Instagram
Blogit.fi
Twitter
Bloglovin
Facebook
Pinterest
Google+
YouTubeAlkuhuumaa ja isoja kysymyksiä
Arki | keskiviikko 21. elokuuta 2019
On se vain sanottava, että deittailu parinkympin hujakoilla poikkeaa massiivisesti tästä 30 hujakoilla tapahtuvasta toiminnasta. Poikkeuksen luovat… noh… melkein kaikki. Keskustelunaiheet ovat erilaisia, etenemistahti asioissa nopeampi ja ihan ne toivelistat sitä pysyvää jääkaapin jakajaa metsästäessä saattavat hivenen muuttua iän mukana. Jo mahdollisen pariutumisen alkuvaiheessa mennään kysymyksiin ja aiheisiin, jotka vievät heikompimahaiset paniikkikohtauksen saattelemana ensiapuun.
Kun siellä ravintolapöydän vastakkaisilla puolilla muikuilet sitä toista osapuolta ujosti hymyillen perhosten samalla mahanpohjassa lepattaen, niin ne perhoset voivat hyvinkin nopeasti vaihtua ihan muihin tuntemuksiin, kun pöydälle lyödään kysymyksiä kuten: ”Mitä olet hakemassa? Haluatko naimisiin? Olisiko intressejä lisääntymisen harjoittelun lisäksi ihan oikeasti lisääntyä? Millaisia unelmia, haaveita ja toiveita sinulla on elämässä? Minkäslainen aikataulu tälle kaikelle on?” Ja kappas vain ne kotiloista juuri kuoriutuvat perhoset katoavat yhtä vauhdikkaasti kuin ilmaiset ämpärit kaupasta. Tai ainakin osalla käy näin.
Onnekseni allekirjoittanut välttyi suuremmilta paniikkikohtauksilta, kun näitä kuukausia sitten kolmansien treffien kohdalla alettiin tiedustella. Omat vatsanpohjaperhoset pääsivät kehittymään ihan sinne vaaleanpunaisiksi pilvilinnoiksi ja yksisarvisiksi asti, vaikka alussa kysymykset hivenen saivat pershien virtaamaan.
Tosin viime aikoina tämä samainen hiki on alkanut ikävä kyllä virtaamaan uudestaan tuohon vaaleanpunaisia sydämiä, pilvilinnoja ja yksisarvisia täynnä olevaan pääkoppaan. Tämän hikoilun on aiheuttanut niinkin antikliimaksinen aihe kuin biologinen kello. Kello nimeltä: olet ikävä kyllä nainen ja koska nallekarkit eivät mene tasan niin jos niitä lapsia haluaa, niin niihin kondomeihin olisi hyvä niitä reikiä alkaa tekemään, koska ikävä kyllä vääjäämätöntä hedelmättömyyttä kohti hitaasti, mutta varmasti ollaan menossa. Hyi. Tämä ajatus taas sai alkunsa, kun olin hedelmällisyystesteissä. (Pitkä tarina, ei todellakaan ole tarkoitus nyt lisääntyä, mutta oli mahdollisuus käydä testeissä ilmaiseksi ja tietenkin tuloksia rakastava urheilijaminä halusi tässäkin asiassa tietää sijoitukset taulukossa.)
Noh tuolla testeissä käyminen avasi aivan uudella tasolla tämän aiheen ”lisääntyminen”, mikä on vuorostaan avannut aivan uusia matopurkkeja tässä pandoran jo valmiiksi ahdistavassa lippaassa. Aiheita kuten: ”No mitäs sitten tän urheilun kanssa tapahtuu?” Ei siinä mitään varmaan se lisäkilo tai kaksi vielä voi mennä, mutta sanotaanko, että jopa omalla notkeudella 8kk raskausmahan kera telineisiin asettuminen kuulostaa melkoiselta tempulta. Puhumattakaan niistä aitojen ylittämisestä. Tähän kun lisätään tuo jo ”Lapsia, ei kiitos!” postauksessa hehkuttamani p***een repeäminen, niin on sitä varmaan hyväksyttävä, että urheilu ottaa melkoista hittiä (ellei lopullisen naulan arkkuun) jos niitä reikiä alkaa noihin Sultaneihin tökkiä.
Tässä onkin syntynyt kysymysten lumipalloefekti, mikä ei näytä hidastuvan. Mitenkäs sitten se rahallinen puoli? Mitä nyt olen ymmärtänyt, niin lapsien tekeminen ei ihan täysin ilmaista ole. Kyllä olen myös yrittäjä ja elän somellani, mutta se nojaa vahvasti tähän urheilu-uraan. Entäpä jos yhteistyökumppanuuksia ei enää tulekaan? Tai mitään muitakaan projekteja tai töitä? Pitääkö tuonne jo valmiiksi erikoisia Googlen hakusanoja omaavaan listaani lisätä ”Kuinka opettelen elämään auringonvalolla?”. Tai vielä pahempaa: Miten koulutan kroppa p****tamaan timantteja? No mutta kai sitä voi töihinkin siinä vaiheessa mennä, mutta itse en näe sitä reiluna, että hakisin töitä vaikka tietäsin, että tavoite on jakaantua vuoden tai parin sisään.
Btw välihuomiona tätä ajatusoksennusta kirjoittaessa on sanottava, että ne perhoset joista puhuin ovat aikoja sitten kuolleet tuon juuri syntyneen vatsahaavan aiheuttamiin happoihin. Ja kappas vain alkuhuuman kylkeen on tullut tuo toisella a:lla alkava tunne eli ahdistus.
Olisi massiivinen vale, jos sanoisin, että nämä kaikki kysymykset ja ajatukset eivät ahdistaisi. On tuo lisääntyminen (sitten kun sen aika on) jokatapauksessa massiivisen suuri asia, mutta sen kyljessä muuttuu niin monta muutakin asiaa. Toisaalta mitä jos ensi vuosi vihdoinkin olisi urheilussa se onnistumisen vuosi? Mitä sen jälkeen tehdään? Mitä pidemmälle urheilua jatkaa sitä todennäköisemmin lapsia ei tule. Tai ainakin hankinta vaikeutuu huomattavasti, mitä enemmän ikä 30-vuotta ylittää. Toisaalta sanotaan, että ensi vuosi ei hyvin mene ja uralle tulisi aika pistää päätös, niin sekin olisi sen kokoluokan identiteettikriisi, että terapiaa kohti varmasti nokka veisi.
Toisin sanoen tapahtui mitä tahansa, niin tässä ollaan parin kolmen vuoden päästä melkoisen suurten muutosten edessä… Jep… kyllä se elämä vaan oli helpompaa siellä parinkympin hujakoilla.
En pidä siitä, että postaukset jätetään niin sanotusti ”auki” joten pistetään tämäkin homma poikki jonkin sortin ratkaisevalla päätöksellä. Kaippa se aika näyttää, mitä se sisin haluaa ja mennään nyt vuosi kerrallaan ja yritetään olla ottamatta sen suurempia mahahaavoja asian suhteen. Tai vaihtoehtoisesti pyritään pitää tämä nykyinen mahahaava hallinnassa.
Aamen, kiitos ja näkemiin.
Avainsanat: ihmissuhteet, pohdintaa
Uudempi
← Urheilija vaikutaVanhempi
Ihana kamala porrastreeni →Saatat myös pitää
Ei samankaltaisia kirjoituksia.
I feel u. Kipuilen täällä saman asian kanssa tai en kai enää kipuile, kun tässä on ”jo” 3 vuotta tillistelty tuon toisen olemusta, pari vuotta siitä samassa osoitteessa. Mutta ikää on yli 30 ja tosiaan alkais olla aika mainitsemillesi rei’ille ehkäisyvälineessä. Lähestyn asioita myös tuollaisen järjellisen ajattelun ja pohdintojen kautta, koska minkäänlaista ”vaaleanpunaista vauvakuumetta” en ole ikinä kokenut ja kirveen olen kaivoon heittänyt sen suhteen, että ikinä kokisinkaan. Enkä usko, että aikakaan tulee olemaan koskaan hyvä ja oikea, mutta on tässä nyt jonkinlainen ”vähemmän vahingollinen” ajankohta yritetty valita, vaikka sitähän ei tiedä kukaan onko lisääntyminen ylipäätään omalla kohdalla mahdollista. Mutta aika näyttää. Kuitenkin…suhteen alkuaikoina panikoin näiden asioiden kanssa paljonkin, väänsin jopa riitaa aiheesta, kun olin niin ahdistunut. Mutta vuosien kuluessa sitä on päässyt jonkinlaiseen rauhaan tämän kanssa. Toki en ole urheilija (tai olen, mutta en kilpa), joten sitä uraa ei tarvitse miettiä, mutta työura on itselleni sitten ehkä se, joka mietityttää. Et siis ole yksin. Panikoi rauhassa, kyllä se siitä asettuu. 😀
Joo toivon tässä itsekin, että tämä ahdistus helpottaa ja kyllä veikkaan että aika tätä fiilistä lievittää. Tämä on myös aivan uusi olo itselle, koska aikaisemmin ei ole mitään intressejä lisääntymiselle ollut, joten nämä kaikki tunteet ovat enemmän tai vähemmän uusia omalla kohdalla. Tuo on varmasti totta, että aika ei koskaan ole täydellinen ja lähinnä sitä hakee sitä ”pienintä” pahaa sen suhteen. Ja tosiaan kuten sanoit, niin eihän sitä edes tiedä, että onko lapsien saanti mahdollista ja jos niitä alkaa yrittää niin meneekö siinä vuosi, kymmenen vai tuleeko ensimmäisestä laakista. Mutta tosiaan meikä panikoi rauhassa. Kyllä tässä varmasti vielä pari vuotta asian annetaan olla, koska kyllä se urheilu-uran tuhoaisi ainakin omalla kohdalla ja vielä ei kilpaurheilun lopettaminen tunnu hyvältä ajatukselta. Kiitos kovasti kommentista (: !
”Toisaalta mitä jos ensi vuosi vihdoinkin olisi urheilussa se onnistumisen vuosi? Mitä sen jälkeen tehdään?”
Isoja kysymyksiä, jotka mieluummin jättäisin rauhaan, näissä kun on myös sellaisia henkilökohtaisia ulottuvuuksia, joita on turha yrittääkään ymmärtää. Varsinkaan miehen ja kaiken lisäksi tällaisen, jolla rima ei ole koskaan tainnut olla kovin korkealla juuri missään asiassa. Kaivelen silti joitain pieniä vastauksia sillä mielellä, että jospa ne vähän kannustaisivat muita ja itseäsi löytämään isompia.
Toisesta kysymyksestä aloittaakseni (”huonot uutiset ensin” -periaatteella): ehkä kyynisin vastaus lienee, että elämässä on yksi asia varmaa; jos sitä kuitenkin hieman lieventäisi, sitä ennen syödään, nukutaan, kävellään, istutaan, kiskotaan sukkia jalkaan, potkitaan käpyjä, ostetaan ilmapalloja, lyödään vasaralla sormeen, sairastellaan, harjataan jäljellä olevia hampaita, mietitään ja varsinkin murehditaan kaiken maailman omituisia kysymyksiä jne. – kuka enemmän, kuka vähemmän mitäkin.
Ja ensimmäiseen kysymykseen vastatakseni lisään tuohon äskeiseen vain sen, että tässä jatkuvassa rumbassa ei tarvitse odottaa mitään onnistumisen vuotta, sillä noihinkin touhuihin tarvitaan joka ikinen päivä ja yö käsittämätön määrä pienempiä ja suurempia onnistumisia. Montako asiaa maailmassa ja jopa minussa pitää olla kohdallaan vaikkapa vain sitä varten, että saisin yhden seitsenreikäisen sukan jalkaani saamatta kyseiseen riekaleeseen tässä pukeutumisrytäkässä kolmea reikää lisää ja löytäisin sille parin puolessa tunnissa?
Meillä muuten vaimo oli lastemme (2) syntyessä 40:n nurkilla, vaikken sano ikiä miksikään tavoitteeksi kenellekään. Paljon pitää näissäkin ponnistuksissa onnistua, oli ikä mikä hyvänsä, ja kuulemma iän myötä aina vain enemmän.
Niin, tässä viime aikoina tuo murehtiminen on ollut siellä enemmän puolella, vaikka itsekin sen tietää ja monet sanovat, että turhaa se on murehtia. Mutta eiköhän sekin pikku hiljaa rauhoitu kun tässä saa asiat jossain määrin prosessoitua jollekin tasolle ja sitten ne voikin jättää taakse eli yrittää olla murehtimatta. Ja itsellä on tapana käsitellä asioita juurikin kaivelemalla mahdolisimman monta puolta niistä ja sitten vielä ne pitäisi kaikki prosessoida. Mutta onneksi tässäkin tuntuu, että aika korjaa murheita ja saa takaisin sen että mennään nyt näillä ja katsotaan mitä tapahtuu asenteen ja mukaudutaan.
Ikävä olla ilonpilaaja, mutta ei se helpota. Pahenee vain. Ja kroppa hajoo alta nopeammin kuin pelotellaan – mielestäni ei pelotella yhtään tarpeeksi. Pikemminkin tabu aihe (sekin). Eikö elämä olekin pirun lyhyt?
Onpas kovin masentavan puoleinen kommentti. Meikä tosin toivoo ja uskoo, että tämä kohta parikymmentä vuotta kestänyt urheilu nyt ainakin kohtalaisen hyvin ns ”tavallisessa arjessa” kantaa ihan iloisesti, kun edelleenkin aika hyvin kehittyy ominaisuudet, vaikka ikä 3 alkaa. Ja ehkä tämäkin on suhtautumiskysymys. Tai no mitä sitä itse vielä tietää tulevaisuudesta, mutta meikä ainakin toivoo että vaikka elämä menee eteenpäin ja ikää tulee, niin posin kautta ainakin suurin osa ajasta mennään, vaikka toki murheita ja paljon suurempia murheita, kun läheiset ihmisetkin vanhenvat, varmasti on edessä.