Noora Toivo

Motivaatiomonttu

Kolumni | torstai 13. elokuuta 2015

Tätä lausahdusta en olisi koskaan uskonut sanovani, mutta tässä se tulee: Syksy tule jo! Odotan syksyä, kuin kuuta nousevaa. En sään tai kauniiden värien takia, vaan uuden aloituksen vuoksi. Sen puhtaalta pöydältä aloittamisen takia.

Kaikki on omassa arjessa todella hyvin ja fiilis on suurimman osan ajasta mainio… mutta se urheilu. Tälläista kesää ei ole koko urheilu-urani aikana ollut. En ole koskaan kisannut kesällä sen takia, että tarkoituksena  on hakea niitä startteja. En ole koskaan kilpaillut tavoitteella, että haetaan sitä hyvää fiilistä tekemiseen, urheiluun ja kilpailuun. Tässä nyt kesän mennessä kohti syksyä on sanottava, että toivottavasti ei enää koskaan tarvitsekaan tällaista kautta mennä läpi.

Koska nyt ei vaan nappaa.

Kuva vuodelta 2013 kun ennätyksiäkin tuli.

Olen tässä muutamana viimeisenä viikkona pyöritellyt melko häiritseviä ajatuksia; Mitä jos minusta ei enää ole tähtäämään sinne huippu-urheiluun? Mitä jos se todellinen kilpaurheilija minussa onkin kuollut tämän kuluneen 1,5 vuoden aikana? Mitä jos minusta ei enää ole urheilijaksi?

Älkää ymmärtäkö väärin, teen kyllä kaiken, mitä valmentaja sanoo ja mitä treeniohjelmassa lukee. Huollan itseäni treenien ulkopuolella, pidän melko hyvän huolen nukkumisesta, palautumisesta ja yritän pitää kaiken kohtuullisen kasassa. Kohtuullisen hyvänä… Mutta kun se ei riitä. Kohtuullisella ei päästä korkealle. Samaan aikaan sieltä rinnasta tuntuu olevan se ”palo” yleisurheiluun pienentynyt. Ei sammunut, mutta se liekki ei ihan roihuavana ole nyt muutamaan viikkoon käynyt.

Tämä asia on painanut todella paljon. Onnekseni se painoi niin paljon, että olen puhunut siitä jopa ääneen ja luojan kiitos puhuin siitä myös mentaalivalmentajalleni Anulle. Sanoin ihan suoraan hänelle; Minua pelottaa, että minusta ei enää ole korkealle tähtääväksi kilpaurheilijaksi. Pelottaa, että minusta on tullut laiska. Pelottaa, että olen muuttunut mukavuudenhaluiseksi. 

Samaan aikaan kuitenkin olen huomannut enemmän ja enemmän ajattelevani syksyä. Sitä, kuinka silloin pääsee treenaamaan, pääsee aloittamaan alusta, tekemään uudet suunnitelmat ja tavoitteet seuraavalle vuodelle. Anu kysyi minulta, että olenko koskaan kisannut ilman tavoitteita? Sanoin, että onhan minulla nytkin tavoitteet: Saada startteja ja hyvä fiilis tekemiseen. Hän tarkensi, että olenko koskaan kisannut ilman selkeitä tulos- ja kisatavoitteita. Vastaus oli hyvinkin yksiselitteinen: En.

Onneksi tuo kysymys esitettiin, koska se avasi aika monta solmua sekä epäilystä tuolta omasta päästä. En ole koko elämässäni kisannut niin, että minulla ei olisi ollut joko sijoitus- tai tulostavoitetta. Tämä kesä on ensimmäinen laatuaan. Ja vaikka tuo ”fiiliksen hakeminen ja starttien tekeminen” olikin aivan ehdottoman oikea vaihtoehto tälle kaudelle, on sillä todella vaikea motivoida itseään. Siis aivan järkyttävän vaikea. Kyllä kaikki hommat tulee tehtyä, mutta välillä siinä omassa tekemisessä on melkoista kampeamisen tuntua ja etenkin sen kilpaurheilijan arjen 100% ylläpitäminen ei ole ihan putkeen mennyt. Takaraivossa koko ajan hakkaa, että tästä kesästä ei tule mitään. Nämä kisat onnistuessaankin ovat tuloksellisesti valovuosien päässä niistä ennätyksistä. Itseasissa omia tämän vuoden tuloksia katsellessa huomasin, että vastaavia aikoja on tullut juostua noin 10 vuotta sitten 15-vuotiaana. Ei se nyt ihan kamalasti sitä motivaatiota itselleni tuo, vaikka kuinka yrittää ajatella, että kisa kerrallaan parempaan päin.

Motivaatiomonttu on nyt tälle reitille osunut. Onneksi se uusi alku häämöttää ja ilmassa on jo sitä toivon tuntua. Silmät kiiluen syksyä kyllä odotan, sitä uuden kauden tuomaa puhtaalta pöydältä aloitusta, sitä seuraavan vuoden uutta mahdollisuutta.

Avainsanat: kilpaurheilu, yleisurheilu

Saatat myös pitää