Ikäkriisi vai vaan ikä?

Kolumni | keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Muistan hyvin, kun ne alkoivat. Oli 18-vuotissyntymäpäiväni aamu, katselin täysi-ikäistä naamaani peilistä ja ajattelin: ”Tästä se alkaa, vääjäämätön alamäki”. Päätin, että seuraavana päivänä marssitaan lähimpään kauppaan ostamaan ryppyvoidehyllyt tyhjäksi ja aletaan suunnittelemaan hautajaisia. Näin alkoi elämäni ensimmäinen ikäkriisi.

 

Tässä tilanteessa bensaa (= napalmia) ajatuksille antoi edeltävällä viikolla lukemani kommentti: nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana (btw ei kaiken maailman pervoile tarvitse sitä kynää ja paperia piru vie antaa). Kaupan päälle olin vakuuttunut, että yön aikana silmän alle oli ilmestynyt ryppy. Ajattelin itsekseni: ”Nyt ollaan viralissesti vanhoja ja aikuisia.” Ajatus, jolle ei voi kuin huutonauraa tässä kohtaa. On kummallista kuinka sitä ajattelee lähes koko kaksikymppiset, että nyt kun on vanha ja aikuinen. Sitten kun ikää tulee, niin katsoo taakse ja miettii, että oli aivan lapsi. Tosin oli miten oli, 18-vuotiaana ensimmäinen ikäkriisi iski. Onnekseni se huvi oli ohi yhtä nopeasti kuin Suomen 5-1 johto Ruotsia vastaan 2007 MM-kisoissa. Ryppyvoiteet ja hautajaisten suunnittelut jätettiin tuonnemmaksi ja keskittyminen siirtyi päivän synttärijuhliin ja kavereiden kanssa iloitsemiseen.

 

Tuosta kuitenkin alkunsa saivat enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin ilmaantuvat ikäkriisit.

ikäkriisi
Meikäläinen muuten kuulee aika usein, että henkinen ikä ja oikea ikä ei oikein omalla kohdalla kohtaa. Mielestäni se ei ole ollenkaan huono juttu.

Toinen ikäkriisi iski palttia rallaa 23-vuotiaana. Tässä iässä siirryt urheilussa aikuisten sarjaan. Yksinään tuo ei mikään maailman loppu ollut, mutta samana vuonna 400m aidoissa muutama urheilija lopetti uransa ja allekirjoittaneesta tuli yksi lajin vanhin kisaaja Suomessa. Siis 23-vuotiaana yksi VANHIN lajissa. Ei se mieltä mitenkään nostattanut. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin voisi musertua tämän asian suhteen, mutta nyt kerrottava spoiler alert: ikäkriisien eli sen oman iän kanssa oppii täysin sulassa sovussa elämään. Ainakin jossain vaiheessa.

 

Tähänastisen elämäni ylivoimaisesti pahin ikäkriisi iski noin 26-vuotiaana. Se oli hirveä. Olen melko varma, että infernolla tarkoitettiin tätä olotilaa. Arki värittyi niinkin helpoilla kysymyksillä kuin: ”Mikä on elämän tarkoitus? Mitä minä todella haluan elämältäni? Onko tämä sellainen polku mikä oli oikea valinta ja haluanko jatkaa tätä? Olenko saavuttanut sellaisia asioita joita yhteiskunta odottaa minun saavuttaneen? Olenko ylipäänsä saavuttanut yhtikäs mitään? Mitä järkeä tässä kaikessa on? Opettajakin yläasteella sanoi: ainoa varma asia elämässä on kuolema. Eikös kaiken pitäisi olla jo selvää kauraa elämän ja tulevaisuuden suhteen? Teenkö oikeasti merkittäviä asioita elämälläni?” Mieli oli yhtä valoisa kuin sää Mordorissa ja yön pimenevinä tunteina sängyssä kattoa katsellessa alkoi alahuuli useamman kerran väpättää.

 

Ilmassa oli paljon kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia. Hirveän väärin tuntui asiat olevan, mutta ei ollut hajuakaan, että mitkä asiat olivat ne mitä pitäisi muuttaa saatikka tietoa, että miten se onnistuisi.

 

Jotta hommat eivät liian helpoiksi menneet, niin tässä kohtaa kuvioon tulivat ihan oikeasti ne ryppyvoiteet. Samaan saumaan osui ammattikorkeakoulun loppuminen ja jatkuva kellon tikittäminen urheilussa, missä nuoruutta ihannoidaan yli kaiken. Soppa oli melkoinen ja mahahaavaa kohti mentiin kiihtyvällä vauhdilla. Noina aikoina olisi ollut yhdelle jos toisellekin psykoterapeutille hommia aamusta iltaan.

 

Lukuisien itsetutkiskelujen ja self help kirjojen sekä artikkelien jälkeen tuostakin kuopasta alkoi hidas, mutta varma kipuaminen ulos. Elämässä tehtiin muutoksia ja hiljalleen saavutin vankkumattoman ”Kyllä tästä varmaan ihan hyvä setti tulee” olon. Tulin tulokseen että tein asioita joista tykkäsin (ainakin suurimman osan ajasta), pidin ihmisestä kuka olin (ainakin suurimman osan ajasta) ja koin, että elämässä ollaan liikkumassa oikeaan suuntaan (ainakin suurin osa ajasta).

 

Ja nyt 30-vuotta on saapunut. Minulta on useaan otteeseen kysytty, että ahdistaako tai pukkaako ikäkriisiä. Vastaus on ollut, että eipä juuri. En ahdistunut edes silloin (vaikka hetkellisesti järkytyin), kun eräs kaverini huomautti leirillä pöydässä, jonka istujien keski-ikä oli noin 23-vuotta, että minulla on harmaa hius. Jumalauta harmaa hius 29-vuotiaana?!? Tässä olisi ollut paikka siirtyä pefletin kera suihkun alle suremaan vääjäämätöntä lahoamisprosessia, mitä myös ikääntymiseksi kutsutaan. Otin kuitenkin toisen lähestymisen. Hetken järkytyksen jälkeen ajattelin, että noh, elämään kuuluu harmaat hiukset ja syvenevät rypyt.

 
kolmenkympin kriisi
Pistin 30 kunniaksi someen filtteröimättömän ja meikittömän kuvan. Koska rypyt kuuluu elämään ja someen. Sitä harmaata hiusta en kuvaan saanut.

Tosin en halua valehdella. Kyllä kainalot hivenen kostuvat jos oikein alan uutta vuosilukua päässäni pyörittelemään. Kosteus siirtyy niskan kautta aivan sinne alaselkään asti, jos alan ylianalysoimaan koko elämääni, universumia, sen tarkoitusta ja kaikkea muuta mitä maa päällään kantaa. Ahdistukseksi asti se kehittyy, kun avaan urheiluarkun, missä kuitenkin se ikäraja ihan aikuisten oikeasti on. Siksi pyrin välttelemään edeltävää toimintaa ja keskityn siihen millä on merkitystä: tähän päivään ja hetkessä elämiseen. Hyväksyn, että tuon yhden harmaan hiuksen seuraksi saattaa toinenkin ilmestyä (tosin tähän ongelmaan on ratkaisu, mikä löytyy kaupan hiusväriosastolta) ja porskuttelen omalla tyylilläni elämää eteenpäin.

 

Ikää tulee ja se ei tule yksin (aamujen lisääntyneet kolotukset ovat sen melko konkreettisesti osoittaneet), mutta se ei muuta sitä, että meikäläinen aikoo nyt ja edelleen tanssia treeneissä, jahdata sammakoita, juosta Serenassa liukumäeltä toiselle (ja saada siitä parin muun 10-vuotiaan kanssa varoituksen) ja kiljua jokaisessa Särkänniemen laitteessa.

 

Postaus on hyvä lopettaa maailman suurimpaan kliseeseen: ikä on pitkälti vain numero. Asia on pitkälti juurikin näin. Se, antaako iän tuomien ennakkoluulojen ja odotusten (omien tai ulkopuolisten) rajoittaa tai ahdistaa omaa elämää, onkin sitten asia erikseen.

Avainsanat:

Uudempi

Vanhempi

Saatat myös pitää

Lapsia? Ei kiitos!

to 11.7.2019

Tämä vastaus kuului omasta (ja nykyään monen muunkin) suusta, kun… Lue koko kirjoitus

Kun asiat menevät…

ke 19.12.2018

Nelisen viikkoa takaperin meikäläinen vietti useamman illan kotona… Lue koko kirjoitus

Stalkkaajia ja…

su 21.10.2018

Stalkkaajat ja ennakkoluulot! Stalkkauksesta on näin alkuun… Lue koko kirjoitus