on oikeasti huonoja ja kamaliakin juttuja tässä uralla tullut ja kroppa ja etenkin se pää (enemmän se pää kärsii ainakin omalla kohdalla kun kroppa) niin ne hyvät voittaa aina ne huonot. Tässä urheilussa mennään laajalla tunneskaalalla ja ne huonot on sen arvosia, koska ne hyvät hetket on aivan mielettömiä, mitä muualta on vaikea saada. Kun tuut maaliin voittajana ja perhe ja valmetaja on siellä huutamassa sulle ja onnittelemassa; aivan uskomaton fiilis. Tai se kun pääset pitkän sairastamisen jälkeen lenkkipolulle loskaan ja sateeseen juokseen yksin; uskomaton fiilis. Tai ihan vaan ne hetket leireillä kavereiden kanssa, toisten sparraaminen ja uskomaton kuoleman pelko joskus ennen treenejä ja kun oot sen päässy onnistuneesti läpi. Tää on intohimo hommaa ja kun suurella intohimolla tehdään mitä vain, niin niitä ylilyöntejä tulee väistämättä missä tahansa jutussa. Ja kuten jo ylhäälläkin kommentoinkin yhteen, niin kyllä mä keksin aika monta juttua, mitkä on paljon huonompia vaihtoehtoja, kuin kilpaurheileminen 🙂