Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeYksin urheilija
Kolumni | maanantai 22. kesäkuuta 2015
Yksinäistä. Se on sana, mitä en etenkään juniorivuosina olisi koskaan uskonut käyttäväni urheilusta. Asuin kotona, oli äiti höösäämässä, siskot olivat mukana melkeinpä jokaisissa treeneissä ja kaikissa kisoissakin olimme yhdessä. Isäpuoli valmensi ja siihen mukaan vielä pari kaveriakin harjoitusryhmään, niin kyllähän siinä ihmisiä oli. Meillä oli porukka, tiimi, yhteisö. Unohtamassa tietenkään koulua, mikä toi myös kavereita sekä toisenlaisen yhteisön elämään ja arkeen.
Nyt? Kaksoseni on lopettanut, joten kentillä häntä näkyy enää vaihtelevasti. Siskopuoli lähti Amerikkaan jo 3 vuotta sitten, valmentaja asuu toisella paikkakunnalla ja valtava osa niistä urheilijoista, jotka vielä 7 vuotta sitten urheilivat, ovat lopettaneet. Siihen samaan lopettaneiden -listaan menevät ne entiset tiimikaverit sekä monet monet muutkin. Se höösäävä äitikin on Toijalassa. Koulu on ohi ja oma työ on ollut viimeisen puolen vuoden ajan paljolti kotona tapahtuvaa tekemistä. Pian ura jatkuu yrittäjänä. Siis paljolti yksin sielläkin.
Laskin tässä kerran, että huonona päivänä kohtaan yhden ihmisen, jos ei nyt ihan kaikkia vastaantulijoita lasketa. Hyvänä päivänä kohtaamisia tapahtuu neljä ja todella hyvänä sitten enemmän. Iso osa treeneistä, kun ikävä kyllä tapahtuu yksin. Tämä ilmiö alkoi toistua enenemissä määrin jo muutama vuosi sitten, kun sinne kuuluisaan aikuisuuteen alettiin siirtyä. Valmentajalla ei ole yksinkertaisesti mahdollisuutta tulla kaikkiin treeneihin ja toisten tiimikavereiden kanssa järjestettävät yhteiset treeniajat ovat enemmän tai vähemmän haastavia järjestää. Kyllähän sielläkin ne työt, koulut, arki sekä ihmissuhteet tuovat oman suolansa tekemiseen. Siis silloin, kun niitä tiimikavereita oli enemmänkin. Tilanteet, urheilu-urat ja elämä muuttuvat.
Missä kohtaa tämä kaikki meni tähän? Milloin yksilöurheilusta tulikin yksin urheilua?
Ehkä olen ollut urheilun puolella hieman ”hemmoteltu”. Meillä ei ollut koskaan isoa seuraa, jonka kautta tulisi muita urheilijoita niihin treeneihin, mutta minulla oli siskoni. Siskoni, jotka olivat mukana kaikessa; treeneissä, kisoissa, leireillä, kotona. Meillä oli tiimi, yhteishenki, hauskaa (ja haasteitakin), mutta meillä oli meidän La Familia. Meillä ei ollut koskaan yksinäistä. Kun olin kisoissa siellä oli se toinen ihminen, se sinun ihmisesi mukana kannustamassa sekä tuomassa vertaistukea. Siellä kentälläkään et koskaan ollut yksin, vaikka yksin sinne telineiden taakse menitkin seisomaan pillin vihellyksen jälkeen. Meillä oli meidän joukkue yksilöurheilun maailmassa.
Eräs urheilijakollegani sanoi joskus, että hän toivoisi, että olisi valinnut jonkun muun lajin yleisurheilun sijaan. Lajin, missä ei tarvitsisi olla niin yksin. Jo silloin ymmärsin häntä ja mitä kauemmin uraa on takana, sitä enemmän häntä ymmärrän. Yhteisö, tiimi, ne sinun ihmisesi siellä kentällä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän näitä ihmisiä on. Harmittavan monen ura on loppunut ja niille, jotka vielä ovat menossa mukana, omat haasteensa tuo ihan sen arjen ja urheilun aikatauluttaminen. Unohtamatta Pirkkahallin luomia omia haasteita yhteisten harjoittelupaikkojen tarjoajana; usein ne treenit tehdään metsäpoluilla, portaissa tai jossakin muualla, mihin harvemmin osuu niitä muita yleisurheilijoita samaan aikaan paikalle.
Yksinäisyys. Se on viime aikoina ollut ikävä kyllä melko läsnä omassa elämässäni. Kuitenkin pari päivää sitten yhden puhelun jälkeen tein päätöksen; tälle asialle täytyy tehdä jotakin. Jotain on nyt saatava aikaiseksi, jotta tämä asia muuttuu. Eihän tämä homma nyt näin voi mennä. Siksi nyt onkin edessäni missio, jotta saisin täällä Tampereen päässä enemmän tai vähemmän itsekseen urheilevat koottua. Tällaisia urheilijoita on onneksi siinä omassakin ystäväpiirissä, joten siitä on hyvä aloittaa. Nyt ei siis puhuta, että kaikki treenit tehtäisiin yhdessä, mutta ainakin yritettäisiin saada silloin tällöin jonkin sortin joukkio samaan aikaan treenaamaan. Saataisiin sitä porukkaa ja yhteisöä. Ehkä jopa jonkinlainen tiimi vielä joku päivä.
Koska ei yksilöurheilu saa olla synonyymi yksin urheilulle.
Avainsanat: henkinen hyvinvointi, kilpaurheilu, pohdintaa, yleisurheilu
Uudempi
← Kisakausi avattuVanhempi
Suomessa →Saatat myös pitää
Valinnan vaikeus
to 27.4.2017
Olen tullut siihen tulokseen, että tämä ”nykyaika” on… Lue koko kirjoitusUrheilussa mukana uupumus
ke 11.5.2016
Pidempään blogiani lukeneet tietävätkin, että reilu pari vuotta… Lue koko kirjoitusOnnellisuuden ABC
ma 8.2.2016
Minulla on yksi kaveri. Olen tälle kaverilleni hieman kateellinen.… Lue koko kirjoitus
Mulla on myös kokemusta tuosta yksin puurtamisesta, vaikkakaan en ole vielä päässyt kunnon vauhtiin missään vaiheessa. Sain viime kesän lopulla juoksukipinää, mutta parikymppisenä juoksun alottamiseen ei muita vaihtoehtoja oo kuin tehdä kaikki alusta loppuun asti yksin – yleisurheilua ei juuri aikuisille ohjata. Treenaaminen jää helposti määrätiedottomaksi räpiköinniksi ja epätietoisuudeksi siitä tekeekö jotain oikein vai väärin, onko tietyt kivut ok vai onko jokin selkävaiva merkki jostain pahemmasta, treeneihin lähtöön ei kannusta kuin jokin oma epämääräinen ja kaukainen tavoite jne. Ja kaikki tää etenkin jos aloittaa nollilta, kuten minä. Mietin alkuun esim minkälaisilla kengillä kannattaa treenata, mikä tuntuu ihan epäolennaiselta asialta, mutta oli aikanaan oikeasti iso kysymys:D Tietenkään en tiedä, mitä päivittäinen ja kuukausia jatkuva yksinäisyys on mutta tässäkin tilanteessa on aika yksin. Onneks on tämän ja Pinkoblogin kaltaiset blogit mitkä kannustaa ja motivoi ja mistä löytyy paljon vinkkejä treeneihin, näiden avulla saa jo aika paljon epätietoisuuttakin helpotettua:)
Oman kokemuksen kautta voin vain kompata jonkinlaisen yhteisön luomista yleisurheiluun paikallisesti mut miksi ei myös laajemminkin. Joku just missä vois kysellä treeniseuraa, treenivinkkejä tai kaikkia tyhmiäkin kysymyksiä mitä tulee mieleen. Ois hyvä ylipäätään luoda aikuisyleisurheilulle mahdollisuuksia harrastustasollakin – yleisurheilusta löytyy niin paljon monipuolisia lajeja, että on sääli ettei aikuisille löydy sijaa ja mahdollisuuksia. Juoksukouluja kyllä löytyy pitkää matkaa nylkyttäville ja erilaisia harrastesarjoja on palloilussa laajasti, mut ei ne oo jokaisen lajeja:)
Mulla tosiaan treenaaminen on ollut tosi satunnaista ja vähäistä ja nyt kun kesätyöt vie paljon aikaa ja energiaa, oon suosiolla jättänyt treenaamiseen panostamisen syksylle kun koulut taas jatkuu. Jos päädyt tekemään jonkinlaisen ryhmän esim Facebookkiin niin on kyllä messissä jo nyt, olisi kivaa saada niitä joukkueurheilun plussia omaan treeniin ja elämään!
Ja sen verran vielä että Tampereella asun ja lajina on 100m (jos se nyt edes on itselle sopivin laji).:)
Todella kiva kuulla, että blogi motivoi ja kannustaa 🙂
Se on totta, että vanhemmalla iällä yleisurheilun aloittaminen on haastavaa juurikin sen takia, että aikuisille harrasteurheilijoille ei oikein ole ryhmiä tai valmennusta, juurikin juoksukouluja lukuunottamatta. Multa kysyi kerran ihan 16-vuotianaa yleisurheiluun halukas tulija, että missä voisi mennä ryhmään tms. Sanoin, että kannattaa tiedustella Tampereen Pyrinnöltä tai TU-38:lta että olisko siellä jossakin ryhmissä mahdollisuutta tulla tekeen.
Mietin, että nyt kesällä on vaikea saada ihmisiä yhteen kisakauden takia, mutta ajattelin, että syksymmällä sitä voisi yrittää heittää enemmän porukalle, että olisko kiinnostusta tehdä yhdessä treenejä, kun kaikilla pk ja treenit on lähempänä toisiaan lajeista riippumatta. Täytyy laittaa sulle kanssa sillon infoa 🙂 ! Onko toi sun jättämä sähköposti oikee, että voiko siihen si laittaa viestiä?
Tuo 16v alkaa olla jo siinä rajalla pääseekö seuratoimintaan mukaan vai ei, vähän vanha jo aloittelevaksi junioriksi mutta 20 vuotta liian nuori aikuisurheilemaan:D Mä oon 1993 syntynyt, eli vielä karkeammin väliinputoava. Kyselin itse Tampereen seurat läpi et saisin jotain vinkkiä tai pääsisin vaikka muutaman kerran käymään jonkin ryhmän mukana treenaten kuitenkin ensisijaisesti yksin, mutta hädin tuskin sain vastausta mistään. Pyrintö vinkkasi yleisurheilukoulustaan, joka on suunnattu aikuisille, mutta siinäkin on ideana se, että kokeillaan eri lajeja joka kerta mikä ei tietenkään oo se mitä lajin ”valinneena” tarvitsisin. Pyrinnöltä voisi jotain saada +500e/vuosi, mutta se taas menee yli opiskelijabudjetin:)
Ja joo, se on semmonen mistä saa kiinni!
Kumma että vastattiin nihkeästi, koska luulisi kuitenkin, että urheilijat olisivat toivottua tavaraa seuroissa. Toisaalta se voi juurikin olla tuo, että yleisurheilussa ei oikein ole tarjontaa, jos aloitat liian myöhään, mikä on kyllä harmi. Tai no korjaus, kyllä yleisurheilussa on tarjottavaa, mutta valmentajien yms hankinta on haastavaa, mitä se kyllä on muutenkin, koska mennään niin vahvasti rakkaudesta lajiin periaatteella. Ja ymmärrän hyvin, että 500€ vuodessa on melko suolainen opiskelijalle, etenkin jos ei pysty tekemään sitä sitten todella tosissaan ja niin, että arki rakennetaan sen urheilun ympärille.
Hyvä homma, täytyy laittaa siihen koodia jos(kun)yhteistreenejä alkaa muodostua 🙂
Moi! Itse olen aloittanut urheilun jo ihan pienenä, mutta nyt harjoittelun ”vakavoituessa” olen tullut koko ajan vain yksinäisemmäksi. Olen erittäin pienestä kunnasta (alle 2000 asukasta), joten treenikaveria on mahdotonta löytää… Ei-urheilevat kaverit eivät ymmärrä urheiluani, ja ovatkin jättäneet minut kokonaan porukan ulkopuolelle. Muutama urheilukaveri sentään löytyy, mutta he asuvat vähintään 50km päässä. Valmentajani ei pääse juuri koskaan harjoituksiini pienten lastensa takia, joten olen aina yksin… Olen katunut monta kertaa etten lähtenyt urheilulukioon isommalle paikkakunnalle, mutta se olisi tarkoittanut omilleen muuttoa, enkä koe olevani siihen valmis. Lentopalloa olen pitänyt sivulajinani ainoastaan sen takia, ettei aina tarvitsisi harjoitella yksin…
Mutta erittäin suuret kiitokset sulle, että pidät tätä mahtavaa blogia ja pidät mun ja varmasti monen muunkin motivaatiota yllä tässä yksinäisyydessä ❤
Toi on tosi inhottava tilanne ja vieläpä, jos on noinkin pienestä paikkakunnasta, niin sitä on varmasti vaikea saada treeniryhmää, mutta kannattaa oikeesti tehdä sitä lenttistä siinä sivussa, etenkin jos se tuo hyvää fiilistä ja sellaista ”yhteisöä” ympärille. Ite oon huomannut tässä vuosien varrella, että se pään kestäminen on valtavassa roolissa kilpaurheilussa. Se tiimi ja ryhmä tekee todella paljon, etenkin jos sattuu olemaan hyvä sellainen. Ja ehkä ne sun kaveritkin saattaa jossain kohtaa havatua urheilulle ja voisit jopa niistä saada treenikavereita etenkin jos on sellasia helppoja treenejä ja jos kysyt mukaan. Tosin tässä kohtaa riippuu tietty lajista myös, mutta kannattaa sitä kokeilla. Ja kannattaa myös järjestää ”leiripäiviä”. Me tehtiin nuorempana niin, että urheilukaverit tuli kaukaa tänne ja oli meillä yötä ja tehtiin sellasia ”minileirejä” porukalla viikonloppusin ja treenattiin sillon paljon ja kovaa. Ne oli kyllä huippja, joten suosittelen kokeileen 🙂
Toivottavasti sulla helpottaa noi ja mä vihaan tätä sanontaan (koska mulle hoetaan sitä aina ja se usein kyllä pitää paikkansa) mutta asioilla on tapana järjestyä. Vaikka siltä ei ollenkaan tiettyinä hetkinä tuntuiskaan eikä sitä edes aina meinaa uskoa.
Kiitos tosi paljon kehuista, aivan mielettömän hienoa kuulla, että blogi motivoi ja tuo jotain hyvää 🙂