Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeVuosi sinkkuna
Arki | maanantai 4. syyskuuta 2017
Otsikko sen jo kertoo. Nyt on vuosi sinkkuna takana! 365 päivää, 525 600 minuuttia laatuaikaa itseni kanssa. Ihan rehellisesti sanottuna? Onhan tämä ihan jees vuosi ollut! Tosin kyllä kaikkiin vuosiin mahtuu muutama (noin 30…….. NO OK 59) kuolen yksin paniikkikohtausta, mutta noin niinkun yleisesti on meno ollut hyvä! Periaatteessa, ja melkeinpä myös käytännössä, tämä oli ensimmäinen vuoteni sinkkuna (aikuisiällä) ja sen takia vähintäänkin poikkeuksellinen. Sen kunniaksi päätinkin tehdä ihan koontia tänne blogin puolelle siitä, mitä tässä vuodessa on opittu!
Tinderi on takapuolesta
Tämä saattaa tulla osalle shokkina, mutta kyllä se vaan näin on. Tinderin kanssa kävi vähän sellainen Pokemon Go tyyppinen ilmiö. Hirveen jännää alkuun keräillä kaikkea kiinnostavaa lähiympäristöstä, mutta sitten, kun muutama huonompi Pikachu kohdalle osuu, niin koko touhu menettää hohtonsa. Pari kaveria on jo poistanut koko apin ja itsellänikin se on melko vahvassa harkinnassa. Ei sitä vaan parista kuvasta ja muutamasta lauseesta voi saada toisesta otetta. Eikä edes se kirjoittamalla keskustelu auta yhtään enempää. Tinderissä pitäisi olla jokin video-osio tai vastaava, niin homma voisikin toimia, koska näin vuoden käytön jälkeen voisin vähän reklamoida. Kyllähän se uusiin ihmisiin tutustumista helpottaa ja blaa blaa blaa, mutta kaiken kaikkiaan kamalan antikliimaksista touhua. Omalla kohdalla homma on mennyt siihen, että koko appi vain ahdistaa. Tuolla se puhelimessa edelleen pyörii, mutta ei sitä meinaa enää edes uskaltaa avata, koska pelkkä logon näkeminen herättää ajoittain pelonsekaisia tunteita. Lisäksi en tiedä olenko alkanut olemaan digitalisaatiota vastaan vai mitä, mutta jotenkin tuo perinteisellä tavalla ihmisten tapaaminen on alkanut viehättää enemmän. Siis sillain, että sitä naamaa ei swaipattaisikaan oikealle, vaan ihan rehdisti mentäisiinkin sanomaan ”Hei!” jos kiinnostaa.
En vieläkään tiedä, mitä miehestä haluan
Tavallaan sitä voisi luulla, että vuoden kohdalla (tai yleensäkin tässä iässä) se olisi jo selvillä, mutta eihän se ole. Vaikka Sinkkuelämän psykoosi postauksessa listasin ominaisuuksia, mitä miehestä toivon, niin ihan turha sitä on alkaa listamaan mitään. Tietyt suuret linjat ovat selvillä, mutta ei sitä ihan aikuisten oikeasti osaa sanoa. Vähän sama kun ruuan kanssa. Joskus tekee mieli pitsaa, joskus siipiä, seuraavana päivänä salaattia, sitten lihapullia ja muusia ja jossain kohtaa sitä vaan ei tee mitään ruokaa mieli ja aloittaa omatoimisesti nälkälakon. Sama meno tuntuu tuon vastakkaisen sukupuolen kanssa olevan. Kauheen kivahan se olisi, jos oikeasti voisi kengän koosta ja kiinalaisesta horoskoopista lähtien sen unelmien miehen kuvailla, mutta meikäläinen ei siihen kykene. Mistä sen tietää, mikä oikeasti lopulta iskee. Ainoa fakta on, että kemiaa täytyy olla. Lisäksi sen toisen kanssa pitäisi olla oikeasti TOSI kivaa. Mielellään kivempaa, kuin ilman sitä toista. Tietenkin ongelmia tuo se, että sitä on aika ajoin sen verran hauskaa ihan siellä omassa pääkopassa niiden äänien kanssa, että alkaa rima sille seuralaisellekin olemaan melkoisen korkealla. Meinaan niillä äänillä on jo sen verran hyvät jutut.
Siis luokkaa näin hauskaa saisi olla.
Mulla on mieletön posse (=ystävät)
Siis tämä mun posse <3 Täytyy sanoa, että olen saanut täytettyä elämäni sellaisilla laatunaarailla (ja parilla laatu-uroksellakin), että oksat pois. Aina sanotaan, että sinkkuuntumisen myötä kaverisuhteet paranevat ja kyllä se paikkansa pitää. Vanhat ystävyyssuhteet ovat menneet paremmalle tasolle ja on niitä ihan uusiakin ihania tyyppejä elämään tullut muun muassa erolahjoina. Ihanaa, kun voi olla niin hullu, tyhmä, hölmö ja aito oma itsensä, kun haluaa ja silti ne kaverit tossa vaan pyörii. Toki on aikoja, kun puolin ja toisin tahtoisi lyödä sen toisen naaman betoniseinään tai sitten ihan reteesti omansa, mutta näitä aikoja tulee jokaisessa ihmissuhteessa. Näistäkin hetkistä huolimatta oma entourage saa 5/5.
Turhaa se sellanen liika suunnittelu
Se on turhaa. Tai ainakin omassa elämässäni olen tämän huomannut. Ei siis mitään järkeä ole ollut suunnitella tekemisiä (urheilua lukuunottamatta) paria viikkoa pidemmälle. Tälläkään hetkellä ei ole minkäänlaista hajua, mitä kuukauden päästä tapahtuu tai edes missä maassa sitä on. Hyvänä esimerkkinä viime viikko. Silloin oli vielä melko auki, miten ylimenokauden viettäisin, mutta sitten yhtenä päivänä tuli päätös, että nyt riitti! Meikä ostaa lennot Balille ja lähtee opettelmaan surffausta! PUFF kaksi tuntia myöhemmin olikin varattuna kahden viikon surffileiri Balilla. Niin ja siis ne lennot lähti tuosta ostohetkestä vajaan kahden viikon päästä. Kaikille ei varmasti tällainen suunnittelemattomuus sovi, mutta oma luonne syttyy hyvinkin paljon tälle vapaudelle ja spontaanille elämälle.
”Kuolen yksin, miehet on perseestä”
Ei nyt parane kuitenkaan pelkäksi hehkuttamiseksi tätä tekstiä pistää, vaikka sinkkuna äärettömän hauskaa voikin olla. Tämä ”Kuolen yksin, miehet on perseestä” -ilmiö tuntuu tasaisin väliajoin nostavan päätään. Tässä on selkeästi jotain samaa huuliherpeksen kanssa: Kun sen kerran on saanut, niin sen kanssa on vain opittava elämään, koska tasaisin väliajoin se tulee sitä omaa arkea pilaamaan. Tosin ilmaisena vinkkinä suosittelen luomaan jonkinlaisen rutiinin tai rituaalin tämän olotilan varalle. Oma rituaalini menee palttia rallaa näin: Kun se alahuuli alkaa väpättämään (yleensä illalla kotona yksin ollessa) siirryn kipin kapin suihkun puolelle, minne teen lattialle itselleni pesän (lue istun pefletin päällä sikiöasennossa). Siinä sitten lämpöisen veden hyväilemänä nyyhkytän seuraavat x-minuuttia oman elämän kurjuutta, riittämättömyyttä ja sitä, että hyviä miehiä ei ole olemassa. Tämän nyyhkytyksen ja surkeuden lomassa googlataan oman alueen eläinsuojeluyhdistyksen sivuja ja laitetaan adoptiohakemuksia kissoista menemään. Hetken päästä kirotaankin, että oliko niitä perkeleen hakemuksia pakko siellä suihkussa tehdä, kun se oma iphone lähtee viidennen kerran huoltoon vesivahingon takia.
”P*skalaatikko” (anteeksi ranskani)
En tiedä olenko yksin tämän asian kanssa, mutta olen huomannut omistavani ns ”p*skalaatikon”. Se on sellainen laatikko, jonka aina aika ajoin avaan tekemällä jotakin typerää, kuten laittamalla viestiä (mies)henkilölle, kenelle ei todellakaan kannataisi viestiä laittaa. Miksi ei kannataisi? Koska siitä tulee vain ja ainoastaan p**** fiilis, kun sen tekee. Tämä kaikki on ennestään tiedossa, mutta kaikesta huolimatta jostakin KÄSITTÄMÄTTÖMÄSTÄ syystä tämän laatikon päätän tasaisin väliajoin avata. Ilmiö vaan jatkuu vielä pahempana, koska sen ”ensimmäisen” askeleen ottaneena tulee ajatus, että samaan konkurssiin sitä voisi tehdä jotain muutakin idioottimaista. Usein se tarkoittaa sitä, että laittaa vielä kaupan päälle jollekin toisellekin viestiä. Kaiken kukkuraksi koko homma lopetetaan vielä siihen, että näiden ”Älä missään nimessä laita viestiä” tyyppien somet stalkataan, jotta se huono fiilis on sataprosenttisen taattu. Sitten voikin hyvillä mielin siirtyä taas alahuuli väpättäen vessan lattialle googlettamaan niitä potentiaalisia adoptiokissoja tulevia yksinäisiä vanhuusvuosia varten. Tämä ilmiö menee yleensä yhdessä illassa ohi, jonka jälkeen päästään takaisin hyvään boogieen ja meno jatkuu normaalina. MUTTA jossain vaiheessa TAAS se laatikko alkaa kiinnostaa ja järkeily menee näin: ”Jos siellä tänään olisikin jotain ihan muuta? Vaikka kengät? Timantteja? Kaikkien niiden parittomien sukkien toinen puolisko? Terttu banaaneja? Mistä sen nyt tietää ellei tarkista?” Sitten se avataan ja *rumpujen pärinää*… Nope. Skeidaahan siellä edelleen on.
Independent woman!
Tuon yllä mainitun psykoosin aivan täydellinen ääripää onkin INDEPENDENT WOMAN! -vaihe. Tästä nautin suuresti ja mikä ihaninta, se on kaikesta huolimatta eniten vallitseva olotila omassa arjessa. Sitä on täydellisesti oman elämänsä ja onnensa herra ja juman kekka on se hiano tunne! Ei tarvitse kysellä lupia, pyydellä anteeksi ja voi mennä ja tehdä tasan niinkuin itse tykkää. Ihanaa! Ja vielä hienonpaa on, kun sitä huomaa pärjäävänsä erinomaisen hyvin itsekseen. Olen huomannut, että yllättävän laajan skaalan asioita ja taitoja voi oppia, kunhan motivaattori on tarpeeksi korkealla. Meikästäkin on vuodessa kaivettu esiin oman elämän putkimies, puuseppä, pyöränhuoltaja ja vaikka mitä muita sivupersoonia. Ja toisaalta sitä myös oppii elämään mitä erinäisempien asioiden kanssa. Tuossa on nyt yksi takkihylly palttia rallaa vuoden nojannut seinään. Ilmeisesti joku ihmeen timantti/betoni/porakone tms siihen tarvittaisiin, mutta niin pitkälle en vielä ole päässyt, että poramies meikästä olisi koulittu. Siksi olenkin huomannut, että hirveen hyvin ne vaatteet pitkin poikin eteisen lattiaakin säilyy. Toki hiiren verran haastavaa niitä on sieltä eteisestä etsiä, koska on jäänyt vähän vaiheeseen myös tuo eteisen kattolampunkin hankinta. Toki hyvänä puolena on se, että näkö on noussut tasolle lepakko näinä pimenevinä syysiltoina. Ja koska se oma päänsisäinen kaikuluotain on vielä ainakin toistaiseksi vähän vaiheessa, niin on erinomaisen hyvä, että polvet ja varpaat ovat iskuja aitajuoksun ansiosta tässä vuosien varrella jo saanneet. Paikat on sen verran parkkiintuneet, että kolhimiset erinäisiin eteisen lattialla lojuviin tavaroihin ei enää tunnu missään! Mutta mikään näistä ei haittaa, koska olen INDEPENDENT WOMAN ja pystyn mihin tahansa! Ja jos johonkin en pysty, niin ilman sitä oppii elämään.
Tässä malliesimerkki omista puusepän taidoista, kun ihan omin pikku kätösin parvekkeen ”sohvan” tein. Toki tavallaan ei siinä ihan kauheasti puusepän taitoja tarvittu, koska rakentaminen tässä tapauksessa tarkoitti lavan varastamista naapuruston roskalavalta ja sen maalaamista, mutta hirmuisen ylpeä tästä tuotoksesta kaikesta huolimatta olen!
Liian itsevarma
Kyllä, ilmeisesti tälläinenkin on olemassa ja meikäläinen on tämän vuoden sinkkuilun aikana ihan rehdit pakit tästä syystä saanut. Tai no siis tavallaan. Pitkä tarina lyhyeksi: Ihan kaiken kaikkiaan mukavasti menneiden pitkien päivätreffien päätteeksi sieltä vastakkaisen sukupuolen suupielestä putosi tällainen lause: ”Mä en pysty tähän, sä oot aivan liian itsevarma ja pelottava. Mikset sä voi olla ujompi?” Meikäläinen sitten katseli siinä silmät pyöreinä ja yritti prosessoida, että mitähän mä just kuulin. Ihan niistä parhaistakin yrityksistäni huolimatta, olen tullut siihen tulokseen, että allekirjoittaneesta ei edes väkisin saa koulittua ujoa ja herkkää seinäruusua. Tuohon päivään asti luulin, että itsevarmuus on positiivinen asia ja aina sitä toitotetaan, kuinka seksikästä se on ja jaada jaada, mutta näemmä on silläkin kolikolla kääntöpuoli.
Vähän turhan hyvä olla yksin
Kaikkien näiden pakkien, vessan lattialla tehtyjen adoptiohakemuksien, spontaanien reissujen, kavereiden ja parvekeprojektien lomassa olen tullut siihen tulokseen, että sinkkuna on oikeasti tosi jees olla. Etenkin, kun se oma ystäväpiiri on loistava ja arki sellaista, mistä ainakin suurimman osan ajasta nauttii. Sitä paitsi siinä vaiheessa, jos ne omat puuseppätaidot jäävät liian vajaavaisiksi, niin saa sieltä kotoakin tarvittaessa apuja. Olen myös huomannut, että olen alkanut olemaan melkoisen sinut sen kanssa, millainen ihminen olen. Joku tykkää, toinen ei ja kolmas pelästyy kuoliaaksi, kun tapaa ensimmäisen kerran. Elämä on. Meikä ei jaksa alkaa muiden takia muuttumaan vaan mieluummin sitä etsii ympärilleen ne ihmiset, jotka tälläistä aika ajoin psykoosin rajamailla käyvää, sopimattoman huumorin omaavaa, temperamenttista, kohtalaisen kovapäistä, loputtoman energian ja käsittämättömät desibelit omaavaa ihmistyyppiä arvostaa.
Ja varmasti sellainen mieskin jossain kohtaa löytyy (ketä myös itse jaksaisi katsella), mutta tässä kohtaa elämä on ihan täydellisen jees näin.
Avainsanat: sinkkuelämää
Uudempi
← Unelmana surffaus BalillaVanhempi
Vastuu omasta urheilu-urasta →Saatat myös pitää
Perhosia vatsanpohassa
ke 1.5.2019
Ah ihastuminen. Tuo tunne, mikä maalaa kaiken niin vaaleanpunaiseksi… Lue koko kirjoitusKaiken a ja o on ajoitus
ti 12.3.2019
Ja se on muuten pyhä tosi. Uskallan jopa väittää, että jos jokin… Lue koko kirjoitusMiehiä ja pelkotiloja
to 24.1.2019
Ääääh miehet. Et voi elää heidän kanssa, etkä ilman heitä.… Lue koko kirjoitus
”muutama huonompi Pikachu kohdalle osuu, niin koko touhu menettää hohtonsa” 😀 osuvasti kirjoitettu, vaikka en Pokemonia koskaan ole pelannut. Tinderiä perinteisempiä, ”tavallisia” nettipalveluita kylläkin harrastin muutaman vuoden ja siellä kävi lopulta flaksi vaikka kumpikin oltiin valmiit luovuttamaan nettitreffikonkareina. Näissä on turha alkaa neuvomaan toista mutta kolmekymppisenä seurustelunoviisina uraputki-ihmisenä treffimarkkinoille lähteneenä sitä oli ehkä outolintu, mutta pikkuhiljaa sarjatreffailun jälkeen kokemusta karttui ja selkesi itselle tärkeät asiat sekä miten treffailu toimii. Olin melko avoimin mielin liikkeellä, ja kosmopoliittina kävin Tukholmassakin treffeillä. Lopulta työkeikka toi Helsingistä Tampereelle, sovin samalle visiitille treffit ja sitten natsasi viitisen vuotta sitten. Tampereella riittää teitä upeita naisia. Tsemppiä, ei kannata liikaa stressata mutta ei ovenkaan taakse yleensä kukaan tule koputtamaan… okei, nyt sitten aloin neuvomaan.
Kiitos kommenstista! Ja juu olin myös itse hyvin ylpeä tuosta Pokemon vertauksesta, kun sen tuossa näpytteyn lomassa keksin 😀 Ja voin kuvitella, että olit outolintu. Aina kun itse kertoo, että edellinen suhde kesti reilun 10 vuotta niin on siinä katsomista ihmisten reagoinnissa! Mutta mites se treffailu sitten toimii? Saa avata, koska omasta mielestä tuntuu, että treffailutapoja on tasan niin monta, kun ihmistä treffailemassakin eli riippuu ihan ihmisestä itsestä. Itse en vielä ihan varma ole miten se pitäisi hoitaa, mutta kaippa tässä jossain kohtaa sen oppii. Ja kyllä niitä neuvoja saa antaa, mutta se että kuinka paljon ne viedään käytäntöön onkin eri asia 😀 Toki sen jo tiesinkin, että mihinkään tässä elämässä ei päse, jos odottaa että oven takaa tullaan hakemaan.
Suomi -ja tinder- on täynnä kolmekymppisiä (ja kaksikymppisiä, ja nelikymppisiä) naisia jotka kysyvät tuon saman kysymyksen, mites se treffailu sitten toimii? ja vastaatkin siihen tarpeeksi osuvasti itse. ja juuri samasta syystä eli jostain kumman häpeän syystä ei se toimi, treffeillä ei edes käydä mutta paskalaatikkoa tutkitaan senkin edestä 🙂
Siis meikä ei kyl treffeillä käyntiä häpeä tai mitään, mutta enemmänkin tämä oma aikatalu (treeniä 24/7) on suurempana ongelmana että jaksaisi mennä plus se, että se kiinnostuksen herääminen Tinderissä tuntuu nyt kuitenkin olevan lähellä mahdotonta.
Kiinnostava kirjoitus,
Henk koht pitkään olin sitä mieltä että kenenkään ei ole tarkoitus elää yksin , mutta myös n 1 vuoden yksin eläneenä olen huomannut että nyt on aikaa itselle riittävästi . Paljon harrastavana ja urheilun parissa myös työtä tekevänä näyttää siltä että sopivan tai oikeastaan samanhenkisen elämänkumppanin löytäminen on melko vaikeaa. Aika moni on sanonut että mielummin Tinder kun baari, no baarissa oon melko huono käymään ja Tinder ei hirveesti kiinnosta eli mikä neuvoksi??? Hyviä vinkkejä otetaan vastaan… pitäisikö luopua osasta harrastuksista vai vaihtaa sosiaalisempisiin lajeihin. Nyt alppihiihto( myös duuni),Karting , surffaus … ehkä golf tai joku muu laji.
No hyvä jos teksti kiinnosti 😀 Jännää, koska itse olen sitä mieltä, että jokaisen kannattaisi olla jossain kohtaa elämäänsä yksin. On meinaan aivan eri meininkin kun sitä viettää sinkkuna x-ajan kun että koko elämän on parisuhteessa. Mutta toisaalta jokainen tyylilään tämänkin asian kanssa. Ja ehdottomasti Tinder ennemmin kuin baari ja varmasti itsekin taas jossain kohtaa positiivisemmin Tinderistä ajattelen mutta tällä hetkellä se ihan suoraan sanottuna v***taa. Ehkä sä liikut väärissä piireissä, koska itse koen että todella monet ovat urheilulliaisa, mutta toki itse puhun nyt miehistä 😀 En sitten tiedä, ehkä naisissa se on harvinaisempaa? Toki tässäkin olen vähän huono puhumaan koska suurin osa kavereista on entisiä tai nykyisiä kilpaurheilijoita.
Itse olen yhden kerran seurustellut 20 vuotta sitten olishan se ihan kiva,kun jokin rinnalla kulkisi:) Suomi-Ruotsi maaottelussa tuli Minna Nikkasta katsottua sillä silmällä 😀 siinä on yleisurheilukenttien kaunotar. Kysymys sinulle oi Noora sopiiko miehille parta? Itselläni on leukaparta:D
Kuule se riippuu ihan miehestä, että sopiiko vai ei 😀
Moi! Löysin sun blogin vasta tänään parin mutkan kautta. Ja ai että! Sulla on sana hallussa. Samaistun niiiiin täysin noihin sinkkupuheisiin et ihan ku ois omasta suusta noi tekstit! Viimeinen kuukausi ollut sellasta säätöä et kaveritkaan ei enää pysy kärryillä ja itse on tippunut jo aikoja sitten. Jään innokkaana odottelemaan uusia tekstejä 🙂
Jee onpa mukava kuullaa, että on samaistumispintaa ja että en ole ainoa sekoilija 😀 Nää sinkkutekstit on kyllä ollut suosittuja, joten kyllä näitä on vielä tulossa lisää. Plus noita on hauska kirjotella kun on aiheena vielä niin uusi itelle. Tosin meikällä on toi säätövaihe nyt rauhottunu aika paljon mutta saa nyt nähdä mitä tää tylsä syksy tuo tullessaan tolla rintamalla…
Mä oon aina satunnaisesti silloin tällöin päätynyt lukemaan sun kirjoituksia, ja jälleen päädyin tänne naureskelemaan. Sulla on kyllä sana hallussa aika hyvin, etenkin näissä sinkkuasioissa. Tuosta itsevarmuudesta voin miehenä sanoa, että monille miehille naisen itsevarmuus on tiettyyn rajaan asti hyvä juttu, mutta mikäli nainen on liian itsevarma, se saattaa heikommalla itsetunnolla varustettua yksilöä hirvittää. Mutta sellaista se on, kun on tottunut silittelemään kissanpentuja ja yhtäkkiä eteen tupsahtaa leijona, niin piankos siinä on huuli pyöreänä rohkeammallakin herralla.
Mutta sinänsä on hienoa (tai ei ehkä hienoa, vaan jollakin tavalla avartavaa ja jopa lohdullista) huomata että tuon tason kauniilla urheilijanaisella voi myös olla samanlaisia ongelmia parisuhdeasioissa kuin meillä tavallisilla kuolevaisillakin on, mutta silti on myös rohkeutta puhua asioista harvinaisen suoraan sävyyn. Aika harvoin näet näkee missään kenenkään urheilijan tai menestyneen ihmisen, turhista julkkiksista puhumattakaan, kertovan sinkkuudestaan totuudenmukaisesti. Yleensähän sitä aina mainostetaan hymyissä suin että ”nautin sinkkuna olemisesta” mutta tosiasiassa kuitenkin joskus itketään siellä suihkun lattialla ja suunnitellaan erakoitumista jonnekin luolaan sadan adoptoidun kissan kanssa.
Ja allekirjoitan myös sen että tinder on ihan hanurista. Naurahdin tosin tuolle Pokemon-vertaukselle silleen tyhmän kuuloisesti. Ja niin, mitenkäs minä tänne blogiisi tällä kertaa päädyin? Tinderin kautta. Sun profiili tuli vastaan pari päivää sitten ja kävin lukaisemassa ja hörähtelemässä sun kirjoituksille ja päätin palata kommentoimaan. Ajattelin oikein antaa super liken että saan oikean vastauksen sun profiilin kuvauksen lopussa olleeseen arvoitukseen, mutta sitten ovikello soi. Todellisuus tuli kylään ja ilmoitti että todennäköisyys asteikolla yhdestä kymmeneen sille, että saisin sinulta oikealle pyyhkäisyn vastaukseksi superlikeen on siellä miinus viiden tienoilla. Tuolla Tinderissä ainakaan kokemuksieni mukaan ei-atleettisen kehon omistava epäitsevarma mies, joka oli varmaankin höhöttelemässä jollekin täysin tarpeettoman tyhmälle asialle silloin, kun hyviä geenejä jaettiin, on aika heikoilla. Mutta onneksi eletään vuotta 2017, ja meillähän on myös Google, joten googlasin tuon arvoituksen. Petyin hieman vastaukseen, sillä mä veikkasin että oikea vastaus on se että molemmat on syvältä suolesta. Mutta tsemppiä sulle ja intoa tulevaisuuden treeneihin, hyvä että koet elämäsi olevan ”täydellisen jees näin”.
Ps. Mulla olis kyllä sellainen iskevä porakone, jolla saisi hyllyn kiinnitettyä seinään, ja lisäksi osaan kytkeä lamput sekä valojen sähköjohdotkin oikein, yleensä ainakin ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen ja sähköiskusta kihartuneiden hiusten jälkeen. Eli sinänsä tuo video-ominaisuus olisi kiva lisä Tinderiin, olisin voinut heilutella sulle porakonetta uhkaavan näköisenä ja nauraa silleen tyhmästi.
Haha olipas hauska kommentti, kiitos tästä! Todella kiva kuulla, että meikän kirjottelut saa aikaan naurunpursakhduksia ja jonkinlaista samaistumispintaa. Mulla on täällä blogissa ollu aina se asenne, että mennään aika rehellisesti ja avoimesti, niin se sama sarja on nyt näissä sikkuhommissakin jatkunut. Sitä paitsi en tiedä miksi, mutta jotenkin näihin on tosi helppo saada tota huumoria mukaan, vaikka asiat onkin siellä taustalla 😀 Kiitos kovasti tsempeistä ja porakonetarjouksesta, mutta meikä nakittaa kaksosen miehen tänne hommiin niin ei tuntemattomia tarvi vaivata 😀