Alkuhuumaa ja isoja kysymyksiä

Arki | keskiviikko 21. elokuuta 2019

On se vain sanottava, että deittailu parinkympin hujakoilla poikkeaa massiivisesti tästä 30 hujakoilla tapahtuvasta toiminnasta. Poikkeuksen luovat… noh… melkein kaikki. Keskustelunaiheet ovat erilaisia, etenemistahti asioissa nopeampi ja ihan ne toivelistat sitä pysyvää jääkaapin jakajaa metsästäessä saattavat hivenen muuttua iän mukana. Jo mahdollisen pariutumisen alkuvaiheessa mennään kysymyksiin ja aiheisiin, jotka vievät heikompimahaiset paniikkikohtauksen saattelemana ensiapuun.

Kun siellä ravintolapöydän vastakkaisilla puolilla muikuilet sitä toista osapuolta ujosti hymyillen perhosten samalla mahanpohjassa lepattaen, niin ne perhoset voivat hyvinkin nopeasti vaihtua ihan muihin tuntemuksiin, kun pöydälle lyödään kysymyksiä kuten: ”Mitä olet hakemassa? Haluatko naimisiin? Olisiko intressejä lisääntymisen harjoittelun lisäksi ihan oikeasti lisääntyä? Millaisia unelmia, haaveita ja toiveita sinulla on elämässä? Minkäslainen aikataulu tälle kaikelle on?” Ja kappas vain ne kotiloista juuri kuoriutuvat perhoset katoavat yhtä vauhdikkaasti kuin ilmaiset ämpärit kaupasta. Tai ainakin osalla käy näin.

 

Onnekseni allekirjoittanut välttyi suuremmilta paniikkikohtauksilta, kun näitä kuukausia sitten kolmansien treffien kohdalla alettiin tiedustella. Omat vatsanpohjaperhoset pääsivät kehittymään ihan sinne vaaleanpunaisiksi pilvilinnoiksi ja yksisarvisiksi asti, vaikka alussa kysymykset hivenen saivat pershien virtaamaan.

Tosin viime aikoina tämä samainen hiki on alkanut ikävä kyllä virtaamaan uudestaan tuohon vaaleanpunaisia sydämiä, pilvilinnoja ja yksisarvisia täynnä olevaan pääkoppaan. Tämän hikoilun on aiheuttanut niinkin antikliimaksinen aihe kuin biologinen kello. Kello nimeltä: olet ikävä kyllä nainen ja koska nallekarkit eivät mene tasan niin jos niitä lapsia haluaa, niin niihin kondomeihin olisi hyvä niitä reikiä alkaa tekemään, koska ikävä kyllä vääjäämätöntä hedelmättömyyttä kohti hitaasti, mutta varmasti ollaan menossa. Hyi. Tämä ajatus taas sai alkunsa, kun olin hedelmällisyystesteissä. (Pitkä tarina, ei todellakaan ole tarkoitus nyt lisääntyä, mutta oli mahdollisuus käydä testeissä ilmaiseksi ja tietenkin tuloksia rakastava urheilijaminä halusi tässäkin asiassa tietää sijoitukset taulukossa.)

 

Noh tuolla testeissä käyminen avasi aivan uudella tasolla tämän aiheen ”lisääntyminen”, mikä on vuorostaan avannut aivan uusia matopurkkeja tässä pandoran jo valmiiksi ahdistavassa lippaassa. Aiheita kuten: ”No mitäs sitten tän urheilun kanssa tapahtuu?” Ei siinä mitään varmaan se lisäkilo tai kaksi vielä voi mennä, mutta sanotaanko, että jopa omalla notkeudella 8kk raskausmahan kera telineisiin asettuminen kuulostaa melkoiselta tempulta. Puhumattakaan niistä aitojen ylittämisestä. Tähän kun lisätään tuo jo ”Lapsia, ei kiitos!” postauksessa hehkuttamani p***een repeäminen, niin on sitä varmaan hyväksyttävä, että urheilu ottaa melkoista hittiä (ellei lopullisen naulan arkkuun) jos niitä reikiä alkaa noihin Sultaneihin tökkiä.

 

Tässä onkin syntynyt kysymysten lumipalloefekti, mikä ei näytä hidastuvan. Mitenkäs sitten se rahallinen puoli? Mitä nyt olen ymmärtänyt, niin lapsien tekeminen ei ihan täysin ilmaista ole. Kyllä olen myös yrittäjä ja elän somellani, mutta se nojaa vahvasti tähän urheilu-uraan. Entäpä jos yhteistyökumppanuuksia ei enää tulekaan? Tai mitään muitakaan projekteja tai töitä? Pitääkö tuonne jo valmiiksi erikoisia Googlen hakusanoja omaavaan listaani lisätä ”Kuinka opettelen elämään auringonvalolla?”. Tai vielä pahempaa: Miten koulutan kroppa p****tamaan timantteja? No mutta kai sitä voi töihinkin siinä vaiheessa mennä, mutta itse en näe sitä reiluna, että hakisin töitä vaikka tietäsin, että tavoite on jakaantua vuoden tai parin sisään.

 

Btw välihuomiona tätä ajatusoksennusta kirjoittaessa on sanottava, että ne perhoset joista puhuin ovat aikoja sitten kuolleet tuon juuri syntyneen vatsahaavan aiheuttamiin happoihin. Ja kappas vain alkuhuuman kylkeen on tullut tuo toisella a:lla alkava tunne eli ahdistus.

Olisi massiivinen vale, jos sanoisin, että nämä kaikki kysymykset ja ajatukset eivät ahdistaisi. On tuo lisääntyminen (sitten kun sen aika on) jokatapauksessa massiivisen suuri asia, mutta sen kyljessä muuttuu niin monta muutakin asiaa. Toisaalta mitä jos ensi vuosi vihdoinkin olisi urheilussa se onnistumisen vuosi? Mitä sen jälkeen tehdään? Mitä pidemmälle urheilua jatkaa sitä todennäköisemmin lapsia ei tule. Tai ainakin hankinta vaikeutuu huomattavasti, mitä enemmän ikä 30-vuotta ylittää. Toisaalta sanotaan, että ensi vuosi ei hyvin mene ja uralle tulisi aika pistää päätös, niin sekin olisi sen kokoluokan identiteettikriisi, että terapiaa kohti varmasti nokka veisi.

 

Toisin sanoen tapahtui mitä tahansa, niin tässä ollaan parin kolmen vuoden päästä melkoisen suurten muutosten edessä… Jep… kyllä se elämä vaan oli helpompaa siellä parinkympin hujakoilla.

 

En pidä siitä, että postaukset jätetään niin sanotusti ”auki” joten pistetään tämäkin homma poikki jonkin sortin ratkaisevalla päätöksellä. Kaippa se aika näyttää, mitä se sisin haluaa ja mennään nyt vuosi kerrallaan ja yritetään olla ottamatta sen suurempia mahahaavoja asian suhteen. Tai vaihtoehtoisesti pyritään pitää tämä nykyinen mahahaava hallinnassa.

Aamen, kiitos ja näkemiin.

Ihana kamala porrastreeni

Treenaus | torstai 15. elokuuta 2019

Ai että porrastreeni! Tuo varmin tapa saada jalat tärisemään ja hengitys vinkumaan kuin pahimpana krapula-aamuna konsanaan. Instagramin puolella tein tällä viikolla vähän kyselyä, josko porukka olisi kiinnostunut saamaan ihan treeniohjelmia täällä somen puolella. Vihreä valo oli sen verran kirkas, että ajattelin näitä alkaa jakamaan ja ensimmäiseksi treeniksi valikoitui *rumpujen pärinää* kyllä arvasti oikein: porrastreeni!

Tosiaan allekirjoittaneelta toivottiin monia erilaisia treenejä ja treeniohjelmia jakoon, joten nyt olisi kerran kuussa tarjolla YouTuben ja blogin puolella erinäisiä treeniohjelmia ohjeineen. Tässä niistä ensimmäinen!

 

Porrastreeni valikoitui ensimmäiseksi treeniksi useammastakin syystä. Ensinnäkin ulkotreenit ovat pop, etenkin kun vielä ulkona voi treenata. Toisekseen portaissa saa erinomaisia kokonaisuuksia tehtyä, mitkä kehittävät sekä kuntoa, että ominaisuuksia. Kolmas syy on osittain itselleni ajakohtainen eli se, että portaissa voi tehdä treenejä myös kuntoutuksen alaisena olevat. Itsellä on porrastreenit hyvinkin tuttuja akkilesongelmaisena. Niillä saa hyvin tehtyä pohjia ja koviakin treenejä ilman, että jalkoihin (ja jänteisiin) tulee liian kovaa rasitusta. Tämä kyseinen treeni on kohtalaisen monipuolinen kokonaisuus. Tulee hivenen ominaisuuksia; nopeutta ja kimmoisuuutta, mutta myös ihan pohjakuntoa rakentavaa tekemistä. Jos haluaa niin tästä saa myös melkoisen tappotreenin, jos juoksut tekee kovaa ja palautukset pitää lyhyinä. Toisaalta kun juoksut pitää hallinnassa, niin tämä on hyvä kovempi kokonaisuus rakentamaan sitä kuntoa kovempia treeniä ajatellen.

 

Mutta sen pidemmittä puheitta ohessa olisi videolla treeniohjelma ohjeistuksien kera! Jos tulee lisäkysymyksiä, niin tähän voi niitä esittää tai laittaa YouTuben puolella tulemaan.

Hyviä treenejä!

Voisitko jo lopettaa urheilun?

Kolumni | sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Tälläinen kommentti kilahti Joensuun Motonet GP:n jälkeen omaan Instagramiin. Yksi toinenkin tuli heti kisojen päätyttyä ja Twitteriin oli tullut kehotus: ”Syö läski vähemmän, niin voit itsekin pärjätä.”

Nämä eivät ole ensimmäiset, eivätkä varmasti viimeiset haukkumiset tai lopettamisen kehotukset, mitä tulen saamaan. Ensimmäiset tulivat itseasiassa jo vuosia sitten. Etenkin kun puhuin blogissani ulkonäköpaineista mitä koen naisena urheilussa. Selkeän lisäpotkun ilkeä ja negatiivinen kommentointi sai, kun muuan aituri kertoi avoimessa kirjeessä mielipiteensä omaan tekemiseeni. Ikävä kyllä urheilun saralla mielipiteiden sanominen on aika riskialtista ja auta armias jos avaat suusi, kun et ole kovalla tasolla. Maailman lopun asia siitä tulee, jos tämä mielipide saa mediassa huomiota. Siitä vasta monen elämäm koululaisen perse repeää. Mutta blogin aihe ei ole tämä urheilussa näkyvä ”Takaisin nyrkin ja hellan väliin” kulttuuri, vaan tuo otsikon kysymys. Voisitko lopettaa urheilun?

 

En tule koskaan ymmärtämään sitä sielunmaailmaa, mikä näillä ihmisillä on, jotka näitä kommentteja huutelevat. Toki he itsekin tietävät sen olevan enemmän kuin raukkamaista ja k**ipäistä, kun tekevät sen anonyyminä. Ikävä kyllä omalla nimellä monella voisi tulla parhaimmillaan kunnianloukkauksesta syyte.

 

En tiedä ovatko nämä sitten sellaisia ihmisiä, jotka huutelevat esimerkiksi toimistoissa, salilla, yrittäjien tapaamisissa, kulttuurin parissa tai vaikkapa maalarien keskuudessa ”Pitäiskö sunkin jo lopettaa?” Olisi myös kiinnostavaa tietää huutelevatko nämä esim rikollisille, että voisitko jo lopettaa. En tosin usko, mutta muut asiat ja ihmiset menevät ihon alle sen verran, että täytyy kommentoida.

 

En tule koskaan ymmärtämään tätä suomalaista kulttuuria, missä ihmiset kokevat oikeudekseen saati tarpeelliseksi tulla kommentoimaan muiden tekemistä. Etenkin negatiivisesti. Onko se toisen meno ja meininki tosiaan niin paljon sinulta pois, että pitää ihan anonyyminä tulla sanomaan, että lopeta? Unohtamatta, että näillä anonyymeilla (ja enenemissä määrin myös omalla naamallaan) huutelijoilla ei melkeinpä koskaan ole mitään hajua, mitä esimerkiksi se urheilu vaatii. Usein omiin savutuuksiin ja siihen elämän sisältöön kuuluu enemmän tai vähemmän.. noh, ei juuri mitään. Miksi uskallan sanoa näin? Koska elämäänsä tyytyväiset, onnelliset, järkevät ja tasapainoiset ihmiset eivät käyttäydy tällä tavalla.

 

Urheilussa usein nämä p*skan jauhajat perustelevat käytöstään, ”Koska julkinen ammatti, niin kestä se.” Mutta missä siinäkin se raja menee? No olet tullut kodistasi ulos ja teet kaupassa töitä, niin kestä se. Perustit yrityksen (eli teet itse itsellesi töitä), kestä se. Laitoit someen pari kuvaa itsestäsi, kestä se. Tulit ulos ovista, elät, olet ja hengität. Kestä se. Ja naisilla vielä ihan oma kategoria enemmän tai vähemmän arveluttaviin kommentteihin on: noh sinulla on kireät housut ja hyvä perse, niin kerjäät sitä eli kestä se. Mutta tämä on jo aivan oma aiheensa. (Tosin annan tähän nopean ratkaisun. Jos olisit iloinen ja onnellinen, että oma tyttäresi saa ko kommentteja, niin siitä on hyvä alkaa rakentaa.) Ikävä kyllä huono käytös on huonoa käytöstä ja siinä on turha kenekään huutaa ja pistää vastuu toiselle puolelle. ”Kestä se.”

 

Itsellä urheilun lopettamisen kehottajat ja pahansuovat kommentoijat ovat usein miehiä. Siis ne ketkä uskaltavat omalla nimellään ja naamallaan puhua.

 

Rakentava kritiikki on ok, mutta turha sitä omaa huonoa käytöstään ja enemän tai vähemmän m*lkkuja kommentteja ja persoonaa on verhota rakentavan kritiikin taakse. Se on vale, mitä voi itselle yrittää esittää, jotta olo olisi parempi ja oikeutetumpi tähän käytökseen.

 

Ikävä kyllä tässä sosiaalisen median maailmassa kaiken maailman ihmiset ovat saaneet paikan, missä suoltaa omaa pahaa oloaan muiden päälle. Sosiaalinen media on myös antanut ihan rehdisti vain todella epämielyttäville ihmisille alustan jakaa sitä omaa epämielyttävyyttään. Keskustelun kulttuuri, aikuismainen ja järkevä väittely, triggeröimättömyys, henkilökohtaisuuksiin menemättömyys ja muutenkin järkevä kommunikointi asioista ja erimielisyyksistä on kokenut uskomattoman inflaation. Liian moni ei tähän kykene.

 

Mutta mennään taas otsikkoon. En koskaan tule ymmärtämään tätä aikuisten ihmisen joukkoa, kuka tulee huutelemaan tuntemattomille ihmisille, että voisitko jo lopettaa sen urheilun. Ei. En voi. Meikäläinen elää elämääni juuri, kuten parhaaksi näen. Mutta siellä olisi ehkä kommentoijilla peiliin katsomisen paikka. Olisiko sinun aika lopettaa jotain?