Noora Toivo

Vuosi sinkkuna

maanantai 4. syyskuuta 2017

Otsikko sen jo kertoo. Nyt on vuosi sinkkuna takana! 365 päivää, 525 600 minuuttia laatuaikaa itseni kanssa. Ihan rehellisesti sanottuna? Onhan tämä ihan jees vuosi ollut! Tosin kyllä kaikkiin vuosiin mahtuu muutama (noin 30…….. NO OK 59) kuolen yksin paniikkikohtausta, mutta noin niinkun yleisesti on meno ollut hyvä! Periaatteessa, ja melkeinpä myös käytännössä, tämä oli ensimmäinen vuoteni sinkkuna (aikuisiällä) ja sen takia vähintäänkin poikkeuksellinen. Sen kunniaksi päätinkin tehdä ihan koontia tänne blogin puolelle siitä, mitä tässä vuodessa on opittu!

Tinderi on takapuolesta

Tämä saattaa tulla osalle shokkina, mutta kyllä se vaan näin on. Tinderin kanssa kävi vähän sellainen Pokemon Go tyyppinen ilmiö. Hirveen jännää alkuun keräillä kaikkea kiinnostavaa lähiympäristöstä, mutta sitten, kun muutama huonompi Pikachu kohdalle osuu, niin koko touhu menettää hohtonsa. Pari kaveria on jo poistanut koko apin ja itsellänikin se on melko vahvassa harkinnassa. Ei sitä vaan parista kuvasta ja muutamasta lauseesta voi saada toisesta otetta. Eikä edes se kirjoittamalla keskustelu auta yhtään enempää. Tinderissä pitäisi olla jokin video-osio tai vastaava, niin homma voisikin toimia, koska näin vuoden käytön jälkeen voisin vähän reklamoida. Kyllähän se uusiin ihmisiin tutustumista helpottaa ja blaa blaa blaa, mutta kaiken kaikkiaan kamalan antikliimaksista touhua. Omalla kohdalla homma on mennyt siihen, että koko appi vain ahdistaa. Tuolla se puhelimessa edelleen pyörii, mutta ei sitä meinaa enää edes uskaltaa avata, koska pelkkä logon näkeminen herättää ajoittain pelonsekaisia tunteita. Lisäksi en tiedä olenko alkanut olemaan digitalisaatiota vastaan vai mitä, mutta jotenkin tuo perinteisellä tavalla ihmisten tapaaminen on alkanut viehättää enemmän. Siis sillain, että sitä naamaa ei swaipattaisikaan oikealle, vaan ihan rehdisti mentäisiinkin sanomaan ”Hei!” jos kiinnostaa.

En vieläkään tiedä, mitä miehestä haluan

Tavallaan sitä voisi luulla, että vuoden kohdalla (tai yleensäkin tässä iässä) se olisi jo selvillä, mutta eihän se ole. Vaikka Sinkkuelämän psykoosi postauksessa listasin ominaisuuksia, mitä miehestä toivon, niin ihan turha sitä on alkaa listamaan mitään. Tietyt suuret linjat ovat selvillä, mutta ei sitä ihan aikuisten oikeasti osaa sanoa. Vähän sama kun ruuan kanssa. Joskus tekee mieli pitsaa, joskus siipiä, seuraavana päivänä salaattia, sitten lihapullia ja muusia ja jossain kohtaa sitä vaan ei tee mitään ruokaa mieli ja aloittaa omatoimisesti nälkälakon. Sama meno tuntuu tuon vastakkaisen sukupuolen kanssa olevan. Kauheen kivahan se olisi, jos oikeasti voisi kengän koosta ja kiinalaisesta horoskoopista lähtien sen unelmien miehen kuvailla, mutta meikäläinen ei siihen kykene. Mistä sen tietää, mikä oikeasti lopulta iskee. Ainoa fakta on, että kemiaa täytyy olla. Lisäksi sen toisen kanssa pitäisi olla oikeasti TOSI kivaa. Mielellään kivempaa, kuin ilman sitä toista. Tietenkin ongelmia tuo se, että sitä on aika ajoin sen verran hauskaa ihan siellä omassa pääkopassa niiden äänien kanssa, että alkaa rima sille seuralaisellekin olemaan melkoisen korkealla. Meinaan niillä äänillä on jo sen verran hyvät jutut.