Noora Toivo

Kivenhakkaaja

Kolumni | sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Jotenkin uskomatonta, että Thaimaan reissusta on kuukausi aikaa. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus ja toisaalta vastahan sitä tuli takaisin Suomeen. Tuolla matkalla tuli aika paljon syntyjä syviä mietittyä. Irtiotto Suomesta ja arjesta oli kyllä tarpeen, vaikka ennen reissua siltä ei todellakaan tuntunut. Päinvastoin; treenit ja kaikki sujuivat niin hyvin, että hivenen jopa harmitti urheilun puolesta lähteä, koska oli niin hyvä draivi päällä. Onneksi tuli lähdettyä. Suomen ulkopuolella sitä tuntuu saavan perspektiiviä yhteen jos toiseenkin asiaan sekä ajatukseen, etenkin näissä maisemissa.

Välillä sitä ihan hämmentyy, että kuinka paljon tulee pyöriteltyä erilaisia ajatuksia päässä; pelkoja, unelmia, asioita joita katuu, tulevaisuutta ja niinkin kevyitä aiheita kuin elämän tarkoitusta. Lentäessämme Bangkokista Krabille sain todellisen herätyksen itselleni. Tämä herätys sai alkunsa erään kirjan otannasta. Se meni näin:

Mies kävelee työmaan ohi ja kysyy kivenhakkaajalta: ”Mitä sinä teet?”. Kivenhakkaaja vastaa: ”Hakkaan kiviä.” Mies jatkaa kävelyä ja kysyy toiselta samalla työmaalla olevalta henkilöltä saman kysymyksen. Tämä toinen kivenhakkaaja vastaa: ”Rakennan katedraalia.”

Olen kirjoittanut tätä blogia yli kolme vuotta. Alkuun tarkoituksena oli tuoda hivenen lisäarvoa sponsoreille. Ehkä tätä voisi muutama sata, hyvällä tuurilla tuhat ihmistä lukea ja olisi jotain muutakin tarjottavana, kuin pelkkä logo urheilupukuun. Samalla voisi kerralla kertoa kaikille kuulumiset urheilun rintamalla ja kiinnostuneet pysyisivät kärryillä, että missä mennään. Melko pian blogin ajatus muuttui. Tahdoin tuoda esille enemmän vaiettuja asioita, yrittää avata ihmisten silmiä, millaista elämä urheilun parissa voi olla ja saada muutosta. Ensimmäinen tällainen teksti syntyikin melko pian aloittamisen jälkeen, kun halusin ottaa kantaa olympialaisten aikaan urheilijoiden kohteluun Mielipidetekstillä. Siitä se sitten alkoikin. Halusin olla rehellinen täällä blogin puolella. Hyvässä ja pahassa. Kertoa, kun hommat menevät hyvin ja kaikki sujuu, mutta tahdoin myös kirjoittaa rehellisesti silloinkin, kun asiat menevät huonommin; uskoa itseen ei ole, pää ei kestä urheilla, on haasteita.

Tämä blogi oli todella tärkeä minulle. Paikka, missä pystyin käsittelemään asioita kirjoittamisen avulla. Paikka, missä pystyin avaamaan omasta mielestäni tärkeitä aiheita, tuoda toisenlaista näkemystä ja toisaalta pystyin myös toteuttamaan itseäni kirjoittamisen sekä valokuvauksen avulla ja tekemään niitä hölmömpiäkin kirjoituksia. Parhaimmillaan pystyin auttamaan muita ja tuomaan hieman sitä vertaistukea omalla nimellä ja kasvoilla. Eihän se aina ole helppoa tuottaa viikottain tekstiä ja kyllä tämä aika ajoin ihan työstä meni, mutta kirjoittaminen tuntui silti omalta ja sitä jaksoi tännekin panostaa, vaikka muitakin hommia riitti.

Sitten tuli käsiin räjähtänyt ”Väärän näköinen urheilijaksi” -teksti. Mitä ilmeisimmin sillekin oli paikkansa, koska palautteen määrä oli valtava. Urheilijakollegoiltakin tuli melkoisesti viestejä sekä kiitosta, että toin asian esille. Mediapyöritys asian ympärillä oli kuitenkin melko hämmentävää. Parin viikon päästä seurasi sitten seuraava skandaali, kun Bryggare kirjoitti minulle avoimen kirjeen Facebook-seinälleen, missä hän sanoi, että en koskaan pääse arvokisoihin. Taas räjähti joka paikassa. Tästä seurasi kuitenkin jotakin muuta. Sen lisäksi, että vahingonilo yleisurheilupiireissä, ja monissa muissa piireissä, nousi ilmoilleen, siitä seurasi jotakin paljon pahempaa, kuin ilkeät kommentit, viestit ja lannistaminen. Minä muutuin. Ja sitä kautta myös tämä blogi muutui.

Ja näitä asioita pohdin tuolla Thaimaan reissulla. En tiedä kirjoitinko koskaan ihan rehellisesti tänne blogin puolelle, mikä vaikutus tuolla kaikella reilun vuoden takaisella oli. Pitkään en uskaltanut mennä edes yksin urheilukentälle, koska häpesin. En mielestäni kuulunut urheilijoiden joukkoon. Hävetti treenata yleisurheiluradalla. Halusin treenata yksin, koska en kokenut olevani enää urheilija. En halunnut nähdä muita urheilijoita, ihan muutamaa hyvää ystävää lukuunottamatta ja kisojenkin seuraaminen oli vaikeaa. Arvottomuuden tunne oli läsnä joka kerta, kun olin urheilun tai urheilijoiden kanssa tekemisissä. Koko siihen astinen urheilu-urani tuntui tyhmältä, merkityksettömältä ja epäonnistuneelta. Kaiken sen vuoden takaisen vaikutus itseeni oli paljon suurempi, mitä olisin koskaan uskonut, saatika olisin tahotunut myöntää olevan. Enkä myöskään viitsinyt tuoda näitä ajatuksia blogissa suuremmin esiin, koska en tahtonut, että taas tulee kamala haloo kaikesta. Tästä aiheutui myös pian se, että en uskaltanut tai viitsinyt tuoda monia muitakaan asioita enää esille. En uskaltanut olla täydellisen rehellinen täällä, enkä uskaltanut pistää teksteissä itseäni likoon. Pelkäsin, että mitä siitä seuraa ja ihan suoraan sanottuna, en ollut tarpeeksi vahva ottamaan vastaan mitään, mitä kirjoituksista voisi seurata. Ja sitten alkoi myös blogi muuttumaan. Kirjoittaminen ei enää kiinnostanut, aiheet eivät olleet itselle kovinkaan merkityksellisiä. Kaikki oli valtavaa pakkopullaa. On paljon asioita, mistä olisin tahotonut täällä kertoa, mutta en ole uskaltanut. Enimmäkseen olen kirjoitellut niitä näitä tänne. Suurta osaa teksteistä, en ole kokenut juurikaan merkityksellisiksi. Pitkään tämä koko blogi on ollut merkityksetön minulle. En tiedä onko se näkynyt teille lukijoille asti, mutta ainakin minulle se on näkynyt.

Mutta se muuttuu nyt. Tämä ”Kunhan nyt vain kirjoittelen vähän niitä näitä tänne blogiin” saa riittää. Minä en tahdo olla kivenhakkaaja, vaan tahdon olla se katedraalin rakentaja ja tämä blogi on yksi tapa tehdä jotakin itselle merkityksellistä. Tuoda itselle tärkeitä asioita esille, hyvässä ja pahassa. Toisaalta kirjoittaa myös niistä hölmöistä ja kevyemmistä asioista. Tahdon, että tänne kirjoittaminen on taas yksi viikon kohokohta. Haluan taas innostua kirjoittamisesta ja tästä blogista.

Kivien hakkaaminen loppuu nyt ja paluu takaisin katedraalin pariin alkaa.

Avainsanat: pohdintaa

Saatat myös pitää