Nauti vielä, kun se kestää

Arki | sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

”Noora nauti.” Tämä on kommentti, mitä kuulin ylivoimaisesti eniten valmentajani suusta tämän hallikauden aikana. Nauti. Ymmärsin eriomaisesti, mitä tällä kehoituksella tarkoitettiin, mutta juuri ennen kisoja tuon kehotuksen toteuttaminen osoittautui välilä vaikeaksi tehtäväksi. Omalla kohdallani lausetta seurasi vähintäänkin 50% ajasta väkinäinen hymy ja hivenen paniikissa oleva katse, koska eniten kehotusta kuuli ennen 300m aitojen ja 400m kisoja. He, ketkä kyseistä matkaa ovat juosseet tietävät, että ”nauttiminen” on sana, mikä harvemmin edeltävien lajien juoksijoilta putoaa suusta. Ainakaan juuri ennen, saati jälkeen startin.

 

Tässä esimerkki, kuinka nautinnollisesti laitetaan piikkareita väkisin jalkaan.

 

Mutta mistä tämä jatkuva hedonistisuuteen keskittymisen kehotus kumpusi? Hyvin yksinkertaisesta asiasta. Tämä saattoi olla elämäni viimeinen hallikausi. Hurjaa. Ja kyllä siitä noin niinkuin lähtökohtaisesti kannattaisi nauttia koko sydämellään. Mitä nyt jatkuvan vessassa juoksemisen, jännityksen, ilon, hapotuksen innostuksen ja kuoleman pelon tunteiden välillä kerkeää nauttimaan.

 

Toissa viikonloppuna kisattiin SM-kisat Tampereella. Ja täytyy sanoa, että omalla kohdalla ne olivat hyvin erikoisen kilpailut. Kisojen aamuna, verkoissa ja viimeisiä vetoja ennen starttia tehdessä olin hyvin tietoinen, että viimeisiä saatetaan viedä. Jälleen kerran veryttelyä tehdessäni valmentaja kehotti nauttimaan kisoista. Nautinko? Kyllä tavallaan. Mitä sitä nyt jälleen kerran kävin kaikki tunteet paniikista, onnellisuuteen ja ”tänään tapan kaikki” fiiliksen skaalalta läpi. Kyllä sitä varmasti nauttimiseksi voi kutsua. Sitä valtavaa tunneskaalaa, jonka urheilu tarjoaa.

 

Mutta tiedättekö, missä nauttiminen ja tieto urheilun vääjäämättömästä loppumisesta näkyi eniten? Kilpailun jälkeen. Kisat menivät ihan jees ja samalla vähän pieleen. Kakkoslaji eli 400m sujui yllättävän hyvin ja sieltä tuli 5. sija. Aidat eivät sitten ihan kuin Strömsössä sujuneet. Välit eivät menneet ihan suunnittellusti ja viimeisen aidan iso moka toi melko paljon kymmenyksiä tulokseen. Vaikka kauden paras tuli, niin ei se läheskään toivotusti sujunut. Kaikesta huolimatta päälimmäiset tunteet juoksun jälkeen olivat onnellisuus ja ilo.

 

Olin päässyt kisaamaan hallissa monen vuoden tauon jälkeen. Paikalla oli perhettä, poikaystävä ja ystäviä kannustamassa. Pääsin kaksi kovaa matkaa omasta mielestäni kohtuullisen hyvällä jaksamisella läpi, vaikka paria päivää ennen kisoja nousi kuume, mikä toi aivan omanlaisensa mausteen kisaviikonloppuun. Kirsikkana kakussa, vaikka nyt tuossa alkuviikosta käytiin piikittämässä kortisonia akillekseen, niin pääsen melko terveenä ja hyvistä lähtökohdista aloittamaan valmistautumisen kesään. Toivo & Millard -tiimi oli silmin nähden innostunut tulevasta!

Syksyllä oli aika suuria motivaatio-ongelmia, mutta nyt tilanne on muuttunut. Tieto siitä, että jokin asia tulee olemaan melko pian lopullisesti ohi antaa avaimet muuttaa suhtautumistaan tekemiseen. Se on melkoisen suuri etuoikeus, että pääsee elämään elämää, jossa urheilu on keskiössä. Joten kyllä näistä niin sanotuista viimeisistä metreistä kannattaa ottaa kaikki irti.

 

Meillä perheessä on urheilu ollut aika isossa roolissa. Tosin eipä se kummaa ole ollut, kun lapsista kolme viidestä on yleisurheilijoita. Ja edelleen sydäntä lämmittää, kun valmentaja on isäpuoli, kuka edelleen jaksaa tulla hallille juoksuttamaan meikäläistä. Äiti tulee edelleen kaikkiin kisoihin katsomaan ja kannustamaan. Jopa kaksi neljästä sisaruksesta tulee parhaansa mukaan aina treeneihin ja leireille mukaan. Vaikka ovat jo vuosia sitten lopettaneet uransa. Ymmärrys siitä, että tämä kaikki tulee loppumaan on melko kovaa kolahtanut päähän. Ja tämä ymmärrys on tehnyt sekä surulliseksi, että onnelliseksi. Urheilijaystävät toivon mukaan jäävät elämään kirmasi allekirjoittanut radalla tai jossain muualla, mutta on se melko uniikkia, kun menee kuukaudeksi kaverin kanssa painamaan töitä samojen tavoitteiden eteen. Noin tiiviistä yhteisen mission ja tavoitteen saavuttelusta harvemmin pääsee kenenkään kanssa nauttimaan.

Huomenna pääsee taas normaalimpaan tekemisen meininkiin, kun saan alkaa juosta piikityksen jälkeen. Ei tää paikallaan oleminen ole ihan meikäläisen juttu.

 

Tämän nostalgisen ja osittain jopa haikean tarinani lopuksi voin kuitenkin käsi sydämellä sanoa: se 100% ajasta nauttiminen ei varmasti tule onnistumaan. Vaikka kuinka tietäisin urheilun rajallisuuden.  Mutta on siihen nauttimiseen pyrkiminen aika paljon helpompaa kun sisäistää (ja aika ajoin itselleen muistuttaa), että kaikki loppuu aikanaan.

Avainsanat:

Saatat myös pitää

Hallikausi starttaa kahden…

ti 7.1.2020

Itseasiassa hallikausi starttaa alle kahden viikon päästä! Hurjaa.… Lue koko kirjoitus

Voisitko jo lopettaa…

su 28.7.2019

Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitus

Kulutus treenipäivä vs…

su 12.5.2019

En tiedä onko ruudun sillä puolella tämän kanssa ongelmia, mutta… Lue koko kirjoitus