Alkuhuumaa ja isoja kysymyksiä

Arki | keskiviikko 21. elokuuta 2019

On se vain sanottava, että deittailu parinkympin hujakoilla poikkeaa massiivisesti tästä 30 hujakoilla tapahtuvasta toiminnasta. Poikkeuksen luovat… noh… melkein kaikki. Keskustelunaiheet ovat erilaisia, etenemistahti asioissa nopeampi ja ihan ne toivelistat sitä pysyvää jääkaapin jakajaa metsästäessä saattavat hivenen muuttua iän mukana. Jo mahdollisen pariutumisen alkuvaiheessa mennään kysymyksiin ja aiheisiin, jotka vievät heikompimahaiset paniikkikohtauksen saattelemana ensiapuun.

Mitähän sitä uskalataisi seuraavaksi kysyä?

Kun siellä ravintolapöydän vastakkaisilla puolilla muikuilet sitä toista osapuolta ujosti hymyillen perhosten samalla mahanpohjassa lepattaen, niin ne perhoset voivat hyvinkin nopeasti vaihtua ihan muihin tuntemuksiin, kun pöydälle lyödään kysymyksiä kuten: ”Mitä olet hakemassa? Haluatko naimisiin? Olisiko intressejä lisääntymisen harjoittelun lisäksi ihan oikeasti lisääntyä? Millaisia unelmia, haaveita ja toiveita sinulla on elämässä? Minkäslainen aikataulu tälle kaikelle on?” Ja kappas vain ne kotiloista juuri kuoriutuvat perhoset katoavat yhtä vauhdikkaasti kuin ilmaiset ämpärit kaupasta. Tai ainakin osalla käy näin.

 

Onnekseni allekirjoittanut välttyi suuremmilta paniikkikohtauksilta, kun näitä kuukausia sitten kolmansien treffien kohdalla alettiin tiedustella. Omat vatsanpohjaperhoset pääsivät kehittymään ihan sinne vaaleanpunaisiksi pilvilinnoiksi ja yksisarvisiksi asti, vaikka alussa kysymykset hivenen saivat pershien virtaamaan.

Tässäkin pershikoillaam, mutta ihan eri syistä

Tosin viime aikoina tämä samainen hiki on alkanut ikävä kyllä virtaamaan uudestaan tuohon vaaleanpunaisia sydämiä, pilvilinnoja ja yksisarvisia täynnä olevaan pääkoppaan. Tämän hikoilun on aiheuttanut niinkin antikliimaksinen aihe kuin biologinen kello. Kello nimeltä: olet ikävä kyllä nainen ja koska nallekarkit eivät mene tasan niin jos niitä lapsia haluaa, niin niihin kondomeihin olisi hyvä niitä reikiä alkaa tekemään, koska ikävä kyllä vääjäämätöntä hedelmättömyyttä kohti hitaasti, mutta varmasti ollaan menossa. Hyi. Tämä ajatus taas sai alkunsa, kun olin hedelmällisyystesteissä. (Pitkä tarina, ei todellakaan ole tarkoitus nyt lisääntyä, mutta oli mahdollisuus käydä testeissä ilmaiseksi ja tietenkin tuloksia rakastava urheilijaminä halusi tässäkin asiassa tietää sijoitukset taulukossa.)

 

Noh tuolla testeissä käyminen avasi aivan uudella tasolla tämän aiheen ”lisääntyminen”, mikä on vuorostaan avannut aivan uusia matopurkkeja tässä pandoran jo valmiiksi ahdistavassa lippaassa. Aiheita kuten: ”No mitäs sitten tän urheilun kanssa tapahtuu?” Ei siinä mitään varmaan se lisäkilo tai kaksi vielä voi mennä, mutta sanotaanko, että jopa omalla notkeudella 8kk raskausmahan kera telineisiin asettuminen kuulostaa melkoiselta tempulta. Puhumattakaan niistä aitojen ylittämisestä. Tähän kun lisätään tuo jo ”Lapsia, ei kiitos!” postauksessa hehkuttamani p***een repeäminen, niin on sitä varmaan hyväksyttävä, että urheilu ottaa melkoista hittiä (ellei lopullisen naulan arkkuun) jos niitä reikiä alkaa noihin Sultaneihin tökkiä.

 

Tässä onkin syntynyt kysymysten lumipalloefekti, mikä ei näytä hidastuvan. Mitenkäs sitten se rahallinen puoli? Mitä nyt olen ymmärtänyt, niin lapsien tekeminen ei ihan täysin ilmaista ole. Kyllä olen myös yrittäjä ja elän somellani, mutta se nojaa vahvasti tähän urheilu-uraan. Entäpä jos yhteistyökumppanuuksia ei enää tulekaan? Tai mitään muitakaan projekteja tai töitä? Pitääkö tuonne jo valmiiksi erikoisia Googlen hakusanoja omaavaan listaani lisätä ”Kuinka opettelen elämään auringonvalolla?”. Tai vielä pahempaa: Miten koulutan kroppa p****tamaan timantteja? No mutta kai sitä voi töihinkin siinä vaiheessa mennä, mutta itse en näe sitä reiluna, että hakisin töitä vaikka tietäsin, että tavoite on jakaantua vuoden tai parin sisään.

 

Btw välihuomiona tätä ajatusoksennusta kirjoittaessa on sanottava, että ne perhoset joista puhuin ovat aikoja sitten kuolleet tuon juuri syntyneen vatsahaavan aiheuttamiin happoihin. Ja kappas vain alkuhuuman kylkeen on tullut tuo toisella a:lla alkava tunne eli ahdistus.

Meikäläisen ilme kun agressiivisesta harjoittelusta huolimatta niitä timantteja ei ole alkanut peräreiästä tippua.

Olisi massiivinen vale, jos sanoisin, että nämä kaikki kysymykset ja ajatukset eivät ahdistaisi. On tuo lisääntyminen (sitten kun sen aika on) jokatapauksessa massiivisen suuri asia, mutta sen kyljessä muuttuu niin monta muutakin asiaa. Toisaalta mitä jos ensi vuosi vihdoinkin olisi urheilussa se onnistumisen vuosi? Mitä sen jälkeen tehdään? Mitä pidemmälle urheilua jatkaa sitä todennäköisemmin lapsia ei tule. Tai ainakin hankinta vaikeutuu huomattavasti, mitä enemmän ikä 30-vuotta ylittää. Toisaalta sanotaan, että ensi vuosi ei hyvin mene ja uralle tulisi aika pistää päätös, niin sekin olisi sen kokoluokan identiteettikriisi, että terapiaa kohti varmasti nokka veisi.

 

Toisin sanoen tapahtui mitä tahansa, niin tässä ollaan parin kolmen vuoden päästä melkoisen suurten muutosten edessä… Jep… kyllä se elämä vaan oli helpompaa siellä parinkympin hujakoilla.

 

En pidä siitä, että postaukset jätetään niin sanotusti ”auki” joten pistetään tämäkin homma poikki jonkin sortin ratkaisevalla päätöksellä. Kaippa se aika näyttää, mitä se sisin haluaa ja mennään nyt vuosi kerrallaan ja yritetään olla ottamatta sen suurempia mahahaavoja asian suhteen. Tai vaihtoehtoisesti pyritään pitää tämä nykyinen mahahaava hallinnassa.

Aamen, kiitos ja näkemiin.

Avainsanat: ,

Saatat myös pitää

Ei samankaltaisia kirjoituksia.