Lapsia? Ei kiitos!

Kolumni | torstai 11. heinäkuuta 2019

Tämä vastaus kuului omasta (ja nykyään monen muunkin) suusta, kun kysyttiin lisääntymishaluista. ”Meikäläinen keskittyy mieluummin sen harjoitteluun.” Kysyjästä riippuen tätä vastausta seurasi joko ymmärrys tai järkytyksestä vääristynyt ilme. Siis sellainen ilme, että piti kelata sanoinko vahingossa tappaneeni kopallisen kissanpentuja vai ilmaisinko haluni olla lapseton.

 

Tähän ”Kiitos, mutta ei kiitos.” vastaukseen oli useampikin syy, jotka piti aina kertoa tälle järkyttyneelle kysyjälle. Ilmeisesti haluttomuus hankkia lapsia on asia, mitä pitää puolustella enemmän kuin syyttömyyttään murhaoikeudenkäynnissä.

 

Ja syitä halulle olla lapseton oli monia.

lasten hankinta
Urheilu ei ole koskaan ollut syynä tuolle ”ei kiitos” vastaukselle, vaikka toki vaikeaa lapsia uran aikana olisi hankkia.

Ensimmäinen oli yksinkertainen. En pidä lapsista. Tai noh tarkennetaan: en pidä useimmista lapsista. Kun kaupan kassalla katsoo vanhempia, jotka näyttävät siltä, että ovat palanneet kahden viikon selviytymisleiriltä Siperiasta, vieressä mussukka huutaa kurkkusuorana ja itkee, kun ei saa karkkia vanhempien samalla toisilleen tiuskien, niin oma suunta siirtyi hyvinkin nopeasti ehkäisyhyllyn suuntaan. Toki vastapainoksi olen nähnyt sellaisia enkeleitä, että en voi kuin ihmetellä, mistä propagandamainoksesta noin ihanat muksut ovat eteen tupsahtaneet. Usein salaa pohdin, että annetaankohan siellä rauhoittavia aamupuuron seassa. Kokemuksistani enemmistö oli kuitenkin tuon ensimmäisen skenaarion suunnalla.

 

Toinen syy on hivenen vaikeampi pukea sanoiksi, mutta yritetään. Lapset tuntuvat ainakin omaan silmään vievän vanhempien elämän. Elämästä loppuvat harrastukset, matkustaminen, äiti on kahlittu muutamaksi vuodeksi kotiin yksin, samalla kun isä tuo leivän pöytään, romantiikkaa parisuhteessa on yhtä paljon kuin huumoria hautajaisissa, molemmat osapuolet ovat univelan puolesta sellaisessa pisteessä, että maidon kaatuminen pöydälle aiheuttaa itkemiskohtauksen, rahat on loppu, koska pitää ostaa rattaat, sängyt, viisisataa bodya, pistää talo matalaksi ja rakentaa tilavampi koti ja sen päälle suojata naapurin kissankin terävät kulmat, jotta lapselle ei vain sattuisi mitään. Ei tuo nyt miltään Malediivien lomalta kuulosta.

 

Tähän päälle, mitä olen lapsettomana ymmärtänyt, niin se huoli omasta lapsesta on ilmeisesti luokkaa, että jokainen mahdollisuus on uhka. Ja jokainen uhka on uhka. Itseasiassa kaikki on uhkaa ja huoli ja pelko lapsen hyvinvoinnin puolesta menee kokopäiväisestä työstä. Nukuttaminen ulkonakin on pelkotila, mikä omalla kohdalla varmasti huipentuisi harhaluuloihin, että merikotka spontaanisti päättää iskeä rattaisiin ja syödä sen oman nyytin välipalaksi. Siinä sitten voi poliisisedälle selittää, miksi istuu haulikko kädessä omalla terassillaan vauvanrattaiden vieressä.

 

En edes halua avata sitä arkkua, mihin kuuluvat synnytyksen aikana mahdollisesti repeävät osat. Ilmeisesti sanonnassa, että perse repee on ihan aikuisten oikeasti perää. Ei saatana.

 

Kakkuun, missä on jo revennyt perse, polviin asti ulottuvat silmäpussit, kuollut parisuhde, huoli ja stressi mikä värittää jokaisen päivän ja rahattomuus haulien ostamisesta, kirsikaksi kun lisätään lopputulos, missä äitinä et kykene puhumaan mistään muusta kuin imetyksestä, vaipoista ja leikkikerhoista, niin ei tuo nyt mikään houkuttelava valinta ainakaan omaan silmään ole ollut.

 

Ai niin ja naisena jäät vielä huonolla tuurilla urallasi jälkeen tai parhaimmillaan sanot hyvästit koko urallesi. Huipuksi kaikelle palkkaeteneminen pysähtyy yhtä vauhdikkaasti kuin pyöräilijä törmätessään viisimetriä paksuun lyijyseinään.

 

Tässä vaiheessa omassa päässä on yleensä enemmänkin ollut, että kuka p*erkeleen hullu tuohon junaan haluaa hypätä?

 

No minä.

 

Ja tuon litanian juuri kirjoittaneena täytyy sanoa, että ihan juuri nyt en muista, miksi tähän tulokseen olen alkanut kallistua. Mutta kyllä se vain näin on. Ehkä vääjäämätön biologinen kello on alkanut heräillä tai tuo uusi onnellinen parisuhde on saanut lisääntymishalut nostamaan päätään, mutta olisihan se hienoa saada omasta ja tuosta toisesta osapuolesta kopioitu miniversio. Toivon mukaan ilman perseen repeämistä.

 

lasten hankinta
Tässä katsellaan omasta Fitbitistä josko se biologinen kello alkaa heräileen.

Tiedän, että lapsia ei hankita vaan niitä saadaan. Urheilijana ikävä kyllä on suuren suuri todennäköisyys, että oma hedelmällisyys on lähempänä Tsernobylin luokkaa kuin sademetsiä. Kroppa on aika kovilla vuosia ollut ja rasvaprosentit jo nuoresta asti alhaalla pyörineet, niin ei se homma välttämättä ihan taputeltu juttu ole.

 

Tiedän myös tavoitteellisena ihmisenä millainen äiti haluan olla. Sellainen kenelle ei tarvitse rautalangasta vääntää, miksi joku ei halua lapsia. Sellainen kuka ei ala kertomaan muille millaista todellista onnea ja rakkauta he eivät mukamas koskaan tule kokemaan ilman lapsia (ihan oikeasti, turvat kiinni ihmiset). Sellainen kenen kanssa voi puhua muistakin asioista kuin vaipoista ja imettämisestä. Äiti kenen oma elämä ei lopu lapsen synnyttyä, vaikka harrastuksiin tulisi lisänä ammunta niiden merikotkien takia. Äiti kenellä varmasti silmäpussit löytyvät, mutta plussaa olisi jos peräreikä olisi yhtenä kappaleena.

 

Tai sitten nämä kaikki yllä mainitut asiat ovat vain harhaisia unelmia ja ainoa tavoite on, että omasta mussukasta ei tulisi ihan totaalinen mulkku. Ja, että se pysyisi hengissä.

Avainsanat:

Saatat myös pitää

Urheilija vaikuta

to 29.8.2019

Postaus yhteistyössä Stadiumin kanssa. Nyt on vaihteeksi yksi… Lue koko kirjoitus

Alkuhuumaa ja isoja…

ke 21.8.2019

On se vain sanottava, että deittailu parinkympin hujakoilla poikkeaa… Lue koko kirjoitus

Ikäkriisi vai vaan ikä?

ke 3.7.2019

Muistan hyvin, kun ne alkoivat. Oli 18-vuotissyntymäpäiväni aamu,… Lue koko kirjoitus