Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeLaihduttanut 15-vuotiaasta asti
Kolumni | tiistai 3. toukokuuta 2016
Muistan, kun olin 15-vuotiaana yleisurheiluleirillä. Treenejä oli aamusta iltaan ja juosta sai jatkuvasti. Päiviin tuli melko paljon tekemistä ja ruokailuja järjestettiin päivän aikana neljä. Eihän sitä kerennyt treenien välissä syödä, kun touhuttiin porukalla jotain muuta, joten ruokailuissa sitten otettiin koko rahan edestä. Koska nälkä oli kova. Erään päivällisen aikana yksi leirin valmentajista kommentoi annostani. Siinä oli kasa riisä, kanaa sekä vihaneksia. Kommentti keskellä täyttä ruokalaa kuului: ”Meinaatko tosiaan tuon kaiken ruuan sitten kuluttaa?” Oma vastaus kuului ”Meinaan!” ja matka jatkui pöytään kavereiden luokse.
Ensimmäisen kerran sain kuulla ulkonäöstäni 17-vuotiaana etelänleirillä. Eräs valmentaja siellä oli kommentoinut, että jaloissani näkyi selluliitiia ja minun tulisi tarkemmin katsoa, mitä syön. Hiilarit kannattaisi kuulemma jättää vähemmälle, vaikka treenejä oli päivässä monta tuntia.
Meidän tiimi niiltä ajoilta Nelli, meikäläinen, Emma ja Ella. Hyviä aikoja (: Paino oli muistaakseni 56-57kg ja pituutta oli 172cm
Lueskelin tuossa muutama kuukausi takaperin vanhoja kirjoituksiani täällä blogin puolella. Jämähdin jälleen kerran yhteen kirjoitukseen, missä kerroin leiristämme. Kirjoitin, että hyvin on mennyt, urheilu on ihanaa, mutta painoa on tullut reilu kilo lisää ja se täytyisi saada poltettua pois. Sain tällaisen kommentin blogiini:
Kumpi on sun prioriteetti: painon pudotus vai urheilussa menestyminen? Kannattaa miettiä tarkkaan, koska ne eivät taida oikein tukea toisiaan. Palautuminen vaatii tarpeeksi laadukasta ravintoa, ja miinuskaloreilla palautuminen ja siten myös kehittyminen heikentyy. Sulla ei kuitenkaan tuo elopaino vaikuta olevan niin iso, että se heikentäisi suorituksiasi. Tämä ei siis ole tarkoitettu ilkeilyksi, vaan olen oikeasti huolissani ja toisaalta vähän ihmeissäni.
Tämä komentti toi surullisen naurahduksen itselleni, koska samaan aikaan tuolla samaisella leirillä kuulin, että eräs urheilijakollega oli kommentoinut, että olin liian iso aituriksi ja painoa oli liikaa. En silloin vain kehdannut siitä tänne blogin puolelle kirjoittaa.
Hyvillä fiiliksillä samaiselta leiriltä treenin jälkeen.
Joissain lajeissa sanotaan, että pudotettu painokilo vastaa yhtä senttiä lisää suoritukseen. Ja se on totta. Monissa lajeissa yleisurheilun sisällä paino pelaa melko suurta roolia ja en ole vielä kohdannut omassa elämässäni urheilijaa, joka ei olisi laihduttanut ainakin osaa kaudesta. Melko usein se laihdutus jatkuu läpi vuoden, ylimenokautta lukuun ottamatta. Oma laihdutuskuurini alkoi 15-vuotiaana ja on jatkunut tähän päivään asti. Ei se koko vuotta joka vuosi ole kestänyt, mutta en muista yhtäkään vuotta, missä ei olisi vähintään osaa vuodesta yritetty pudottaa painoa ja rasvoja. Tai kilpailtu porukalla siitä, kenellä näkyy parhaiten vatsalihakset.
Reilu vuosi takaperin hämmennyin todella kovaa. Yksi kaverini, joka ei itse urheile, kehui sitä, kuinka terveeltä ja hyvinvoivalta näytin. Hämmennyin paljon. Minulle ei ole koskaan sanottu, että näytän terveeltä ja hyvinvoivalta. Painoin tuolloin vähän vajaa 70kg. Kun sinä aamuna katsoin peiliin, niin oma päänsisäinen keskusteluni kuului näin: ”Hyi jeesus, minkä näköinen olet. Kamala läski. Jenkkakahvat, selluliittia, löysää joka puolella. Kamalaa.” Se oli aikaa, kun se päänsisäinen keskustelu peilikuvalle oli kaikkea muuta, kuin kaunista.
Tämä kuva oli niiltä ajoilta.
Kilpaurheilun maailma on täydellinen kasvualusta vääristyneelle kehonkuvalle. Se kaataa litroittain bensaa niihin liekkeihin, mitä jo ennestään täydellisyyteen vaativa maailma sytyttää. Perfektionismi, kilpailu ja suorittaminen siirtyy huomaamattaan myös omaan peilikuvaan, rasvan kyttäämiseen ja puntariin. Kovakuntoiset rasvattomat huippu-urheilijat ovat se esimerkki, jonka ympärille ”normaali” kehonkuva alkaa rakentua. Kehon, jonka täytyy olla paras, jonka täytyy aina kehittyä, joka ei koskaan ole tarpeeksi hyvä. Vääristynyt kehonkuva ja syömishäiriöt ovat urheilun maailmassa surullista arkea. Anoreksiaa on vaikea piilottaa muilta, mutta bulimia onkin jo lasten leikkiä pitää vuosia piilossa omilta läheisiltäkin, puhumattakaan valmentajasta. Jonkinasteinen ortoreksia tuntuu olevan yhdellä jos toisella. Kaikki nämä ovat vakavia asioita, joihin ymmärtämättömän ihmisen tai valmentajan kommentit voivat antaa ison lisävauhdin.
Ja vasta tänä vuonna minulle on oikeasti valjennut, että kehonkuvani on vääristynyt. Ja edelleen, edelleen olen laihdutuskuurilla. Muutama kilo rasvaa olisi hyvä saada kesäksi poltettua pois. Se on osa tätä lajia, se kuuluu urheiluun ja sen kanssa täytyy elää. Se, että oma kroppa ei koskaan näytä tarpeeksi hyvältä. Se, että omaa kroppaa häpeää tai vihaa, se ei kuulu urheiluun.
Pari kiloa pitäisi kesäksi saada rasvaa pois. Tänäkin vuonna.
Siinä on suuri ero, ollaanko laihdutuskuurilla urheilun tai terveyden takia vai ollaanko laihdutuskuurilla, koska siihen kroppaan ei olla koskaan tyytyväisiä. Siinä on suuri ero, treenaatko ja syötkö hyvin sen takia, että juokset kovempaa vai sen takia, että vaaka, rasvaprosentti ja peilikuva näyttää joltakin. Mennäänkö paino edellä vai suoritus ja hyvinvointi edellä? Siinä kohtaa ollaan menossa pahasti pieleen, kun pari palaa suklaata aiheuttaa stressiä ja omantunnon tuskia loppupäiväksi. Puhumattakaan, kun sen saman ahdistuksen aiheuttaa kaikki muu ruoka, paitsi salaatti ja vihannekset. Jos omasta peilikuvasta löytää niitä vikoja päivästä toiseen, vuosien ajan oli se paino sitten 10kg enemmän tai vähemmän, oli se rasvaprosentti 25%, 20% tai 15%, ei ole normaalia. Silloin mikään ulkopuolinen kehu tai vahvistus, ei sitä ajatusta tule muuttamaan. Se muuttu vain, kun sen oman ajatusmaailman saa itse korjattua.
Joskus siis kannattaa pysähtyä ja miettiä, että onko se vika tosiaan siinä peilikuvassa vai siinä peilistä katsojan korvien välissä.
Avainsanat: kilpaurheilu, pohdintaa
Uudempi
← Urheilussa mukana uupumusVanhempi
Portugaliin leirille →Saatat myös pitää
Hallikausi starttaa kahden…
ti 7.1.2020
Itseasiassa hallikausi starttaa alle kahden viikon päästä! Hurjaa.… Lue koko kirjoitusVoisitko jo lopettaa…
su 28.7.2019
Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitus
En oo niin tarkkaan seurannut, mutta kyllähän tuollainen voimaharjoitelu ja crossfit-tyylinen urheilu nostaa sekin painoa, kun pitää sitten tankata ja bulkata ne protskut ja hiilarit nykyajan fitness-kehonrakennustyyliin.
Mullakin oli talvella muutama kilo ylimääräistä kun söin huonommin, mutta sitten aloin ajatella hakea hyvää mieltä siitä että söin kurinalaisesti, sen sijaan että söin hyvää. Kummasti se juoksu vaan kevenee kun pari kiloa lähtee pois (ahkeran harjoittelun takia!).
Mutta totuushan on, että aikuisen ihmisen on todella vaikea pitää itsensä ”rasvattomana” ellei ole joku kestävyyslajin harrastaja. Tai toki on niitä täydellisiä ihmisiä, jotka pysyvät automaattisesti hoikkina.
Kalorien laskeminen tarkasti auttaa kummasti.
MyFitnessPal on hyvä appi auttamaan tässä.
Se ei ole ollenkaan tämän kirjoituksen pointti. Ei se kalorien laskeminen auta jos kehonkuva on vääristynyt. Ei se kroppa näyttänyt tarpeeksi hyvältä silloinkaan, kun rasvaprosentti oli pihdeillä 15%.
No joo niinhän se tekee ja toki kova voimaharjoittelu myös kerää nestettä jonkin verran, mikä myös nostaa painoa.
Tuo on ihan hyvä mantra, että se hyvä mieli tulee siitä, että syö hyvin, toki siinäkin pitää olla tarkkana, jos tosiaan se pari palaa suklaata alkaa ahdistamaan, niin mennään jo vaarallisille vesille. Ja tottahan se on, että kyllä se jalka iloisemmin kulkee, jos sitä oikeasti ylimääräistä painoa saa pois, toki monelle sekin on epäselvää, että mikä sitten on ylimääräistä. Kun rasvat on 15% niin siinä ei sitä ylimääräistä enää kyllä ole.
Itsekin olen huomannut tuon, että se voi yksinkertaisesti olla vaan sellainen fakta, että nyt kun aikuinen on, niin on vaikeampi pitää rasvat kurissa. Tai se vaatii enemmän työtä, kuin nuorempana. Mutta toki aina tässä pitäisi muistaa, että se painonpudottamisen syyhän tulisi olla tuloksien parantaminen, ei se ulkonäkö. Etenkin kilpaurheilussa.
Täällä myös yksi kehonkuvansa kanssa kärsivä!
11 vuotta suunnistanut kilpaa, eikä oikein tuo 67kg ja 167cm pitkä sovi kestävyysurheilijan mittoihin.
Kiitos rohkeasta kirjoituksesta. On tosi tärkeätä että ihmiset huomaavat miten myös urheilijalla voi olla vääristynyt kehonkuva.
Tsemppiä treeneihin! 🙂
Voi vitsit voin kyllä kuvitella vieläpä, kun kestävyyslaji kyseessä. Ja itsestä ainakin tuntuu, että nimenomaan urheilussa aika monella on vääristynyt kehonkuva, mutta toki sitä ei aina ulkopuoliset sitten ymmärräkään.
Kiitos kovasti kommentista sekä tsempeistä ja sitä samaa myös sinne suunnalle (: !
Tosi hyvä teksti Noora! Tämä on vaiettu aihe, mistä ehkä olisi yleisesti urheilijoiden (ja muidenkin) keskuudessa hyvä puhua enemmän. Ihminen, joka näkee kehonkuvansa normaalina ja on siihen tyytyväinen, ei välttämättä edes ymmärrä niiden vääristyneen kehonkuvan omaavien ajatusmaailmaa. Mä niin samaistun sun tunteisiin ja tähän tekstiin, koska oon rajulla kädellä kärsinyt ihan samojen asioiden kanssa itse. Ja nyt pystyn jo myöntämään, että tämä taistelu osaltaan aiheutti asioita, minkä vuoksi oma kilpaurheilu-ura aikoinaan loppui. Noi sun tekstin viimeiset lauseet kiteytti asiaa todella osuvasti, muiden mielipiteillä kun ei ole mitään väliä silloin, kun oma mieli on ”sairas” ja peilistä katsoo aina se puutteellinen minä.
Tsemppiä kovasti treeneihin ja etenkin kesän kisoihin 🙂
Kiitos Viivi (: Ja se on ihan totta, ihminen kuka on aina osannut suhtautua normaalisti kroppaansa, ei varmasti ymmärrä kuinkä vääristynyt se kehonkuva voi olla. Se on aika hurjaa, että nämä asiat pahimmillaan potkii siihen urheilun lopettamiseen, mutta kyllä se vaan niin pahimmillaan on. Kiitos tsempeistä ja mainiota kevättä sinne!
Senkin vois vielä sanoo, että on hämmentävää miten proteiinipatukoissa on melkein kaikissa saman verran rasvaa kuin pakastepitsoissa. Yli 10%. Ja sokeri on sitten toinen juttu…
p.s. on muuten hienon näköinen paikka tuo Polte-sali.
Juu ei ne protskupatukat ihan niin terveellisiä ole, mitä niitä ehkä hypetetään 😀 Ja on, se on hyvä sali!
Hieno kirjoitus taas kerran! Niinkuin monet muutkin, kamppailin itsekin samojen kysymysten äärellä. Kukaan ei tosin sanonut sitä minulle suoraa, mutta tajusin sen itse. Lopetim yleisurheilun viime syksynä ja huomaan, että olen paljon onnellisempi. Ennen saatoin tarkkailla joka päivä painoani ja nyt en ole tehnyt sitä reilu puoleen vuoteen. Ei mua jaksa enää kiinnostaa. Urheilu vei mielenterveyteni ja itsetuntoni romahti. Olen nyt löytänyt muuta mielenkiintoa elämälleni enkä kaipaa kilpaurheilua. Urheilusta on silti tullut minulle elämäntapa, mutta treenaan aina kun pystyn ja ihan mitä milloinkin haluan. Esim. en ennen pystynyt kunnolla käymään pelaamassa vaikka sulkapalloa, koska se ei korvannu silti sitä ’oikeaa’ treeniä. Nyt pystyn harrastamaan mitä vain! Minulle riittää, että olen normaalipainoinen ja nämä hyvin pienet kilot eivät enää jaksa hetkauttaa. Mielestäni kilpaurheilusta tulisi nauttia, minä en nauttinut suurten ulkonäköpaineiden keskellä siitä, vaikka luulin. Tunsin kamalaa syyllisyyttä lopettaessani, mutta nyt tajuan, että olen paljon onnellisempi kaikin puolin! 🙂 Minusta elämä on mukavampaa kun saa syödä mistä itse tykkää ja miten tykkää! Mä rakastan ainaki suklaata, enkä voisi elää ilman sitä! Tsemppiä sulle!
Kiitos Janika kommentistasi! Aika hurjan kuuloista, mutta samalla niin normaalia. Ymmärrän kyllä hyvin, että kovat ulkonäköpaineet ja stressaaminen ruuasta aiheuttavat ahdistusta ja potkivat lopettamaan. Ihana kuulla, että oli oikea päätös lopettaa ja elämä sujuu nyt paremmilla mielin. Minullakin on lähipiirissä aika moni nyt lopettanut ja melkein ahdistaa kuulla, kuinka kaikki ovat olleet sen jälkeen paljon onnellisempia ja iloisempia. Toki se kertoo, että ratkaisu oli oikea, mutta samalla se jotenkin jää omaan takaraivoon nakertamaan, kun itse kuitenkin vielä jaksaa ja haluaakin painaa eteenpäin. Hienoa myös, että liikunta on jäänyt, parille kaverille sekin jäi aika pitkäksi aikaa pois, kun ei vaan pystynyt palaamaan edes sen pariin. Ja joo suklaa on kyllä paha itselläkin 😀 Onneksi on herkkupäivät! Kiitos tsempeistä ja ihanaa kevättä sinne (: !
Rohkeaa tekstiä. Tuo on kyllä valitettavan totta urheilupiireissä. Heijastaa osaltaan kilpailuyhteiskuntamme raadollisuutta. Ihmisten minäkuvat vääristyy niin helposti ja lopulta hyvinkin harmittomaksi tarkoitettu kommentti, voi suistaa junan raiteilta. Kilpaurheiluhan ei vaan valitettavasti ole mitään terveysliikuntaa, kun huipputuloksia tavoitellaan. Sentit, sekunnit ja niiden takana kilot ovat tiukassa ja kaikki lasketaan. Mutta ei kilpaurhilin pidä tehdä ihmisestä sairastavaa anorektikkoakaan, saati bulimikkoa. Terveys kuitenkin ennen kaikkea.
On hyvä, että joku nostaa näitäkin asioita avoimesti esille. Tätä keskustelua kaivataan, muuten kaikki jatkuu ennallaan ja samat ongelmat periytyvät urheilijasukupolvelta toiselle. Urheileva kroppa tarvii riittävästi ravintoa palautuakseen ja vahvistuakseen. Kun rajoilla mennään, on urheilijan elimistö äärimmäisen haavoittuvainen kokonaisuus. Ja lopulta paras tuloskin tulee, kun kaikki on balanssissa. Se tarkoittaa kehittävää kovaa treeniä, lepoa, lihashuoltoa, psyykkistä vahvuutta ja oiekanlaista ruokavaliota. Tsemppiä sinulle urallesi ja kesän kisoihin. Seuraan mielenkiinnolla, miten kisasi sujuvat.
Tuo on kyllä niin totta, kyse ei ole terveysurheilusta tai liikunnasta vaan kilpaurheilusta ja siellä, vaikka terveyden ehdoilla pitäisi mennä, niin usein mennään siinä rajoilla, koska tavoitteena on kehittyminen. Kroppa sekä henkinen puoli kuitenkin helposti laitetaan melko koville. Mutta kuten sanoit, terveys pitäisi olla ennen kaikkea, mutta se on ikävä kyllä helpommin sanottu kuin tehty.
Todella hyvin sanottu; ”Kun rajoilla mennään, on urheilijan elimistö äärimmäisen haavoittuvainen kokonaisuus. Ja lopulta paras tuloskin tulee, kun kaikki on balanssissa. Se tarkoittaa kehittävää kovaa treeniä, lepoa, lihashuoltoa, psyykkistä vahvuutta ja oiekanlaista ruokavaliota.” Se kokonaisvaltainen balanssi on homman nimi.
Kiitos kovasti tsempeistä ja muutenkin hyvästä kommentista ja mainiota kevättä sinne!
Olen ns. terveellisen ruokavalion ammattilainen. Tyttäreni oli aikanaan huipputason urheilija lajissa , jossa tavoitteena oli rasvaprosentti n. 17. Onneksi olin ammattilainen, koska muuten uskoakseni tyttärestäni olisi tullut murkkuiässä mahd. syömishäiriöinen. Tuntui, että aina oli kehossa rasvaa liikaa, vaikka silmällä katsottuna näin ei ollut. On mielestäni väärin, että murkkuiässä, kun siinä iässä muutenkin oman kehon kuva on epäselvä, Valmentajat herkästi painottavat liikaa rasvattomuutta, ja kiinnitetään liikaa huomiota siihen löytyykö jostain poistettavaa esim sitä selluliittia. Tulokset ja hyvä itsetunto on tärkeämpiä. Elämää kun on ns. uran jälkeenkin. Näin liian monen lahjakkuuden urheilu-uran loppuvan liian aikaisin anoreksian tai bulimian takia.
Se kyllä varmasti auttaa, että perheessä on joku joka ymmärtää näistä asioista enemmän. Valmentajien ymmärtämättömät kommentit tai ”neuvot” ruokailun suhteen voivat kuitenkin olla melko katastrofaaliaisa. Tiedän ihan valmentajistakin esimerkkejä, jotka alkoivat ruoka-asioissa komentamaan ilman minkäänlaista ymmärrystä asiasta ja tavoitteena oli saada kalorit vain mahdollisimminan pienelle tasolle naisurheilijoiden kanssa. Noh yllätys, jokainen sen tiimin naisurheilija lopetti erinäisten ongelmien takia ja syömishäiriö osalle tulikin.
Se on juurikin niin, että se terve kehonkuva on tärkeämpi koska sen päälle on helpompi lähteä rakentamaan kuin epäterveelle pohjalle. Sekin on parempi, että ymmärtää oman kehonkuvan olevan väärässä ja pystyy niin sitä hallitsemaan. Pahin tilanne on, kun urheilija itse ei näe missään mitään vikaa tai omassa ajattelumaailmassaan ongelmaa, sitten ollaan vaarallisilla vesillä.
Kiitos hyvästä kommentista!
Moi! Lueskelin vanhaa postaustasi ulkonäköön liittyen. Olen omassa blogissani käsitelly samoja asioita, mutta hieman hirteishuumorin sävyttämänä. Mielestäni on hyvä, että sinä oikeaa urheilulajia harrastavana kerrot näistä asioista suorasukaisemmin kuin lukuisat mimmit lifestyle-fitnessblogeissaan. Vaikka nämä mimmit kutsuvat itseään mielellään urheilijoiksi, minusta tuntuu usein siltä, että heillä on oikeasti hyvin rajallinen ymmärrys siitä, millaista urheilijan elämä on. Se kun on ihan muuta kuin pepputreenit ja saliselfiet.
Tämänkertaisen postauksesi aiheesta juttelin kerran erään asioista tietävän fysiikkavalmentajan kanssa. Hän sanoi, että monilla suomalaisilla yleisurheiluvalmentajilla ei riitä tietotaito tai ymmärrys tarpeeksi pitkälle. Hänen mukaansa monia nuoria naisurheilijoita patistetaan laihtuttamaan sen sijaan, että treeni laitettaisiin kuntoon ja saataisiin enemmän lihasta. Painoluokkalajit ovatkin sitten kokonaan toinen juttu.
http://eatfatstayfit.blogspot.fi/2016/05/kova-kunto-mita-silla-tarkoitetaan.html
Hyvää valmistautumista kevään kisoihin!
Olen samoilla linjoilla tuon asian kanssa, tietenkin on myös poikkeuksia, mutta on hyvin eri asia tehdä jotakin lajia vuosi tai kaksi ja kisata kerran pari ja puhua kovan tason urheilusta. On upeaa, että urheillaan ja tehdään, mutta on tullut muodikkaaksi kutsua itseään urheilijaksi tai kilpaurheilijaksi, vaikka ei olisi koskaan edes kisannut, vaan käy salilla ja treenaileen ihan normaalisti. Mitä tapahtui harrastamiselle? Eikö se ole enää ok, vaan täytyykö tässäkin jotenkin suorittaa ja saada se status? Lisäksi myös kauhistuttaa, kun merkintä PT tuntuu olevan aika painava nimike joillekin ihmisille ja näitä pt-kouluja kuitenkin voi käydä ihan viikonloppukurssina, jonka jälkeen voikin kutsua itseään ammattilaiseksi ja antaa neuvoja kaikille ja sitten niitä myös kuunnellaan sokeasti. Toki monestihan nämä fitness/saliblogit ovat inspiraationa ihan ”tavallisille” ihmisille ja tuovat sitä iloa ja intoa treenaamiseen, mikä on todella hyvä juttu. Tosin huonona puolena monet fitnessblogit ovat omiaan ruokkimaan juurikin sitä vääristynytttä kehonkuvaa ja viljelemään, että rasvaton on yhtä kuin kovakuntoinen, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.
Tuo on kyllä totta, että suurella osalla yleisurheiluvalmentajista on ruokatietämys aivan kujalla ja siis tarkoitan AIVAN kujalla. Monesti sanotaan, että itse tein näin ja näin ja luullaan, että homma menee kaikilla niin. Siksi melkein kannustaisin valmentajia olemaan noista hiljaa, jos et oikeasti ole asian ammattilainen, koska se jälki voi olla aika pahaa.
Kiitos kommentista ja keväällä ei nyt kisoja ole, mutta kesällä sitten pitäisikin olla (: !
Toisaalta toinen ääripää on se, että jossain piireissä pidetään liian heiveröisenä tai ”kynäniskana”, jos ei ole painoa tiettyä määrää enempää. Olen kuullut salimöröiltä ihmettelyä siitä, miten mies voi otella alle 60-kilon sarjassa. Monella saliharrastukseen innostuvalla pojalla on tavoitteena päästä johonkin painoon – vaikka sitten ylimääräistä rasvaa keräämällä.
No juu ei tuossakaan sitten mitään järkeä ole 😀 Se on helppo mennä ääripäästä toiseen, mutta kaikessa pitäisi muistaa se järki, kun tehdään ja terveyden ylläpitäminen tulisi olla kuitenkin aika korkealla siellä prioriteeteissä.
Hei.
Ihan vastaavaa kehonkuvan vääristymää kärsii moni Liikunta-alan ammattilainen kuten liikunnanohjaaja yms. Vaikka ei enää kilpailisikaan missään lajissa tai olisi koskaan kilpaillut. Liikunta piirit yleisesti ovat aika ulkonäkökeskeisiä ja sinulta ammattilaisena odotetaan täydellistä vartaloa kun ohjeistat niitä ongelma ihmisiä ja kehuja. Ja siinä omalla vyötäröllä aikuisenakin se muutama lisä kilo tuntuu kauhealta. Toisaalla kuuntelet kavereilta jotka eivät ole urheilutaustaisia kun kamppailevat 20 seurustelu kilon kanssa. Toivottavasti moni Liikunta-alan tai kilpaurheilijan mieli saataisiin rennommaksi. Kilpaillessa sen vielä ymmärtää jos se parantaa suoritusta mutta liikunta-alan ihmisellä se on täysin ulkonäkökeskeinen.
Joo on se niin, että ulkonäkökeskeisemmäksi kaikki on mennyt, vaikka se on toisarvoista. Hyvinvointi on se asia ja se mihin se kroppa pystyy. Vääristynyt kehonkuva tuntuu olevan tänä päivänä jo monella ja urheilussa helposti laji ja perfektionismi vielä ruokkii sitä. Onhan se hyvä tavallaan jos se parempi ulkonäkö motivoi liikkumaan, mutta se on hutera pohja, mille rakentaa.