Noora Toivo

Ruudun takaa morottaa mustamakkaran luvatussa maassa asustava, radalla ympyrässä juoksemiseen intohimoisesti suhtautuva aituri. Tartanilla kirmaamista on takana 17 vuotta ja on siinä SM-mitali jos toinenkin voitettu. Blogissa pääsee seuraamaan meikän elämää kilparadoilla ja niiden ulkopuolella. Luvassa värikästä tekstiä urheilijan elämästä iloineen ja angsteineen, mielipiteitä, vinkkejä ja pohdintoja milloin mistäkin.

Matkailua Suomessa, Porvoo

Arki | tiistai 16. heinäkuuta 2019

Jaa niin miksi Porvoo valikoitui minilomakohteeksi? No minäpä kerron! Syitä tähän on niinkin monta kuin kolme. Syy numero uno on ilmastoahdistus. Syy numero dos: Porvoo on kaunis kaupunki. Syy numero trez on 30-vuotislahjaksi saamani lahjakortti ravintola Sinneen, mikä kuinkas sattuikaan, sijaitsee Porvoossa. Plus kisakaudella ei mitään oikeita lomia voi pitää (Porvoossakin treenattiin) joten siksi kohtuu lähellä oleva Porvoo oli erittäin passeli. Olen iloinen, että Porvoo valikoitui kohteeksi, koska tässä on allekirjoittaneella (ja monella muulla) paikka vaihtaa asennoitumistaan. Nimittäin matkustaa voi (ja kannattaa) myös Suomen rajojen sisällä.

 

Porvoo
Meikä tiesi Porvoosta tasan nämä rakennukset.
Tuomiokirkko Porvoo

Ensin on sanottava sananen ilmastoahdistuksesta. Tosiaan maailman pelastaminen on omalla agendalla ja yksi muutos tämän tavoitteen saavuttamiseksi on lentokäyttäytymisen muuttaminen. Juttelin jääkaapinjakajani kanssa asiasta ja alkuun puhuimme minilomasta Keski-Eurooppaan, mutta ajatus siitä sai molemmille enemmän tai vähemmän huonon fiiliksen. Lentäminen parin yön takia ei tuntunut hyvältä. Itseasiassa se tuntui suurinpiirtein yhtä hyvältä kuin pussillisen roskia dumppaaminen luonnonsuojelualueelle. Siksi teimme päätöksen, että alle viikon lomareissuja ei tehdä lentämällä. Tämä taas avasi aivan uuden maailman, nimittäin matkailun Suomen sisällä.

 

Ja täytyy sanoa, että kyllä se on paljolti asennekysymys, koska Suomessa on aivan upeita paikkoja! Porvoo on yksi näistä.

Vanha Porvoo
Kiertelemässä vanhassa Porvoossa
porvoo
Porvoon tuomiokirkko. Btw tämän vieressä sijaitsivat ne ilmaiset pysäköinnit

Muutama asia, mitä kannattaa tietää Porvoosta:

 

  • Vanha Porvoo on upea
  • Yksi yö tai erittäin tehokas päivä riittää vierailulle
  • Ruokapaikkoja valittaessa tekee mieli itkeä, kun et osaa päättää mihin mennä
  • Designista pitävät ihmiset pissaavat hunajata
  • Porvoo on kallis
  • Kävellen pärjää
  • Autoille on Tuomiokirkon kupeessa ilmainen kolmen tunnin pysäköinti
  • Majoituksia on kohtuu paljon, jos kaipaa halvempaa hintaa, kannattaa kurkata AirBnB
  • Porvoossa kaunis ja ruma kohtaavat (tuo vanha Porvoo oli kaunis, mutta yllätyin kuinka oikeasti rumia alueita osassa keskustassa oli)

 

Kävimme mm Vanhassa Porvoossa, Linnamäellä, syömässä, Brunbergin myymälässä, Haikon kartanossa (tänne ajettiin), syömässä, Näsin kivellä, syömässä, Sikosaaressa (tänne myös ajettiin), tuomiokirkossa, putiikeissa ja sitten taas vähän syömässä.

Porvoon ranta-aitat
Vanhaa Porvoota
Porvoo linnamäki
Linnamäellä. Piti leikkiä vanhojen aikojen tapaan sotaa, mutta pussailuks meni.
Porvoo
Brunbergin myymälä Porvoo
Brunbergin myymälässä sai muuten maistella suklaata… Meikä hillitsi itsensä, mutta tota toista osapuolta sai hävetä.

Ensinnäkin vanha Porvoo on erittäin pieni, mutta sitäkin kauniimpi. Jos saisin päättää, niin jokapaikassa pitäisi rakentaa Porvoon värimaailma mielessä. Alue on täynnä ihania (melkoisen kalliita) putiikkeja, ravintoloita ja kahviloita. Kävellen pääsee helposti myös aivan vieressä sijaitsevalle Linnamäelle ja Näsin kiven maisemapaikalle. Suosittelen myös syömään, juomaan kahvit tai vähintään nauttimaan jäätelöt vanhassa Porvoossa. Tosin kannattaa varautua korkeahkoon hintaan. Jäätelö maksoi 4€.

päiväretki Porvooseen
Tässä on menossa Runebergin tortun makuinen jäätelö
Vanha Porvoo
Vanhassa Porvoossa
Tässä on menossa vuoden 2019 paras Runebergin torttu, jonka sai Petri’s chocolate roomista. Meikäläinen otti gluteenittomana riskin ja maistoin pienen palan. Ei ole tortut meikäläisen juttu.
Vanha Porvoo
Meikän tulevaisuuden kodin seinien väri on tässä.

Sanotaanko, että laihdutuskuurilla en Porvooseen lähtisi. Porvoo on ruuan ystävän kaupunki. Meikäläinen sai gluteenittomana helposti ruokaa. Pistimme Porvoon reissun ajaksi vegeruokavalion enemmän tai vähemmän sivuun ja söimme ruokaa, mikä näytti hyvältä. Kävimme Sinnen Chef’s table illallisella (tästä tulossa oma postaus), Meat districtissä ja Bistro Gustafissa lounaalla.

 

Meat district on nimensä mukaisesti lihansyöjän paikka, tosin ekologiseen lihaan ja ruokaan keskittyvä. Hyvän päivän vege itsessäni itki, mutta entinen lihaa rakastava sekasyöjä halusi tällä minilomalla lomailla. Myös ruokavalion suhteen. Ruuaksi valikoitui 22€ hintainen burgeri, jonka kyljessä tuli kokonaisia perunoita. Burgerin sämpylä oli gluteenittomanakin hyvää ja liha erinomaista. Myös perunat olivat herkkua, tosin hintaan nähden niitä olisi voinut olla enemmän.

Meat district
Gluteeniton burgeri

Bistro Gustafissa (joka sijaitsi vanhan Porvoon kupeessa) söimme lounaan, mikä maksoi 10€. Lounas menussa oli ruokaa laidasta laitaan. Annokset vaihtelivat aasialaisesta keitosta suomalaiseen liharuokaan. Yksi vegeannos löytyi. Ruoka oli ihan jees, mutta isommat pisteet tuli salaattipöydästä, missä oli melko erilaisia vaihtoehtoja. Tarjontaa oli keitetystä artisokansydämestä marinoituihin sieniin.

 

Bistro Gustaf
Porvoo Bistro Gustaf
Onneksi reissussa tuli treenattuakin ettei ihan vaan syömiseksi mennyt.

Ravintoloiden kohdalla ihan aikuisten oikeasti tuli enemmän ongelma päättää, mihin sitä menisi. Jos nyt jokin ehdoton vinkki täytyy sanoa, niin söisin ainakin kerran vanhassa Porvoossa, koska miljöö on yksinkertiasesti niin hieno. Porvoon kohdalla homma huipentui kotimatkalla, mihin mentiin Sikosaaren ja Haikon kartanon kautta. Haikon kartanossa oli muuten kohtalaisen nöyrä frisbeegolf rata, mikä menin kartanon pihan kautta.

 

Haikon kartano Porvoo
Haikon kartano

Porvoo oli aivan ihana kesäkaupunki ja voin lämmöllä suositella sitä vaikka viikonlopun reissukohteeksi tai ihan päiväretkeily mielessä. Meiltä jäi saaristossa seikkailu kokonaan väliin, mutta kuvien perusteella, voi sekin vielä joku päivä olla edessä.

 

Porvoo

Olisikos muuten ruudun sillä puoella heittää muita vinkkejä Suomen rajojen sisälle? Etenkin syksy mielessä olis mahtava kuulla paikkoja, missä kannattaa käydä.

Ei kommentteja

Saatat pitää myös näistä

Vaeltamassa Tampereen…

ma 16.9.2019

Ai että syksy, ylimenokausi ja luonnossa vaeltaminen! Ylimenokauden… Lue koko kirjoitus

Alkuhuumaa ja isoja…

ke 21.8.2019

On se vain sanottava, että deittailu parinkympin hujakoilla poikkeaa… Lue koko kirjoitus

Juhannus hermolomalla

su 23.6.2019

Jälleen kerran otsikko kertoo kaiken. Juhannus meni allekirjoittaneen… Lue koko kirjoitus

Lapsia? Ei kiitos!

Kolumni | torstai 11. heinäkuuta 2019

Tämä vastaus kuului omasta (ja nykyään monen muunkin) suusta, kun kysyttiin lisääntymishaluista. ”Meikäläinen keskittyy mieluummin sen harjoitteluun.” Kysyjästä riippuen tätä vastausta seurasi joko ymmärrys tai järkytyksestä vääristynyt ilme. Siis sellainen ilme, että piti kelata sanoinko vahingossa tappaneeni kopallisen kissanpentuja vai ilmaisinko haluni olla lapseton.

 

Tähän ”Kiitos, mutta ei kiitos.” vastaukseen oli useampikin syy, jotka piti aina kertoa tälle järkyttyneelle kysyjälle. Ilmeisesti haluttomuus hankkia lapsia on asia, mitä pitää puolustella enemmän kuin syyttömyyttään murhaoikeudenkäynnissä.

 

Ja syitä halulle olla lapseton oli monia.

lasten hankinta
Urheilu ei ole koskaan ollut syynä tuolle ”ei kiitos” vastaukselle, vaikka toki vaikeaa lapsia uran aikana olisi hankkia.

Ensimmäinen oli yksinkertainen. En pidä lapsista. Tai noh tarkennetaan: en pidä useimmista lapsista. Kun kaupan kassalla katsoo vanhempia, jotka näyttävät siltä, että ovat palanneet kahden viikon selviytymisleiriltä Siperiasta, vieressä mussukka huutaa kurkkusuorana ja itkee, kun ei saa karkkia vanhempien samalla toisilleen tiuskien, niin oma suunta siirtyi hyvinkin nopeasti ehkäisyhyllyn suuntaan. Toki vastapainoksi olen nähnyt sellaisia enkeleitä, että en voi kuin ihmetellä, mistä propagandamainoksesta noin ihanat muksut ovat eteen tupsahtaneet. Usein salaa pohdin, että annetaankohan siellä rauhoittavia aamupuuron seassa. Kokemuksistani enemmistö oli kuitenkin tuon ensimmäisen skenaarion suunnalla.

 

Toinen syy on hivenen vaikeampi pukea sanoiksi, mutta yritetään. Lapset tuntuvat ainakin omaan silmään vievän vanhempien elämän. Elämästä loppuvat harrastukset, matkustaminen, äiti on kahlittu muutamaksi vuodeksi kotiin yksin, samalla kun isä tuo leivän pöytään, romantiikkaa parisuhteessa on yhtä paljon kuin huumoria hautajaisissa, molemmat osapuolet ovat univelan puolesta sellaisessa pisteessä, että maidon kaatuminen pöydälle aiheuttaa itkemiskohtauksen, rahat on loppu, koska pitää ostaa rattaat, sängyt, viisisataa bodya, pistää talo matalaksi ja rakentaa tilavampi koti ja sen päälle suojata naapurin kissankin terävät kulmat, jotta lapselle ei vain sattuisi mitään. Ei tuo nyt miltään Malediivien lomalta kuulosta.

 

Tähän päälle, mitä olen lapsettomana ymmärtänyt, niin se huoli omasta lapsesta on ilmeisesti luokkaa, että jokainen mahdollisuus on uhka. Ja jokainen uhka on uhka. Itseasiassa kaikki on uhkaa ja huoli ja pelko lapsen hyvinvoinnin puolesta menee kokopäiväisestä työstä. Nukuttaminen ulkonakin on pelkotila, mikä omalla kohdalla varmasti huipentuisi harhaluuloihin, että merikotka spontaanisti päättää iskeä rattaisiin ja syödä sen oman nyytin välipalaksi. Siinä sitten voi poliisisedälle selittää, miksi istuu haulikko kädessä omalla terassillaan vauvanrattaiden vieressä.

 

En edes halua avata sitä arkkua, mihin kuuluvat synnytyksen aikana mahdollisesti repeävät osat. Ilmeisesti sanonnassa, että perse repee on ihan aikuisten oikeasti perää. Ei saatana.

 

Kakkuun, missä on jo revennyt perse, polviin asti ulottuvat silmäpussit, kuollut parisuhde, huoli ja stressi mikä värittää jokaisen päivän ja rahattomuus haulien ostamisesta, kirsikaksi kun lisätään lopputulos, missä äitinä et kykene puhumaan mistään muusta kuin imetyksestä, vaipoista ja leikkikerhoista, niin ei tuo nyt mikään houkuttelava valinta ainakaan omaan silmään ole ollut.

 

Ai niin ja naisena jäät vielä huonolla tuurilla urallasi jälkeen tai parhaimmillaan sanot hyvästit koko urallesi. Huipuksi kaikelle palkkaeteneminen pysähtyy yhtä vauhdikkaasti kuin pyöräilijä törmätessään viisimetriä paksuun lyijyseinään.

 

Tässä vaiheessa omassa päässä on yleensä enemmänkin ollut, että kuka p*erkeleen hullu tuohon junaan haluaa hypätä?

 

No minä.

 

Ja tuon litanian juuri kirjoittaneena täytyy sanoa, että ihan juuri nyt en muista, miksi tähän tulokseen olen alkanut kallistua. Mutta kyllä se vain näin on. Ehkä vääjäämätön biologinen kello on alkanut heräillä tai tuo uusi onnellinen parisuhde on saanut lisääntymishalut nostamaan päätään, mutta olisihan se hienoa saada omasta ja tuosta toisesta osapuolesta kopioitu miniversio. Toivon mukaan ilman perseen repeämistä.

 

lasten hankinta
Tässä katsellaan omasta Fitbitistä josko se biologinen kello alkaa heräileen.

Tiedän, että lapsia ei hankita vaan niitä saadaan. Urheilijana ikävä kyllä on suuren suuri todennäköisyys, että oma hedelmällisyys on lähempänä Tsernobylin luokkaa kuin sademetsiä. Kroppa on aika kovilla vuosia ollut ja rasvaprosentit jo nuoresta asti alhaalla pyörineet, niin ei se homma välttämättä ihan taputeltu juttu ole.

 

Tiedän myös tavoitteellisena ihmisenä millainen äiti haluan olla. Sellainen kenelle ei tarvitse rautalangasta vääntää, miksi joku ei halua lapsia. Sellainen kuka ei ala kertomaan muille millaista todellista onnea ja rakkauta he eivät mukamas koskaan tule kokemaan ilman lapsia (ihan oikeasti, turvat kiinni ihmiset). Sellainen kenen kanssa voi puhua muistakin asioista kuin vaipoista ja imettämisestä. Äiti kenen oma elämä ei lopu lapsen synnyttyä, vaikka harrastuksiin tulisi lisänä ammunta niiden merikotkien takia. Äiti kenellä varmasti silmäpussit löytyvät, mutta plussaa olisi jos peräreikä olisi yhtenä kappaleena.

 

Tai sitten nämä kaikki yllä mainitut asiat ovat vain harhaisia unelmia ja ainoa tavoite on, että omasta mussukasta ei tulisi ihan totaalinen mulkku. Ja, että se pysyisi hengissä.

16 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Urheilija vaikuta

to 29.8.2019

Postaus yhteistyössä Stadiumin kanssa. Nyt on vaihteeksi yksi… Lue koko kirjoitus

Voisitko jo lopettaa…

su 28.7.2019

Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitus

Ikäkriisi vai vaan ikä?

ke 3.7.2019

Muistan hyvin, kun ne alkoivat. Oli 18-vuotissyntymäpäiväni aamu,… Lue koko kirjoitus

Ikäkriisi vai vaan ikä?

Kolumni | keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Muistan hyvin, kun ne alkoivat. Oli 18-vuotissyntymäpäiväni aamu, katselin täysi-ikäistä naamaani peilistä ja ajattelin: ”Tästä se alkaa, vääjäämätön alamäki”. Päätin, että seuraavana päivänä marssitaan lähimpään kauppaan ostamaan ryppyvoidehyllyt tyhjäksi ja aletaan suunnittelemaan hautajaisia. Näin alkoi elämäni ensimmäinen ikäkriisi.

 

Tässä tilanteessa bensaa (= napalmia) ajatuksille antoi edeltävällä viikolla lukemani kommentti: nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana (btw ei kaiken maailman pervoile tarvitse sitä kynää ja paperia piru vie antaa). Kaupan päälle olin vakuuttunut, että yön aikana silmän alle oli ilmestynyt ryppy. Ajattelin itsekseni: ”Nyt ollaan viralissesti vanhoja ja aikuisia.” Ajatus, jolle ei voi kuin huutonauraa tässä kohtaa. On kummallista kuinka sitä ajattelee lähes koko kaksikymppiset, että nyt kun on vanha ja aikuinen. Sitten kun ikää tulee, niin katsoo taakse ja miettii, että oli aivan lapsi. Tosin oli miten oli, 18-vuotiaana ensimmäinen ikäkriisi iski. Onnekseni se huvi oli ohi yhtä nopeasti kuin Suomen 5-1 johto Ruotsia vastaan 2007 MM-kisoissa. Ryppyvoiteet ja hautajaisten suunnittelut jätettiin tuonnemmaksi ja keskittyminen siirtyi päivän synttärijuhliin ja kavereiden kanssa iloitsemiseen.

 

Tuosta kuitenkin alkunsa saivat enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin ilmaantuvat ikäkriisit.

ikäkriisi
Meikäläinen muuten kuulee aika usein, että henkinen ikä ja oikea ikä ei oikein omalla kohdalla kohtaa. Mielestäni se ei ole ollenkaan huono juttu.

Toinen ikäkriisi iski palttia rallaa 23-vuotiaana. Tässä iässä siirryt urheilussa aikuisten sarjaan. Yksinään tuo ei mikään maailman loppu ollut, mutta samana vuonna 400m aidoissa muutama urheilija lopetti uransa ja allekirjoittaneesta tuli yksi lajin vanhin kisaaja Suomessa. Siis 23-vuotiaana yksi VANHIN lajissa. Ei se mieltä mitenkään nostattanut. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin voisi musertua tämän asian suhteen, mutta nyt kerrottava spoiler alert: ikäkriisien eli sen oman iän kanssa oppii täysin sulassa sovussa elämään. Ainakin jossain vaiheessa.

 

Tähänastisen elämäni ylivoimaisesti pahin ikäkriisi iski noin 26-vuotiaana. Se oli hirveä. Olen melko varma, että infernolla tarkoitettiin tätä olotilaa. Arki värittyi niinkin helpoilla kysymyksillä kuin: ”Mikä on elämän tarkoitus? Mitä minä todella haluan elämältäni? Onko tämä sellainen polku mikä oli oikea valinta ja haluanko jatkaa tätä? Olenko saavuttanut sellaisia asioita joita yhteiskunta odottaa minun saavuttaneen? Olenko ylipäänsä saavuttanut yhtikäs mitään? Mitä järkeä tässä kaikessa on? Opettajakin yläasteella sanoi: ainoa varma asia elämässä on kuolema. Eikös kaiken pitäisi olla jo selvää kauraa elämän ja tulevaisuuden suhteen? Teenkö oikeasti merkittäviä asioita elämälläni?” Mieli oli yhtä valoisa kuin sää Mordorissa ja yön pimenevinä tunteina sängyssä kattoa katsellessa alkoi alahuuli useamman kerran väpättää.

 

Ilmassa oli paljon kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia. Hirveän väärin tuntui asiat olevan, mutta ei ollut hajuakaan, että mitkä asiat olivat ne mitä pitäisi muuttaa saatikka tietoa, että miten se onnistuisi.

 

Jotta hommat eivät liian helpoiksi menneet, niin tässä kohtaa kuvioon tulivat ihan oikeasti ne ryppyvoiteet. Samaan saumaan osui ammattikorkeakoulun loppuminen ja jatkuva kellon tikittäminen urheilussa, missä nuoruutta ihannoidaan yli kaiken. Soppa oli melkoinen ja mahahaavaa kohti mentiin kiihtyvällä vauhdilla. Noina aikoina olisi ollut yhdelle jos toisellekin psykoterapeutille hommia aamusta iltaan.

 

Lukuisien itsetutkiskelujen ja self help kirjojen sekä artikkelien jälkeen tuostakin kuopasta alkoi hidas, mutta varma kipuaminen ulos. Elämässä tehtiin muutoksia ja hiljalleen saavutin vankkumattoman ”Kyllä tästä varmaan ihan hyvä setti tulee” olon. Tulin tulokseen että tein asioita joista tykkäsin (ainakin suurimman osan ajasta), pidin ihmisestä kuka olin (ainakin suurimman osan ajasta) ja koin, että elämässä ollaan liikkumassa oikeaan suuntaan (ainakin suurin osa ajasta).

 

Ja nyt 30-vuotta on saapunut. Minulta on useaan otteeseen kysytty, että ahdistaako tai pukkaako ikäkriisiä. Vastaus on ollut, että eipä juuri. En ahdistunut edes silloin (vaikka hetkellisesti järkytyin), kun eräs kaverini huomautti leirillä pöydässä, jonka istujien keski-ikä oli noin 23-vuotta, että minulla on harmaa hius. Jumalauta harmaa hius 29-vuotiaana?!? Tässä olisi ollut paikka siirtyä pefletin kera suihkun alle suremaan vääjäämätöntä lahoamisprosessia, mitä myös ikääntymiseksi kutsutaan. Otin kuitenkin toisen lähestymisen. Hetken järkytyksen jälkeen ajattelin, että noh, elämään kuuluu harmaat hiukset ja syvenevät rypyt.

 
kolmenkympin kriisi
Pistin 30 kunniaksi someen filtteröimättömän ja meikittömän kuvan. Koska rypyt kuuluu elämään ja someen. Sitä harmaata hiusta en kuvaan saanut.

Tosin en halua valehdella. Kyllä kainalot hivenen kostuvat jos oikein alan uutta vuosilukua päässäni pyörittelemään. Kosteus siirtyy niskan kautta aivan sinne alaselkään asti, jos alan ylianalysoimaan koko elämääni, universumia, sen tarkoitusta ja kaikkea muuta mitä maa päällään kantaa. Ahdistukseksi asti se kehittyy, kun avaan urheiluarkun, missä kuitenkin se ikäraja ihan aikuisten oikeasti on. Siksi pyrin välttelemään edeltävää toimintaa ja keskityn siihen millä on merkitystä: tähän päivään ja hetkessä elämiseen. Hyväksyn, että tuon yhden harmaan hiuksen seuraksi saattaa toinenkin ilmestyä (tosin tähän ongelmaan on ratkaisu, mikä löytyy kaupan hiusväriosastolta) ja porskuttelen omalla tyylilläni elämää eteenpäin.

 

Ikää tulee ja se ei tule yksin (aamujen lisääntyneet kolotukset ovat sen melko konkreettisesti osoittaneet), mutta se ei muuta sitä, että meikäläinen aikoo nyt ja edelleen tanssia treeneissä, jahdata sammakoita, juosta Serenassa liukumäeltä toiselle (ja saada siitä parin muun 10-vuotiaan kanssa varoituksen) ja kiljua jokaisessa Särkänniemen laitteessa.

 

Postaus on hyvä lopettaa maailman suurimpaan kliseeseen: ikä on pitkälti vain numero. Asia on pitkälti juurikin näin. Se, antaako iän tuomien ennakkoluulojen ja odotusten (omien tai ulkopuolisten) rajoittaa tai ahdistaa omaa elämää, onkin sitten asia erikseen.

2 kommenttia

Saatat pitää myös näistä

Urheilija vaikuta

to 29.8.2019

Postaus yhteistyössä Stadiumin kanssa. Nyt on vaihteeksi yksi… Lue koko kirjoitus

Voisitko jo lopettaa…

su 28.7.2019

Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan… Lue koko kirjoitus

Lapsia? Ei kiitos!

to 11.7.2019

Tämä vastaus kuului omasta (ja nykyään monen muunkin) suusta, kun… Lue koko kirjoitus

Kaikkien aikojen luetuimmat

Harmaata

ma 6.1.2014

Harmaata, se on melko kuvaava sana tälle hetkelle ja viimeiselle 1,5… Lue koko kirjoitus

Väärän näköinen…

ti 16.12.2014

Minä painan 70,3kg. Se on lähes kymmenen kiloa enemmän, mitä… Lue koko kirjoitus

I’m sexy and I know it

to 26.6.2014

Moni on varmaan jo nähnyt Iltalehden tekemän uutisoinnin eilisistä… Lue koko kirjoitus