Noora Toivo

Ruudun takaa morottaa mustamakkaran luvatussa maassa asustava, radalla ympyrässä juoksemiseen intohimoisesti suhtautuva aituri. Tartanilla kirmaamista on takana 17 vuotta ja on siinä SM-mitali jos toinenkin voitettu. Blogissa pääsee seuraamaan meikän elämää kilparadoilla ja niiden ulkopuolella. Luvassa värikästä tekstiä urheilijan elämästä iloineen ja angsteineen, mielipiteitä, vinkkejä ja pohdintoja milloin mistäkin.

Videoblogia: treenileiri Etelä-Afrikassa

Treenaus | sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Jahas täällä blogin puolella on ollut hivenen hiljaiseloa, mutta onneksi allekirjoittaneella on siihen hyvä (teko)syy! Leirillä keskityttiin pääosassa treenaamiseen, mutta tämä sosiaalinen media mielessä pitäen päätin kokeilla myös jotain ihan uutta; nimittäin treenileiri -videoblogia! Ohessa olisikin omasta ja Ella Räsänen leiriseikkailuista, treeneitä, yleisestä sekoilusta ja leirielämän pohdinnasta koostetta.

Ja kuten naamoista näkyy, niin nauruahan meillä riittää! Täytyy katsoa jos näitä videoita saisi enemmänkin tehtyä. Nämä ovat erittäin hauskaa hommaa ja editointi ja muut ovat mielenkiintoista puuhaamista, mutta on näissä aika iso työ! Mutta katsotaan. Oli meillä Ellan kanssa puhetta josko tekisi Portugalissa taas videota.

Onko ruudun sillä puolella toiveita millaisia videoita haluaisitte nähdä?

Ei kommentteja

Saatat pitää myös näistä

Kulutus treenipäivä vs…

su 12.5.2019

En tiedä onko ruudun sillä puolella tämän kanssa ongelmia, mutta… Lue koko kirjoitus

Miten pitää…

ma 4.3.2019

Postaus toteutettu yhteistyössä Stadiumin kanssa. Minulta usein… Lue koko kirjoitus

8 vinkillä kohti parempaa…

su 6.1.2019

Uusi vuosi ja uudet kujeet! …Not. Aikalailla samoilla vanhoilla… Lue koko kirjoitus

Leireilyä ja ulkonäköpaineita

Kolumni | tiistai 19. maaliskuuta 2019

Pitäisiköhän tässä vaiheessa elämää olla yksilönä jo sen verran kehittynyt, että en tällaisia tunteita enää kokisi? Oli vastaus mikä tahansa, niin ikävä kyllä aivan noin kehittynyt en ole. Vaikka olisihan se aivan mahtavaa, jos olisin teflonia näille fiiliksille. Koska en voi tunteilleni mitään, (kaiken maailman noitatohtorit, shamaanit, käärmeöljyt ja voodookonstit on yritetty) niin kai se on hyväksyttävä tappio. Ruudun tällä puolella on ulkonäköpaineet nostaneet päätään. Taas.

Olen ennenkin kirjoittanut, kuinka urheilumaailma vääristää kohtalaisen railakkaasti sitä, miltä ”normaali” näyttää. Näissä piireissä tuo normaali on suurimman osan ihmisistä unelmakroppa. Täällä Etelä-Afrikan leirillä taso on vielä asteen kovempi. On enemmän poikkeus, jos naisella ei näy sixpäkki. Itseasiassa monella näkyy jopa ne kahdeksan palikkaa siellä vatsan alueella. Siis osa porukasta on sen näköisiä, että opettaja voisi kutsua nämä tyypit luokan eteen ja käyttää heitä suoraan anatomiamalleina. Siihen päälle, kun suurella osalla urheilijoista on olympiameriitit ja naama suoraan kuin Fordin mallikansiosta, niin alkaa sitä vahvempikin itsetunto horjua. Ja kun tätä näkee päivästä toiseen, aamusta iltaan, niin huonona päivänä sille itsetunnolle käy sama, mitä styroksille sateella.


Tiedostan, että vertaaminen muihin ja ennen kaikkea stressaaminen tällaisista asioita on energian tuhlausta eikä ainakaan vie minua eteenpäin urheilijana. Mutta joskus on vaikea olla tekemättä sitä. Asenne vain sattuu olemaan sellainen, että pitää pyrkiä parempaan, tehdä tulosta, kehittyä ja olla epäonnistumatta. Kaiken kaikkiaan sitä on välillä (onneksi ei enää ihan niin usein) kohtalaisen ankara itselleen. Koska ihminen on visuaalinen olento, niin kyllä siihen ulkonäköön (omaan ja muiden) väistämättäkin kiinnittää huomiota ja ajattelee sitä samalla ankaruudella kuin monia muitakin asioita.


Olimme täällä kaksi vuotta aikaisemmin leirillä ja tuolloin oli oikeasti aika iso paikka, kun tultiin tänne todella kovan kärjen joukkoon treenaamaan. Oli sekä mielettömän hienoa ja inspiroivaa nähdä muut painamassa duunia, mutta myös henkisesti välillä rankkaa. Tuolloin oli enemmän ”ylimääräistä” painoa. Kyllä sitä vain stressasi omaa ulkonäköään, kun ei näyttänyt läheskään samalta, miltä muut näyttivät. Nyt, vaikka olen paljon kovemmassa kunnossa fyysisesti ja ulkoisesti, niin sama homma nostaa edelleen päätään. Toki olin sairaana ennen tänne tuloa, enkä päässyt kunnolla treenaamaan pariin viikkoon ja söin ruokaa, mikä yksinkertaisesti maistui ja meni alas, joten painoa tuli kolmisen kiloa aika nopeasti. Ja kyllähän se näkyy aika hyvin. Kentällä ensimmäiset kerrat t-paidan pois ottaminen teki pahaa. Katse kiinnittyi omiin ”jenkkakahvoihin” ja muiden jenkkakahvojen puuttumiseen. Ajatukset nostivat taas päätään: Eihän urheilijalla saa näkyä jenkkakahvat? Unohtamatta, että etenkin nyt on sellainen olo, että olen pettynyt itseeni, kun kipeänä söin rennommin ja sen takia kroppa on nyt löysempi.


Jokaisella ihmisellä on oma kehon tyyppinsä. Osalla näkyy aina vatsalihakset, osaan ei yksinkertaisesti tartu ylimääräinen paino helposti, osalla on pienet reidet, osaan ei tartu lihas ja kroppa on aina siro ja osalla ei sitä selluliittia ihan niiden geenien ansiosta ole. Itse en kuulu tähän porukkaan ja sanotaanko, että kyllä se ajoittain v*tuttaa.


Etenkin näissä olosuhteissa harmittaa, että omalla kohdalla täydellinen sixpäkki vaatii todella alhaiset rasvat näkyäkseen. Se ottaa päähän, että selluliittia näkyi myös silloin, kun rasvaprosentti oli 13%. Arpia on monia, verisuonet kuultavat ihon läpi kuin alushousut sukkahousujen alta ja lantio on synnyttäjän, eli ”jenkkakahvat” näkyvät aina. Ennen leirille tuloa ulkonäköpaineita ei ollut. Olin omasta mielestäni hyvässä kunnossa ja kaiken kaikkiaan peilikuva miellytti. Tämän takia ottaakin päähän, kun nyt ne paineet ovat jälleen nousseet pintaan. Vaikka oma kroppani olisi kuinka monen muun mielestä upea, niin se ei vaan riitä. Ajatukset ovat, että pitää olla vielä paljon parempi, pitäisi näyttää enemmän samalta, kuin huiput.


ulkonäköpaineet

Onneksi järki tulee tunteiden ohi ja ymmärrän, että täällä ei ruuan kanssa kannata pelata, vaikka mieli tekisi. Palautuminen on kaiken a ja o ja isoilla miinuskaloreilla se ei tule tapahtumaan. On laitettava laput silmille ja keskityttävä ainoastaan omaan tekemiseen ja unohdettava ajatukset, missä pyörii sanoja, kuten ”löllö” tai ”tursuaa”. Tiedän, että kilpaurheilu korkealla tasolla on kaukana terveellisestä ja kyllä kisakaudella yksi, jos toinenkin kikkailee ruuan kanssa. Edelleen myös syömishäiriöt kukoistavat ainakin yleisurheilun parissa. Ja onhan osalla kärkiurheilijoista ”apuja”, joita itse en halua enkä koskaan tule käyttämään. Ja ennen kaikkea järki sanoo ja ymmärtää sen, että oikeasti suuressa kuvassa nämä ovat melko mitättömiä ongelmia. On tässä tänäkin vuonna ollut kaikenlaista mikä on laittanut asioita perpektiiviin, mikä myös auttaa tässä asiatta. Mutta tästäkin ymmärryksestä huolimatta ulkonäköpaineet nostelevat välilä päätään.


Tiedän, että kropastani olisi hyvä saada rasvoja kesäksi alas, mutta samaan aikaan on aivan saatanan sama miltä se kroppa jossakin hetkessä näyttää. Toivon mukaan peilikuva kesällä miellyttää, mutta omasta päästähän se on suurimmaksi osaksi kiinni, miellyttääkö se vai ei. Mutta ennen kaikkea toivon, että pysyn terveenä, pääsen kisoihin ja saan tulosta. Tällä hetkellä ainoa asia, mihin voin vaikuttaa, on oman ”hyvän mielen” kuplan luominen. Aamulla laput silmille, hyvällä fiiliksellä treeneihin painamaan duunia ja parhaansa tekeminen päivästä toiseen myös siellä treenien ulkopuolella.


Sen pitää riittää.

3 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Vihdoinkin ammattiurheilija

to 14.2.2019

Postaus tehty yhteistyössä Stadiumin kanssa. Voi kuulkaas! Hyvinkin… Lue koko kirjoitus

Kun asiat menevät…

ke 19.12.2018

Nelisen viikkoa takaperin meikäläinen vietti useamman illan kotona… Lue koko kirjoitus

Miten sinä haluat…

ma 26.11.2018

Minulle linkattiin pari viikkoa sitten erinomainen videoklippi.… Lue koko kirjoitus

Kaiken a ja o on ajoitus

Arki | tiistai 12. maaliskuuta 2019

Ja se on muuten pyhä tosi. Uskallan jopa väittää, että jos jokin asia on totisin tosi, niin se on tämä: ajoitus on kaikki kaikessa (ja, että p**kan määrä on vakio, mutta se on ihan oma juttunsa sitten).


Ajoitus pelaa osaa monessa asiassa ihan siellä arjenkin touhuamisessa (esimerkiksi siinä saatko noroviruksen samana aamuna, kun olet lähdössä Etelä-Afrikkaan). , mutta ennen kaikkea ajoituksella on suuri rooli suhteissa. Tai tarkalleen ottaen potentiaalisissa sellaisissa.

Etelä-Afrikan lämmössä nauttimassa leirin ensimmäistä kahvikuppia. Ja btw noro esimerkki on ekalta Afrikan leiriltäni. Sanotaanko, että on sitä mukavempiakin lentomatkoja ollut…

Tässä reilu pari vuotta sinkkuilleena voin kertoa, että sillä ei ole minkäänlaista merkitystä, vaikka kaikki lehtien horoskoopit ja omat alavatsan perhoset kuiskisivat, että tämä on se oikea. Sinun Venuksen kuusi ja hänen Marsinsa anus voivat olla kuinka täydelliset toisilleensa tahansa, mutta millään näistä ei ole merkitystä, jos ajoitus on väärä. Homma ei yksinkertaisesti tule pelittämään.


Koska jossain määrin älyllisenä ihmisenä ymmärrän väittämäni olevan himpun verran ”jyrkähkö” (onneksi noin niinkuin muuten en juurikaan mielipiteitä omaa, joten joskus voi näitä jyrkkiä väittämiä heittää…. #lukekaasarkasmi) niin päätin tämän väitöksen tueksi jakaa otteita ja esimerkkejä ihan omasta sekä kaverien (enimmäkseen omasta) elämästä.


Suuri (tai en minä tiedä millainen osa, mutta ainakin jokin osa) lukijoista tietää, että saavuin statukseen ”sinkku” melko pitkään ”parisuhteessa” statuksen omaavana. Tarkalleen ottaen rontti 10 vuotta oli kokemusta jääkaapin jakamisesta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Siksipä statuksen vaihtuessa sinkuksi päätin, että nyt ei oteta mitään vakavia juttuja jalkoihin pyörimään. Sellaisia aikuisten oikeasti potentiaalisia miehiä välteltiin samalla intohimolla kuin millä Kreikka välttelee velkojensa maksua. Ja siltikin jos sellainen ”Hmm tämähän on ihan kiva tyyppi” sattui osumaan kohdalle, niin hänellä oli suurinpiirtein yhtä hyvät mahdollisuudet sydämen voittamiseen kuin mitä yleisurheilijoilla on uusien olympiarajojen rikkomiseen: yrittää voi, mutta aika hiljaiselta tulee näyttämään. Ajoitus.


Aivan oman osionsa ajoituksen suhteen luo niin sanotusti ”rikkinäiset” ihmiset. Tai ehkä ”paranemassa” oleva on parempi sana. Kyseessä on se poppoo, kuka on edelleen joko rakastunut eksiinsä, omaa edelleen erikoiset (lue epänormaalit) suhteet eksiinsä tai ovat niin edellisten parisuhteidensa tuhoamia, että ensin tarvitaan viisi vuotta intensiivistä psykoterapiaa ennen kuin edes annetaan lupa käydä kahvilla vastakkaisen sukupuolen kanssa. Jos siis satut swaippaamaan oikealle tai ihan siellä oikeassa elämässä tälläisen tyypin kohtaamaan, niin juokse. Tai vähintäänkin kävele powerwalk tyylillä toiseen suuntaan. Ellei tavoite ole saada omaa mielenterveyttä suuntaan, missä aloitat aamusi vodkashotilla ja edellisen illan itserevityn pälvikaljun peittämisellä. Meikä ei kliseiden ystävä ole, mutta tässä tapauksessa pitää paikkansa, että on turha alkaa rakentaa mitään ehjää, jos toinen on jo lähtökohtaisesti rikki. Oli se rikkinäinen ihminen kuinka potentiaalinen prinssi tahansa. Ajoitus.


Tässä elävää esimerkkiä kuinka voitkin sitten juosta karkuun kaikkia paranemassa olevia tyyppejä.

Unohtamatta liutaa kaikista niistä kerroista, missä oikeiden tai väärien henkilöiden tapaaminen juurikin niinä oikeina tai väärinä aikoina on tappanut tuhansia ellei miljoonia vatsanpohjan perhosia. Nämä väärän hetken tapaamiset ovat romuttaneet vähintäänkin sata yhteiselle kodille rakennettua omakotitalon kivijalkaa, puhumattakaan kymmenistä täydellisistä valkoisista hääpuvuista, mitä on jouduttu siellä takapihan roviolla polttaa, koska aika oli tavalla tai toisella väärä. Ajoitus.


Loppuun viimeisenä hypoteettisenä esimerkkinä voidaan vielä maalailla tilanne, missä päätät suureen ääneen (145:nnen kerran, mutta kuka noita nyt laskee) että keväälle ei ainakaan ketään saa tulla. Keväällä kun näin urheilijana vietetään palttia rallaa kaksi kuukautta reissussa enemmän tai vähemmän kaukana kotoa. Eli tähän väliin EI NYT AINAKAAN ketään sitten oteta (=tule). Koska se olisi suoraan sanottuna idioottimaista. Sitten voitkin tuhannen kilometrin päässä kahvikuppi kädessä pohtia, että miten tässä nyt näin kävi, kun illat menevät puhelimessa soitellen ja pusu hymiöitä lähetellen. Juurihan sinä päätit (siis tässä hypoteettisessa tilanteessa), että tähän väliin ei nyt ainakaan kukaan tule, koska leireillä se vasta Marsin anuksesta onkin, kun on ikävä jotain muutakin kuin äitiä.


Ajoitus. Saatana.

Ei kommentteja

Saatat pitää myös näistä

Perhosia vatsanpohassa

ke 1.5.2019

Ah ihastuminen. Tuo tunne, mikä maalaa kaiken niin vaaleanpunaiseksi… Lue koko kirjoitus

Vihdoinkin ammattiurheilija

to 14.2.2019

Postaus tehty yhteistyössä Stadiumin kanssa. Voi kuulkaas! Hyvinkin… Lue koko kirjoitus

Fitbit brändilähettiläs…

su 10.2.2019

Tämä vuoden alkupää on ollut aivan päätön. Ei pelkästään sen… Lue koko kirjoitus

Kaikkien aikojen luetuimmat

Harmaata

ma 6.1.2014

Harmaata, se on melko kuvaava sana tälle hetkelle ja viimeiselle 1,5… Lue koko kirjoitus

Väärän näköinen…

ti 16.12.2014

Minä painan 70,3kg. Se on lähes kymmenen kiloa enemmän, mitä… Lue koko kirjoitus

I’m sexy and I know it

to 26.6.2014

Moni on varmaan jo nähnyt Iltalehden tekemän uutisoinnin eilisistä… Lue koko kirjoitus